Pavel Soltész: Maanantaisin suljettu

Maanantaisin suljettu on yksi vanhoista lempidekkareistani. Se sijoittuu Prahaan, joka on minulle oikea unelmien kaupunki, vaikka en ole siellä koskaan käynyt. Kirja on täynnä vuosikymmenien takaista menneen ajan nostalgiaa sekä nuoria opiskelijoita ja kulttuuri-ihmisiä Prahassa, ennen kaikkea jazz-kapakka Banjossa, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät. Siis myös kiihkeä jazz tuo teokseen oman säväyksensä.

Olin kauan aikonut lukea tämän dekkarin uudestaan, ja nyt juhannuksena se oli sopivan rentouttavaa lukemista. Sama viehätys tässä tarinassa näkyi olevan edelleen!

On marraskuun loppu Prahassa vuonna 1966. Lääketieteen opiskelija Martin ja filosofisessa tiedekunnassa opiskeleva Veronika ovat perhetuttuja, mutta he tapaavat toisiaan yleensä vain lomilla  Hrádekissa, jossa molempien perheet käyvät joka kesä. Talvisin Prahassa heidän ei tule oltua yhteyksissä. Nyt Veronika, joka laulaa The Philosophers' Jazz Bandissa, haluaa kuitenkin tavata Martinin, koska tällä on suhteita, joista voisi olla hyötyä bändille.

He tapaavat Banjossa, jossa Veronikan bändi esiintyy. Kuitenkin samana iltana ennen tapaamista on tapahtunut jotain outoa. Veronikan tuttava, nuori näyttelijä Eva, on kadonnut salaperäisesti, ja muutenkin jotain hämärää tuntuu olevan tekeillä. Monet asiasta jotain tietävät tai ehkä siinä mukana olevatkin tuntuvat olevan juuri Banjon asiakkaita. Huumeitakin Martin näkee myytävän siellä.

Tarina etenee rennon letkeästi ja samalla myös jännittävästi. Nautin sen arvailusta, kuka teki ja mitä, ja myös ihanasta Prahan kuvauksesta. Ne, jotka ovat käyneet Prahassa tai ehkä oleskelleet siellä pitempäänkin, varmasti nauttivat tästä kirjasta vielä enemmän. He voivat bongailla tuttuja paikkoja, ja olin minäkin toki joitain paikannimiä kuullut.

Loppuratkaisusta arvasin jotain ehkä liian aikaisin, ja kirjan oikoluvussa olisi ollut hiukan parantelemista. Ei virheitä kuitenkaan ollut aivan niin jatkuvalla syötöllä kuin aluksi vaikutti.

Mutta muuten Maanantaisin suljettu on ehdoton herkkupala varsinkin nostalgiannälkäisille! Vaikka onkin juhannus ja keskikesä, minusta oli jotenkin ihanan romanttista lukea kuvauksia marraskuun lopun räntäsateesta ja katulyhtyjen valosta, joka kuvastui märistä kaduista. Myöhemmin sitten satoi lunta. Sade, märät kadut ja katulyhdyt tuntuvat olevan Soltészin erikoisalaa. Kuten kaupunkikuvaus yleensä.

Tähän tyyliin:

"Rantakadulla tuuli ruoski paljaita oksia ja huojutteli katulyhtyjä ja syyti kasvoilleni räntää. Aika ajoin sateesta sukelsi esiin raitiovaunu, valaistu kuin huvialus, kilisteli ohi ja katosi silmänräpäyksessä kuin kangastus; välistä ajoi ohi auto, joka näytti tuon kiiltävän märkyyden keskellä isommalta ja hohtavammalta, ikään kuin täällä olisi pelkkiä limusiineja, joissa on valtavat lyhdyt. Mutta heti kohta kuului vain tuulen ulina oksissa, ja märkään jalkakäytävään ja mustaan jokeen heijastui vain keinuvien katulyhtyjen rauhaton valo eikä mailla halmeilla ollut minun lisäkseni ristin sielua."

Myös musiikista Soltész kirjoittaa niin eläytyen, että hänen täytyy olla musiikin ystäviä itsekin:

"Kajahti klarinetin mietteliäs, laiskasti synkopoitu sävelmä; se soi, ikään kuin klarinetisti vain kokeilisi soittimensa matalia ääniä eikä ajattelisi lainkaan, mitä soittaa. Trumpetti ja pasuuna liittyivät hajamielisesti mukaan hiljaisin, horjuvin sävelmin. Vähitellen muusikot saivat jonkinlaisen haaveellisen poissaolevan kaihon ilmeen. Basisti syleili soitintaan yhä intohimoisemmin, miltei pahennusta herättävästi, pianisti pyöritteli päätään kuin kiihkeässä suudelmassa ja trumpetisti näytti kuin joisi trumpetista jotain niin hekumallisesti, että tukehtuu. Veronika astui lavalle. Hän tuntui eläytyvän musiikkiin joka solullaan, ikään kuin jotain bluesrytmin raskaudesta olisi pudonnut hänen niskaansa. Hän nojasi veltosti pianoon, sulki silmänsä, ja vain niistä valkeista kipinöistä, joita hänen hiuksissaan ja hopeisessa puvussaan välkehti, näki, että hän tuskin havaittavasti liikehti musiikin tahdissa. 
  Ja äkisti ymmärsin, että kukaan heistä ei teeskentele. Että he todella ovat kuin transsissa. Että he eivät varmaan voisi soittaakaan, elleivät olisi."

Soltész kuvaa ihmisiä ja tilanteita paikoitellen myös hilpeän humoristisesti. Eero Balkin suomennos puolestaan on sujuvaa ja eloisaa kieltä, mikä takaa hienon lukuelämyksen suomalaiselle lukijalle.  Kaiken tämän takia olen valmis antamaan anteeksi sen pienen sivuseikan, että lopussa arvasin jotain selvästi aikaisemmin kuin kirjailija oli tarkoittanut. Muuten Maanantaisin suljettu oli niin nautinnollista luettavaa!

Kaiken jo mainitsemani lisäksi kirjassa näkyy vähän myös "sosialistisen isänmaan" karu todellisuus; esimerkiksi poliisilaitoksella tavataan töykeä virkailija, jonka pöydällä on viirejä tekstillä Mallikelpoinen miliisitoimihenkilö. Autoja tuntevia voivat kiinnostaa Tatrat, Volgat ja Simcat.

Kun teos aikoinaan ilmestyi, melkein koko painos joutui paperinkeräykseen eli kirja kiellettiin. Takakannessa Soltész kertoo vihjeen siitä, miksi kirja ehkä kiellettiin. En sitten tiedä, onko se oikea syy, tekosyy tai Soltészin huumoria. Itse arvelisin, että ehkä Tsekkoslovakiassa ei pidetty siitä, miten suorasukaisesti Soltész kuvasi tympeitä miliisejä?! :)

Kustannusosakeyhtiö Taifuuni on toiminut vuosina 1992-2004, minkä jälkeen Like osti sen.

Kustannus Oy Taifuuni 1992
285 sivua
Alkuteos Zavírací den
Suomentanut Eero Balk
Kannen ja ulkoasun suunnittelu Jukka Urho