André Brink: Valkoinen, kuiva kausi

On hassua, että jotain kirjailijaa ei tule luettua kymmeniin vuosiin, vaikka on koko ajan ollut kiinnostunut hänestä ainakin teoriassa. Minulla oli 90-luvun lopulla Valkoinen, kuiva kausi jopa omassa hyllyssä, mutta kun en saanut sitä luettua, se päätyi jossain vaiheessa kirpputorille.

No, vielä senkin jälkeen olen aina silloin tällöin pyöritellyt André Brinkin kirjoja kirjastossa. Nyt ympyrä vihdoin sulkeutui, kun näin Valkoisen, kuivan kauden kirpputorilla ja ostin sen omaksi - jo toisen kerran! Tällä kertaa lukaisin heti vähän alkua ja jäin välittömästi koukkuun. Tiesin, että tämä kirja on luettava heti!

Eteläafrikkalainen André Brink käsittelee ilmeisesti useissa muissakin romaaneissaan juuri omassa maassaan vallinnutta apartheidia, laillistettua rotusortoa, ja kaikkea siihen liittyvää järkyttävää epäoikeudenmukaisuutta.

Tässä kirjassa minäkertoja kirjoittaa prologin ja epilogin. Hän on historian ja maantiedon opettaja Ben du Toitin opiskeluaikainen kämppis. Ben oli aina ollut tavallinen ja harmiton, ehkä suorastaan väritön ja huomaamaton mies. Mutta yllättäen Ben ottaa yhteyttä tähän vanhaan kämppikseensä, joka on kirjailija. Mies käyttäytyy vainoharhaisen oloisesti ja luovuttaa kirjailijalle säilytettäväksi kasan tärkeitä papereita. Pian tämän jälkeen Ben kuolee, jää auton alle.

Mutta hänen papereistaan käy ilmi, että hän on sekaantunut vaarallisiin asioihin, joten todennäköisesti hänen kuolemansakaan ei ollut mikään vahingossa sattunut onnettomuus.

Mistä kaikesta oli kysymys - sen koko tarinan Brinkin romaani kertoo. Ben du Toit perheineen ja muut kirjan henkilöt asuvat Johannesburgissa. Kaikki sai alkunsa Soweton mellakoiden aikaan vuonna 1976. Du Toit oli tukenut koulunsa mustan siivoojan, Gordonin, pojan Jonathanin opintoja. Mutta sitten Jonathan on mukana mellakassa, joutuu vankilaan ja kidutetaan siellä kuoliaaksi. Kuoleman väitetään kuitenkin tapahtuneen joko jo mellakassa tai sitten vankilassa aivan luonnollisesti. Mutta pojan isä Gordon tietää, että valkoiset valehtelevat. Hän alkaa selvittää tapausta, mutta pian hänetkin vangitaan ja hänkin kuolee vankilassa.

Ben du Toit pahastuu ja alkaa puolestaan selvittää näitä tapauksia auttaakseen Gordonin leskeä, tuodakseen totuuden julki ja puhdistaakseen miehen maineen. Mutta Etelä-Afrikassa se oli helpommin sanottu kuin tehty. Seuraa melkoinen tapahtumien vyyhti, jossa Ben joutuu itsekin ahdistelluksi, pelotelluksi, painostetuksi ja vainotuksi.

Oma perhe, suku ja seurakuntakaan eivät hyväksy hänen veljeilyään mustien kanssa. Hurskain sanankääntein uskovaisetkin tuomitsevat hänet. Paha onkin Ben du Toit itse, vaikka hän taistelee oikeuden puolesta. Hänet leimataan vääräksi ja syylliseksi, kun hän kehtaakin epäillä, että valkoiset olisivat voineet tehdä jotain väärää.

Mutta on miehellä omat liittolaisensakin, heidän joukossaan jopa muutama valkoinen.

Tässä ote kohdasta, jossa seurakunnan pastori on yrittänyt saada Benin tajuamaan, että hän on "väärässä", ja pyytää lopulta häntä olemaan tekemättä mitään harkitsematonta:

"'Harkitsematonta?' Ben kysyi. 'En minä tiedä onko se harkitsematonta. Minä en tiedä enää mistään mitään.'
  'Ajattele ihmeessä asiaa, oom Ben. Ajattele mitä kaikkea on vaakalaudalla.'
  'Minä ajattelen, että kerran elämässään, edes kerran, ihmisen olisi uskottava johonkin niin paljon, että vaarantaa kaiken sen puolesta.'
  'Ihminen voi voittaa omakseen koko maailman, mutta silti saada sielulleen vahingon.'
  'Ben tuijotti pappia palavin silmin savun halki, jonka hänen piippunsa oli tupruttanut ummehtuneeseen huoneeseen. 'Minä tiedän vain', hän sanoi, 'ettei sielullani ole enää mitään virkaa, jos annan vääryyden jäädä korjaamatta.'"

