Elisabeth Burgos (toim.): Nimeni on Rigoberta

Tässä kirja sellaiselle, joka on kiinnostunut intiaaneista ja Latinalaisesta Amerikasta. Toisaalta kirja kertoo paljon Guatemalan quiché-intiaanien perinteistä, elämäntavasta, uskomuksista ja arvoista, mutta toisaalta myös erityisesti heidän ja muiden Guatemalan intiaaniheimojen kokemastaan sorrosta ja kansanmurhasta sekä heidän taistelustaan ihmisoikeuksiensa puolesta. Ei siis mitään kevyttä luettavaa. Itse olenkin kaikkien nyt lukemieni vääryyksien ja julmuuksien jäljiltä aika sanaton ja järkyttynyt.

Kirjassa äänen intiaaneille antaa quiché-intiaani Rigoberta Menchú, tunnettu guatemalalainen ihmisoikeusaktivisti, joka sai ansioistaan Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1992. Ranskalais-venezuelalainen kansatieteilijä Elisabeth Burgos tapasi hänet Pariisissa vuonna 1982 ja haastatteli häntä tuolloin. Haastatteluista syntyi yhteensä 25 tuntia äänitettyjä nauhoja, joiden pohjalta Burgos kirjoitti tämän kirjan.

Rigoberta perheineen asui oman heimonsa kylässä Guatemalan altiplanolla, vuoristossa. He viljelivät siellä maissia, joka on intiaanien pääasiallinen ruoka - siitä tehtiin sekä ruokia että juomia. "Maissi on kaiken keskipiste, se on meidän kulttuurimme", Rigoberta toteaakin. Osan vuodesta he joutuivat kuitenkin viettämään muualla ja työskentelemään rikkaitten tilanomistajien maatiloilla poimimassa kahvia ja puuvillaa, koska omat pienet viljelmät eivät riittäneet elannoksi. Jo pienestä pitäen lapsetkin olivat työssä mukana.

Köyhiä maatyöläisiä kohdeltiin uskomattoman törkeästi. Heidän palkkojaan huijattiin heiltä, heitä riistettiin, heille sai tehdä väkivaltaa - eräs naimisissa oleva intiaaninainen tapettiin viidakkoveitsellä, kun hän ei suostunut tilanomistajan (vai oliko se tämän pojan) rakastajattareksi... Heille annettiin huonoa ruokaa, he raatoivat pelloilla nälissään ja naurettavan pienellä palkalla, jolla ei elänyt. Joskus viljelmät saatettiin myrkyttää lentokoneella intiaanien ollessa pellolla työssä, jolloin heitä kuoli sinne.

Silloin kun intiaanit saivat olla omissa kylissään, heillä oli siellä oma elämäntapansa ja omat perinteensä. Lapsesta asti vanhemmat ja isovanhemmat opettivat jälkipolville aikaisempien sukupolvien viisautta ja kehottivat heitä pysymään aina oikeina intiaaneina. Heidän kulttuuristaan Rigoberta kertoo paljon mielenkiintoista. Koska tämä on intiaanin itsensä kertoma tarina, siinä pääsee ihan yllättävällä tavalla eläytymään intiaanien asemaan, heidän kokemuksiinsa ja näkökulmaansa.

Itse asiassa en olekaan koskaan lukenut näin valaisevaa kirjaa intiaaneista!

Oman quiché-heimonsa elämäntapaa, perinteitä, seremonioita ja uskomuksia Rigoberta kuvaakin pitkään ja yksityiskohtaisesti. Heillä on oma uskontonsa, jossa on yksi jumala, joka on aurinko. Sitten on tietysti äiti maa, josta olen kuullut puhuttavankin. Jännä kyllä, vaikka he ovat maya-intiaanien jälkeläisiä, heillä on vain yksi jumala, vaikka olen lukenut, että mayoilla oli kai (?) paljon jumalia. Mutta näistä asioista en tiedä paljoa, joten en sano enempää.

Toinen mielenkiintoinen piirre heidän uskonnollisuudessaan on, että kun katolisuuden myötä heille on tuotu kristinusko, he ovat kyllä omaksuneet sen, mutta säilyttäneet samalla oman uskonsa. Moneen kertaan Rigoberta sanoo olevansa vakaumuksellinen kristitty, mutta hänen uskonsa on todella hyvin synkretististä. Rigobertalla on aivan oma intiaaniversio kristinuskosta, mikä tulee kirjassa toistuvasti esiin.

Myöhemmin kirjassa kuvataan sitten sitä, miten intiaanit alkoivat järjestäytyä ja nousta kapinaan sortoa, rasismia ja heihin kohdistettua väkivaltaa vastaan. Kun puhutaan kansanmurhasta, en yhtään tiedä, kuinka paljon intiaaneja Guatemalassa vainon aikaan tapettiin. Mutta varmasti paljon. Ja onhan yksikin liikaa. Oli järkyttävää, että kun he esimerkiksi vaativat oikeudenmukaista palkkaa ja ihmisarvoista kohtelua, heitä syytettiin kommunisteiksi ja "kuubalaisiksi", mistä saatiin taas yksi tekosyy tappaa heitä. Tai kun heiltä vietiin vääryydellä heidän omat maansa ja he protestoivat, heitä tapettiin.

Rigobertan vanhemmat ja koko perhe olivat aktiivisia taistelussa, suorastaan kärkihahmoja. Niinpä heitä myös vangittiin, kidutettiin ja tapettiin. Muutamat kidutuskuvaukset tässä kirjassa ovat niin karmeita, etten melkein kestänyt. Onneksi ne eivät kestäneet kovin monta sivua tästä paksusta kirjasta, mutta toisaalta - miten moni on joutunut ja joutuu yhä yhtä pahasti kidutetuksi eri puolilla maailmaa eri syistä... ja sitten minä mukavasta nojatuolistani käsin valitan, etten kestä edes lukea...

On aivan käsittämätöntä, että ihminen voi kohdella toista ihmistä tällä tavalla. Että joku voi kuvitella rotunsa perusteella olevansa itse arvokas ja toisen olevan arvoton. Että kukaan ihminen pystyy tekemään tuollaisia asioita elävälle ihmiselle. En ymmärrä.

Ehkä tuollaista kansanmurhaa ei siellä päin enää ole, mutta kuinkahan paljon intiaaneja on historian kuluessa ehditty tappaa sekä Guatemalassa että eri puolilla Latinalaista Amerikkaa? Pohjois-Amerikan intiaaneista en tiedä paljoa, mutta ehkä sielläkin... Ja vaikka olot ehkä olisivat aavistuksen verran paremmat (?), tuskinpa intiaaneilla kovin helppoa on nykyäänkään. Myös orjatyötä ja muuta sortoa maailmalla on aivan entiseen malliin - siksihän meidän pitäisikin vaikuttaa edes sen verran, että ostaisimme reilun kaupan tuotteita...

Kiinnostava ja puhutteleva kirja sekä alkuperäiskansojen ihmisoikeuksien kannalta että kansatieteen ja uskontotieteen näkökulmasta. Kirja, joka ei anna lukijan jatkaa rauhassa mukavaa elämäänsä tekemättä mitään. Toimii siis hyvin herätyskellona.

"Se mikä eniten pahoittaa intiaanien mieltä, on se että meidän pukuamme pidetään kauniina, mutta sitä ihmistä joka sitä kantaa, ei pidetä minään."


Kääntöpiiri 1990
Alkuteos: Me llamo Rigoberta Menchú
Suomentanut Anita Mikkonen
Kannen kuva: Pirjo Aalto
Kansi: Leila Nieminen