Kari A. Nurmela: Sateenvarjorattaat - Kertomus intiaanitytöstä, josta tuli lapsemme

Kari A. Nurmela ja hänen vaimonsa Riitta adoptoivat 80-luvulla Rutin, kolumbialaisen intiaanitytön. Kirjassaan Nurmela kertoo pitkästä odotusajasta Suomessa, matkasta Kolumbiaan Rutia hakemaan ja yhteisen elämän alusta täällä kotimaassa.

Adoptioprosessiin liittyi tietenkin - kaiken odottamisen ja tunnemyllerryksen ohella - paljon byrokratiaa. Ihmiset puolestaan ihmettelivät, kuka milläkin tavalla:

"Poikkeuksetta ihmiset 'uutisen' kuullessaan hiljenivät. Yleisin kommentti oli: 'rohkea teko, mutta olette varmasti ajatelleet perusteellisesti mihin ryhdytte' tai 'on hienoa että otatte tuollaisen vastuun'.
  Ja muutaman kerran lausuttiin ääneen, usein se kuului ainakin rivien välistä: 'sehän voi hyvin onnistuakin'.
  Olemme sulkeneet pois mielestämme ne suorat epäilyt, jotka varoittivat tällaisesta teosta, niitäkin oli. 
  Yleisesti kannanotoista paistoivat epäily, ennakkoasenteet ja se sitkeästi suomalaisessa yhteiskunnassa istuva rasistinen erilaisuutta kummeksuva ja torjuva asenne, että slummista, puutteen, ongelman, lian ja nälän keskeltä tuleva lapsi on myös ihmisenä jotenkin vajavainen ja epäilyttävä."

Järkyttävää, että ihmisillä oli tuollaisia asenteita. Nykyäänhän suomalaisista monet ovat jo aika kansainvälisiä, mutta pahoin pelkään, että adoptiovanhemmat voivat vielä tänäkin päivänä törmätä tuollaisiin asenteisiin. Ainahan on niitäkin, jotka eivät ole matkustelleet eivätkä ole tunteneet ketään ulkomaalaisia. Silloin on helppo olla ennakkoluuloinen, kuten jo viime vuosien maahanmuuttajakeskustelu on osoittanut.

1980-luvulla Suomessa ei ollut helppo löytää tietoa Kolumbiasta. Silloin ei vielä eletty nettiajassa. Kolumbiasta kertovia kirjoja ei ollut juuri saatavilla eikä tietosanakirjoistakaan kovin paljon tietoa herunut. Ei edes Kolumbian pääkonsulaatista saanut kuin muutaman viikon vanhoja Colombia Today -lehtisiä. Nykyään näin huono tiedonsaanti tuntuu jo suorastaan eksoottiselta.

Onneksi Nurmelat pääsivät matkustamaan kahdeksi viikoksi paikan päälle Kolumbiaan, jossa he saivat tutustua tyttärensä synnyinmaahan aivan konkreettisesti. Aika paljon sielläkin oli tietysti virastoissa juoksemista, mutta ehtivät he myös nähdä yhtä ja toista pääkaupunki Bogotassa sekä Pereirassa, josta he hakivat Rutin.

Tästä Kolumbian matkasta luin itse kiinnostuneena, suuri Latinalaisen Amerikan ystävä kun olen. Oli tietenkin mukava lukea myös siitä, kuinka Ruti kotiutui perheeseen, sukuun ja Suomeen. Adoptiota harkitseville, prosessissa oleville tai adoptiolapsen jo saaneille tällaiset kirjat ovat tietysti aivan erityisen merkityksellisiä.

Lapsettomuuden kivusta Nurmela ei kirjassaan kerro, koska hänellä itsellään oli jo parikymppinen poika tuolloin. Hänen vaimolleen lapsettomuus oli eri tavalla kipeä asia. Näkökulma adoptioon heillä on yhteinen, mutta miehen kirjoittamana tämä kirja valottaa asioita ja tuntemuksia erityisesti isän kannalta.

Tässä lopuksi vielä ote Kari A. Nurmelan päiväkirjasta heidän palattuaan Kolumbiasta kotiin yhdessä Rutin kanssa:

"Uusi todellisuus on alkanut. Tämä on vielä kuin unenaikaa, sukeltautumista uuteen elämään. Luoksemme tullut ihminen on hyvin totaalinen kokemus. Maailma kutistuu lapsen maailmaksi. Olen katsellut pitkään ympärilläni touhuavaa lasta, jonka tarmo pursuaa taukoamattomaksi toiminnaksi, olen katsellut ilmeitä ja liikkeitä, kuunnellut välillä voimattomana hänen itkuaan ja kysellyt kuin lapsi toiselta: miksi itket? Tunnen että on täysi työ siirtyä rationaalisesta maailmasta lapsen emotionaaliseen maailmaan."

Kirjapaja 1989
135 sivua
Kansi: Jorma Luotio