Tarina on järkyttävä, varsinkin kun tietää, että kaikkea tällaista Etelä-Afrikassa on aivan oikeasti tapahtunut aikoinaan. Muistan omilta kouluajoiltani, kun apartheidista puhuttiin paljon. Tuskinpa Etelä-Afrikan valkoisten rasistiset asenteet ovat vieläkään, vain muutamassa vuosikymmenessä, muuttuneet, mutta kaiketi - ja toivottavasti! - siellä on edes hiukan paremmat olot nykyään.

On järkyttävää, että niin "hyviä" ja tavallisia ihmisiä kuin valkoiset saattoivat muuten olla (myös tässä kirjassa), he olivat täysin sokeita omalle systeemilleen. He olivat kasvaneet systeemin keskellä eivätkä tienneet muusta. Tuo ajattelu oli suorastaan aivopesty heihin. Koko muu maailma tuntui näkevän sen totuuden, jota Etelä-Afrikan valkoiset eivät itse suostuneet näkemään.

Valkoinen, kuiva kausi on pysäyttävä teos, joka panee lukijan hiljaiseksi ja pakottaa miettimään oikeudenmukaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta sekä yksilön vastuuta. Voiko vain pestä kätensä asiasta, jos näkee, että toiselle ihmiselle tehdään vääryyttä? Entä kannattaako toivoa muutosta, hyödyttääkö taistella oikeuden puolesta, jos se ei näytä johtavan mihinkään, vaan vääryys ja pahuus vain syvenee ja jatkaa voittokulkuaan?

Tähän vastaa eräs Ben du Toitin ystävä:

"On vain kahdenlaista hulluutta, joita sietää varoa. Toinen on luulo, että pystymme kaikkeen. Toinen on luulo, ettemme pysty mihinkään."

Ahdistavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole minusta liian ahdistava. André Brink kirjoittaa niin koukuttavasti ja mukaansatempaavasti, ja - kuten takakannessakin todetaan: "Kirjan juoni etenee jännittävästi kuin parhaassa salapoliisiromaanissa."

Lisäksi nautin Brinkin kielestä ja kirjoitustyylistä: hän kuvailee hienosti ihmisiä, ympäristöä, tunnelmia ja tilanteita. Lukija voi melkein kuvitella olevansa paikalla silminnäkijänä. On myös ystävyyttä ja hyviä hetkiä, kuten eräänä viikonloppuna, kun Ben lähtee ystävineen patikkaretkelle. Siinä kohdassa oli pätkä upeaa Afrikan luonnon kuvausta; enimmäkseenhän kaikki tapahtuu kuitenkin kaupungissa. Mutta kaupungissakin on omat tunnelmalliset hetkensä, kuten tämä:

"Oli tullut myöhä. Lämmin ilta varhaissyksyn tuoksuissa. Keskustelumme harveni illan mittaan, mutta oli helppo kommunikoida. Vanha intiimiys oli palannut kodikkaaseen olohuoneeseen, jossa hänen isänsä tupakka tuoksui yhä hienokseltaan kirjojen, kissojen ja kuluneiden mattojen ummehtuneisuudessa."

Suomentaja Seppo Loponen on myös tehnyt loistavaa työtä; hänen käyttämänsä kieli on niin vivahteikasta ja ilmeikästä. Myös kansikuva on hieno ja osuva, mutta sen tekijää ei mainita ainakaan tässä lukemassani pokkarissa.

Upea ja vaikuttava romaani, joka teki minusta kertaheitolla André Brinkin ystävän. Epilogi päättää tämän teoksen sanoihin, joihin minäkertoja tiivistää sen, miksi hän halusi kirjoittaa kirjan vanhasta opiskelukaveristaan Ben du Toitista. Ne ovat osuvat sanat. Hieno lopetus hienolle romaanille!

WSOY 1979
2. painos 1992
358 sivua
Alkuteos A Dry White Season
Suomentanut Seppo Loponen

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjakaapin kummitus ja Oksan hyllyltä. Näistä jälkimmäinen piti sitä ennalta-arvattavana, mutta itse en kokenut niin. Minusta tämä romaani ei ollut ennalta-arvattava, ei ainakaan jos se on "tylsän" synonyymi. Toki lukija tietää alusta asti, että päähenkilö kuolee lopussa. Mutta sittenkin kirjan jokainen sivu oli minulle uusi tuntematon. Jokaisella on kuitenkin oma makunsa, myös kirjoihin liittyen!