Eeva Mesiäinen: Maria Kajavan pitkä taival

Inkerinsuomalaisen Maria Kajavan elämäkerta on yksi rohkaisevimmista koskaan lukemistani kristillisistä kirjoista, ja olenkin palannut siihen uudestaan ja uudestaan. Tämä lukukerta olikin varmaan ainakin kolmas tai neljäs. Maria Kajavan pitkä taival on siis ehdottomasti yksi lempikirjoistani!

Uskon, että tämä kirja on puhutellut ja koskettanut monia muitakin lukijoita, ja onhan tästä otettukin useita painoksia. Oma kirjani on ostettu kirpputorilta, ja se oli jo minulle tullessaan niin käytössä kulunut, että osa sivuista on irti ja osa irtoamassa.

Maria Kajava eli 1908-1998. Tätä kirjaa tehtäessä ja sen ilmestyessä vuonna 1990 hän vielä eli ja oli täynnä iloa ja kiitollisuutta kaikesta hänen ja muiden inkerinsuomalaisten kokemasta Jumalan huolenpidosta.

Marialla, jota sanottiin Mariksi, oli onnellinen lapsuus kotona Inkerinmaalla. Kotona oltiin uskovaisia, ja erityisesti Marin rakas mummo ihan säteili sellaista rauhaa, jota ei muilla ollut. Mummo veisasi virsiä, piti pitkiä iltarukouksia (jolloin lapset toivoivat, että hän lopettaisi jo, että he saisivat nukkua) ja vei pääsiäisaamuna lapset mäelle katsomaan, miten aurinkokin tanssii Kristuksen ylösnousemuksen kunniaksi.

Mari meni naimisiin Simon kanssa, joka oli hyvä mies, ja he saivat esikoisensa pääsiäisenä 1929. Seuraavana talvena 1930 alkoi tapahtua järkyttäviä asioita. Marin isä oli yllättäen vangittu. Tämän jälkeen asiat kehittyivät aina vain huonompaan suuntaan. Ihmisiä ajettiin pois kodeistaan, heidän omaisuuttaan takavarikoitiin, monia vangittiin ilman mitään syytä. Talonpojat julistettiin kulakeiksi, yhteiskunnan vihollisiksi, ja pian tuhansittain inkeriläisiä karkotettiinkin Siperiaan.

Junassa, jolla Mari perheineen joutui matkustamaan Siperiaan, oli heidän laskujensa mukaan viitisenkymmentä vaunua, ja heidän vaunussaan oli yli neljäkymmentä henkeä. Valtavat ihmismäärät oli siis sullottu siihen yhteenkin junaan. Kun juna lähti liikkeelle,

"silloin, aivain kuin yhteisestä sopimuksesta, alkoi kaikista vaunuista kuulua voimakas veisuu: 'Jumala ompi linnamme, varustus vahva aivan. Hän aseemme on, kilpemme, ajalla vaaran, vaivan.'"

Siihen Jumalaan inkerinsuomalaiset turvautuivat pitkinä kärsimyksen vuosinaan Siperiassa. He pitivät uskostaan kiinni ja lauloivat rakastamiaan Siionin Kanteleen lauluja.

Mari vietti Siperiassa 17 vuotta. Hän joutui uudestaan ja uudestaan kokemaan niin monia raskaita iskuja ja ylivoimaisia vaiheita, että vain Jumalan avulla hän saattoi selvitä siitä kaikesta. Hän menetti monia rakkaitaan vankileireille ja kuolemalle. Hän oli monesti aivan loppu, kestokykynsä rajoilla. Mari joutui kokemaan tuskaa ja kyselemään kipeitä miksi-kysymyksiä: eikö Jumala yhtään välitä, miksi hän sallii kaiken tämän?

Mutta juuri tässä onkin se kirjan ihanuus ja rohkaisevuus. Niin monet kerrat Jumala lohdutti häntä milloin milläkin tavalla, nosti hänet masennuksesta, antoi voimaa jatkaa eteenpäin ja luottaa sittenkin häneen. Raskaalla vaelluksella, kun kaikki olivat aivan väsyneitä, ja Mari oli täynnä surua, hänen sydämensä alkoi yllättäen kiittää Jumalaa, eikä hän voinut ymmärtää, mistä se tuli. Vuosien varrella Mari istui monesti vuoren rinteellä itkemässä lohduttomasti tai syyttämässä Jumalaa. Silloin Jumala kuitenkin kosketti häntä rakkaudellaan, ja taas hän jaksoi jatkaa. Myös läheiset ihmiset ja Siionin Kanteleen laulut lohduttivat Maria. Tai jopa orava, jonka hän näki siellä vuorella istuessaan.

Mari sai myös kokea Jumalan konkreettista huolenpitoa silloin, kun esimerkiksi hänen toimeentulonsa oli uhattuna. Jopa venäläisten virkamiesten joukossa oli joskus hyviä ihmisiä, jotka pitivät hänen puoliaan. Aina jollain tavalla selvittiin eteenpäin.

