Susanne suhtautui nuorena kristinuskoon epäilevästi, mutta kun hän sitten kuitenkin tuli uskoon, hän tahtoi antaa Jumalalle kaikkensa. Mikään puolinainen harrastelu ei ollut hänen juttunsa. Hän lähti melko vastauskoontulleena raamattukouluunkin, jossa hänelle selvisi, että hänellä oli lähetyskutsu. Hän tahtoi päästä johonkin islamilaiseen maahan.
Kirjan koomisinta antia on se, kun Susanne tutustui tulevaan mieheensä Tilmanniin. Hänelle ei nimittäin olisi tullut mieleenkään, että siinä oli hänen tuleva miehensä. Susannen mielestä Tilmann oli kaikin puolin kummallinen. Miehellä oli hirveä kampauskin ja hän käytti rumia ruskeita paitoja.
Mutta niin vain heistä tuli pari, ja he molemmat halusivat lähteä työhön muslimien pariin. Turkkiin muutettuaan he asuivat aluksi Adanassa, josta muuttivat myöhemmin Malatyan kaupunkiin. (75 prosenttia maailman aprikoosintuotannosta tapahtuu Malatyan maakunnassa, mikä on kiinnostava tieto ainakin minulle, joka olen suorastaan koukussa kaikkeen mahdolliseen, missä vain on aprikoosia!).
Eräänä iltana vähän ennen pääsiäistä 2007 Tilmann ja Susanne katsoivat filmin keisari Nerosta ja kristittyjen vainosta. Elokuvan jälkeen he keskustelivat tämän päivän vainoista.
"Emme olleet niin naiiveja, että olisimme uskoneet, että sellainen ei olisi enää mahdollista tai ettemme koskaan voisi tulla vainotuiksi. Mutta sellainen tuntui kaukaiselta. Tilmann ei odottanut suoranaisesti, että sellaista tulisi tapahtumaan, mutta hän sanoi, että meidän pitää valmistautua sellaisen tapauksen varalle", Susanne kertoo.
Sen pääsiäissunnuntain jumalanpalveluksesta kirja kertoo:
"Jumalanpalvelus on poikkeuksellinen. Ylösnousemustapahtuman ilo täyttää salissa olevat ihmiset. Kaikki sujuu normaalisti, jos ei ota huomioon viiden vieraan poistumista viisi minuuttia jumalanpalveluksen alun jälkeen. Kukaan ei aavista, että vain muutamaa päivää myöhemmin kaikkien läsnäolijoiden elämä tulee järkytetyksi."
On järkyttävää lukea siitä käsittämättömän suuresta surusta, joka sitten tuli niin rajusti Susannen ja lasten sekä myös kahden turkkilaisen perheen osaksi. Puhuttelevaa on kuitenkin heidän halunsa antaa anteeksi.
Keväällä 2008 eli noin vuosi miehensä kuoleman jälkeen Susanne Geske kirjoittaa tämän kirjan esipuheessa:
"Mitä meille sitten sisäisesti kuuluu? Välillä tuntuu kuin kaikki olisi niin kuin jostakin elokuvasta, kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Perheenä meidän on kuljettava vielä pitkä matka kohti tapahtuneen hyväksymistä.
Ja suhde mieheni murhaajiin? Minulta kysytään usein, miltä minusta tuntuu, kun kohtaan mieheni murhaajat oikeussalissa. Näen heidät viitenä tavallisena nuorena miehenä, jotka ovat teollaan sotkeneet elämänsä.
Ensimmäisestä hetkestä lähtien olen päättänyt antaa heille anteeksi. Jeesuksen sanat ristillä ovat tulleet minulle merkityksellisiksi: 'Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät' (Luuk. 23:34). Tunteet ovat seuranneet mukana. Minulle se on lahja Jumalalta. Vain Hän voi antaa sellaisen rauhan. Vaikka voi tuntua uskomattomalta, minulla ei ole ollut pienintäkään vihan tai koston ajatusta. 'Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille...' (Joh. 14:27)."
Susannen tarina on vaikuttava puheenvuoro lähimmäisenrakkauden ja anteeksiannon puolesta. Se kertoo surusta ja tuskasta, mutta myös lohdutuksen Jumalasta, joka antaa voimaa jatkaa eteenpäin. Kannattaa lukea!
Kustannus Oy Uusi Tie 2009
Alkuteos Married to a Martyr - The authorized biography of a widow in Turkey (2008)
Saksaksi kääntänyt Markus Baum
Saksankielisestä käännöksestä suomentanut Irene Arinvaimo
Kannen suunnittelu Antti Kamppinen, T:mi Dream Concept
Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti