Nura Farah: Aurinkotyttö

Arvostelukappale kustantajalta

Nura Farahin uutuusromaani Aurinkotyttö on jatkoa hänen esikoisteokselleen Aavikon tyttäret. Nyt Nura Farah kertoo Aavikon tyttärien päähenkilön Khadijan ja tämän miehen Keyse Libaaxin tyttären Shamsun elämästä. Naisen osa ei ollut helppo Khadijallekaan tuossa vahvoja perinteitä ja islamin uskoa noudattavassa Somalian paimentolaisten yhteisössä. Eikä elämä tunnu lupaavan liikoja Shamsullekaan, joka varttuu nuoreksi naiseksi 1970-luvulla.

Khadijalla ja Keysellä on yksitoista lasta, joista nuorin on vielä vauva, kun aikuisuus mahdollisine pakkoavioliittoineen alkaa jo uhata Shamsua. Muut paimentolaistytöt, kuten Shamsun ystävät Zainab ja Anab, haaveilevat omasta majasta, perheestä ja lapsista. Mutta Shamsu haluaa oppia lukemaan ja kirjoittamaan, hän haluaa päästä kouluun, opiskelemaan ja kaupunkiin. Hän on kateellinen sisaruksilleen, jotka saavat käydä koulua sillä aikaa, kun hän joutuu tekemään kotitöitä. Nainen ei kuulemma tarvitse lukutaitoa eikä koulutusta. Sellainen on suorastaan paholaisesta. Leiriin tulevat lukutaidon puolesta puhuvat opiskelijanuoret tuntuvatkin olevan uhka perinteistä kiinni pitävälle yhteisölle.

"Myöhemmin illalla Keyse kutsui Shamsun luokseen. 'Olen huolissani sinusta', hän sanoi. 'Tänne aavikolle on saapunut pahoja miehiä, jotka yrittävät houkutella sinua ja muita nuoria tyttöjä shaydaanin, paholaisen luo', Keyse huokasi raskaasti.
  'Mutta tyttäreni, se tie on tuhoon tuomittu', Keyse vakuutti. 'Sinun tehtäväsi on jäädä leiriin ja auttaa äitiäsi. Koulusta ei ole mitään hyötyä eläinten hoitamisessa. Koulu ei tee tytöille hyvää. Ja kaikkein pahinta on', Keyse jatkoi, 'että opiskelemisen myötä somalinaisiin kasvaa turmelus. He myyvät sielunsa paholaiselle, ja unohtavat kulttuurinsa.' Isä Keyse ravisti päätään paheksuvasti. 'Sellainen turmelus on estettävä. Ja minä tahdon, että me olemme tässäkin asiassa esimerkillisiä. Meidän klaanimme kunnioittaa aavikon vanhoja perinteitä.'
  Shamsu tunsi, kuinka hänen silmänsä kyyneltyivät. Pitikö hänen uhrautua?"

Shamsu haluaa myös saada valita itse oman miehensä, sellaisen, jota hän rakastaa. Köyhä Anab haluaa vain päästä rikkaisiin naimisiin, vaikka mies sitten olisi vanha ja ruma, kunhan tämä rahoillaan pelastaisi hänen perheensä. Zainab rakastaa Shamsun veljeä Roblea, he tapailevat toisiaan Shamsun avustuksella ja haaveilevat yhteisestä tulevaisuudesta. Mutta onko mahdollista saada puolisokseen se, jonka itse haluaa?

Shamsu itse rakastuu erääseen opiskelijanuorukaiseen ja joutuu tapailemaan miestä salaa ainaisessa kiinnijäämisen pelossa. Seuraukset voisivat olla julmat, jos heidät saataisiin kiinni, vaikka he eivät olisi tehneet muuta kuin istuneet vierekkäin ja jutelleet.

Myös Shamsu ja hänen rakkaansa unelmoivat yhteisestä tulevaisuudesta. Mutta onko unelmien mahdollista toteutua? Saako nainen rakastaa ketä haluaa tai saako hän lähteä opiskelemaan, puhumattakaan että edes haaveilisi sellaisesta? Naisen tärkein tehtävä tuntuu olevan olla nöyrä ja kuuliainen vanhemmilleen sekä heidän valitsemalleen aviomiehelle. Nainen ei saa tuottaa häpeää perheelle ja klaanille, vaan hänen on pidettävä aina kiinni perheen kunniasta.