Kun Mari perheineen pääsi vihdoin palaamaan Siperiasta, he yrittivät asettua Viroon, mutta sinne ei voinut jäädä. Lopulta heidät kutsuttiin Karjalaan, ja siellä Mari tuli tunnetuksi aktiivisena kristittynä, joka taisteli vuosikaudet viranomaisten kanssa, että luterilaiset saisivat perustaa oman seurakunnan Petroskoihin. Hän oli selvästi oikea henkilö siihen tehtävään, koska hänellä oli sitkeyttä ja rohkeutta jatkaa, vaikka uudestaan ja uudestaan heidän anomuksensa hylättiin. Viranomaisten asenteet ja loputon byrokratia olivat jotain ihan käsittämätöntä.

Lopulta seurakunta saatiin perustaa, mutta eivät vaikeudet siihenkään loppuneet. Sekä kirkkorakennuksen että papin saamisen kanssa jouduttiin takkuamaan pitkään ja hartaasti. Sen byrokratian ja niiden vastahakoisten virkamiesten kanssa nimittäin.

Kuitenkin saatiin kokea paljon Jumalan siunausta, ja lopulta tullaan sinne kirjan viimeisille sivuille, joilla Mari iloitsee perestroikan ajan mukanaan tuomasta vapaudesta ja virkamiesten yllättävästä myötämielisyydestä.

Juuri se, että Mari sai niin monet kerrat kokea Jumalan lohdutusta ja rohkaisua käsittämättömän tuskansa keskellä, tekee tästä niin lohdullisen kirjan meille muillekin. Ne monet hänen kokemansa rohkaisut rohkaisevat muitakin, jotka joutuvat kulkemaan ylivoimaisesta kokemuksesta toiseen. Maria Kajavan pitkä taival rohkaisee uskomaan, että jos Mari selvisi tästä kaikesta, ehkä mekin voimme selvitä omista vaikeuksistamme. Se kaikkivaltias, rakastava Jumala, joka auttoi Maria Siperiassa, on sama Jumala myös tänään siellä missä me itse kukin olemme.

Mari sai Siperiassa kokea niitäkin tilanteita, joissa hän pääsi lohduttamaan toisia sillä lohdutuksella, jota hän oli itse saanut Jumalalta. Silloin hän näki, että kaikella oli sittenkin tarkoitus. Myös myöhemmin Petroskoissa hän sai nähdä, että Siperian kokemukset olivat valmistaneet häntä siihen kaikkeen, mikä tuli hänen tehtäväkseen Petroskoissa. Olihan hän oppinut jopa venäjän lakisanastoa Siperiaan karkotetuilta venäläisiltä lakimiehiltä. Asioidessaan Petroskoissa vuosikaudet viranomaisten kanssa hän tarvitsi juuri sellaista sanastoa.

Sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka paljon tämä kirja on itseänikin rohkaissut eri lukukerroilla. Voin vain sanoa, että jos et ole lukenut tätä kirjaa, lue! Tai vaikka olisit jo lukenut sen, lue uudestaan! Erityisesti jos olet rohkaisun tarpeessa. Tämä on kirja, jonka äärellä lukija saa sekä itkeä että iloita yhdessä Maria Kajavan kanssa.

"Mari lähti päättävästi alas vuorenrinnettä. Ilman Jumalaa ja varmuutta siitä, että hän asettaa kerran kaiken kohdalleen, oli mahdotonta elää. Kipu tuntui yhä, Marin sisin oli kuin yksi ainoa, avoin haava, mutta sen voi kestää, jos luottamus Jumalaan säilyi.
  Näytti kuitenkin siltä, että Marin kestokyky oli murtunut. Lisäksi hän koetti säästää Simoa ja anoppia ja kantaa tuskansa yksin. He eivät tienneet mitä tehdä. Pietari Jääskeläinen sanoi Simolle, että Mari menettää kohta järkensä. Silloin Simo otti suoraan puheeksi tämän kipeän asian, jota Mari oli vältellyt. Kun he olivat kahden, hän veti Marin viereensä istumaan, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi, että nyt puhutaan. Mari kuunteli sanaakaan sanomatta.
  Ihminen ei voi taistella kohtaloaan vastaan, vaan hänen on tyydyttävä siihen. Kyllä tähän kaikkeen sisältyy jotakin hyvääkin, jonka Jumala ilmaisee kun aika on. Marin piti lisäksi muistaa, ettei isää ollut ammuttu, vaan hän oli saanut kuolla leirin sairaalassa. Sekin oli otettava huomioon. Kannetaan tämä suru yhdessä, Simo sanoi. Koetetaan jaksaa."

Tässäkin tilanteessa paljon uusia, entistä raskaampia suruja oli edessäpäin. Mutta kaiken sen läpi Maria kannettiin, kaikesta siitä hän selvisi. Rakkaitten menettämisen suru ei varmasti koskaan kadonnut, mutta Petroskoissa hän pystyi lopulta jopa antamaan anteeksi ja pääsemään irti katkeruudesta.

Karas-Sana 1990
334 sivua
Kannen värikuva: Salme Simanainen
Kannen suunnittelu: Tutte Karteva-Nicolau