Shamsun äiti Khadija kuuntelee, tukee ja rohkaisee monia yhteisön naisia, jotka tulevat hänen luokseen kertomaan väkivaltaisista miehistään. Tämäkin pelottaa Shamsua. Onko hänenkin edessään avioliitto ties millaisen vaimonhakkaajan kanssa?

Kirja on kaunis ja herkkä, mutta toisaalta myös riipaiseva kuvaus naisena elämisestä Somalian aavikolla. Yhä uudestaan kirjassa tuli vastaan kohtia, jotka järkyttivät minua naisena ja ihmisenä. Kunpa voisi poistaa maailmasta kaiken tällaisen, pakottamisen, fyysisen ja henkisen väkivallan. Kunpa kaikki ihmiset olisivat vapaita itse päättämään omasta elämästään.

Pyrin välttämään juonipaljastuksia eli ns. spoilausta, joten en kerro, mitä kaikkea Shamsun elämässä sitten tapahtui. Mutta monia käänteitä, surua ja iloa, on luvassa ennen kuin tarina on lopussa.

Nura Farah kuvaa kauniisti ja eläytyen Shamsun unelmia, arkea, ihmissuhteita, ystävyyttä ja rakkautta. Aurinkotyttö on hieno, puhutteleva ja pysäyttävä teos.

Kirjailija on vuonna 1979 syntynyt ja 13-vuotiaana Suomeen muuttanut somalinainen, joka on kouluttautunut laborantiksi ja työskentelee Evirassa. Hänestä on mielenkiintoinen juttu Helsingin Sanomissa, jos joku haluaa tutustua. Muita bloggauksia en ainakaan äkkiä katsoen löytänyt, mutta kirja onkin vielä melko uunituore.

Hesarissa olisi näköjään kirja-arvio, jonka voisi lukea, jos olisi tilaaja. Otsikosta näkee, että kirjoittajan mielestä Aurinkotyttö on "romaanina yksioikoinen". En sitten tiedä, millaista moniuloitteisuutta kyseinen henkilö olisi kaivannut tähän teokseen. Kirjassa kuvattu tarina on varmasti ollut elävää elämää monelle naiselle tuollaisissa yhteisöissä, ja onhan tällaista maailmalla paljon vielä nykyäänkin. Suomesta käsin voi olla helppo vaatia, että asioiden olisi pitänyt tapahtua jotenkin "suomalaisittain" (?!). Kirjassa oli minusta kyllä sekä eri tavalla ajattelevia miehiä ja naisia että erilaisia valintoja ja tapoja elää noiden olosuhteiden sallimissa rajoissa.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2019
253 sivua
Kansi: Timo Numminen
Kannen kuvat: Alamy ja Shutterstock

P. S. Totta kyllä, että minä henkilökohtaisesti olen ehkä lukenut jo liikaakin tämäntyyppistä kirjallisuutta, kuten voi huomata, jos hiukan tutkii blogiani. "Kirjallisia maailmanmatkoja" on tullut tehtyä niin paljon, että juuri nyt kaipaan itse vähän vaihtelua suomalaiseen ja länsimaiseen kulttuuripiiriin sijoittuvan kirjallisuuden kautta. Mutta se taas ei ole tämän eikä muiden vastaavien kirjojen syytä, vaan johtuu aivan omista yksipuolisista valinnoistani varsinkin viimeisen puolentoista vuoden lukemisissa.

Tykkäsin kyllä tästä teoksesta, varsinkin sitten, kun pääsin lukemisessa kunnolla vauhtiin. Viime yönä en malttanut mennä nukkumaan ennen kuin sain Aurinkotytön luettua loppuun! Enkä aio "maailman kirjoja" täysin hylätä nytkään; onhan niitä esimerkiksi kirjastolainoissani tälläkin hetkellä. Mutta lähiaikoina aion ehkä lukea enemmän myös muunlaisia kirjoja.