maanantai 20. toukokuuta 2019

Jussi Kuivamäki: Monet kuljen mä vaikeat retket

"Mä matkamies oon kulkeva, käyn kohden kotiani..." Nämä virren sanat (ja sävel) jäävät mieleen soimaan tämän vanhan körttiromaanin lukemisen jälkeen. Nekin voisivat olla kirjan nimi yhtä hyvin kuin tuo Monet kuljen mä vaikeat retket.

Olen näköjään tullut omalla kohdallani siihen ikään, että juuret kiinnostavat. Niinpä nyt on kiva lukea Etelä-Pohjanmaasta kertovia historiallisia romaaneja. Toki muitakin Suomen historiaan liittyviä romaaneja lukisin mielelläni enemmän, kunhan ehtisin.

Nuori Matti kokee yhdeksänhenkisen perheen vanhimpana lapsena velvollisuudekseen lähteä maailmalle elatustaan ansaitsemaan, koska elämä on tiukkaa, ja vanhemmilla on kotona tarpeeksi monta suuta ruokittavana ilman häntäkin. Ei Matti itsekään ole vielä miehen iässä, mutta työtä on tehtävä.

Hän on kuullut Kyrönmaan pitäjässä sijaitsevasta suuresta Holmenin kartanosta, johon otetaan työmiehiä, ja lähtee kotoaan Leppäsaaren kylästä taivaltamaan jalkaisin sinne. Matka on sen verran pitkä käveltäväksi, että hänen täytyy yöpyäkin eräässä talossa matkan varrella.

Siitä alkaa elämä renkinä ja myöhemmin pehtorina Holmenin kartanossa. Renkien elämä pitää sisällään tansseissa käymistä, juopottelua ja tappeluja. "Heikkolaisiksi" sanotut pitäjän miehet ovat kateellisia Holmenin rengeille, joten molemmin puolin löylytetään toisiaan, ja hävinneillä on aina seuraavalla kerralla jotain kostettavaa hampaankolossa.

Lakeuden jäyhä kansa huutaa kuitenkin hädässä avukseen Jumalaa, jopa rajuna tappelijana tunnettu Matti tiukan paikan tullen. Körttivirret kaikuvat ilossa ja surussa, seurapenkeillä istutaan pyhän hiljaisuuden vallitessa.

Monet vaikeat retket Matti joutuu kulkemaan jo ennen avioliittoa. Hän avioituu sitten heränneen, rukoilevan naisen kanssa, eikä uusi elämä torpparina ole sekään helppoa. On juhlaa saada raivata omia peltoja ja polttaa niillä kytösavuja, mutta liian usein soisille pelloille nousevat hallan huurut ja vievät sadon. Joudutaan syömään kyynelin maustettua pettuleipää.

Myös perhe kasvaa. Ilot ja surut kohtaavat heitä vuoron perään. Liian paljon on ollut niitä suruja tuohon aikaan. Kuten lapsuudenkotini seinällä olevassa vanhassa huoneentaulussa sanotaan: "Muruja on elon onni. Suurin osa suruja." Sen joutuu Mattikin kokemaan omassa ja perheensä elämässä. Jumalaan luottaen he kuitenkin toteavat Matin appiukon sanoin: 

"Kun me nyt tänä päivänä suremme, että halla on vienyt meiltä leivän, niin me saamme uskoa siihen, että tähänkin murheeseen on kätketty Jumalan siunaus. Me saamme jättää kaikki päivämme Jumalan haltuun. Hän pitää meistä huolen." 

Jumalan kädestä nämä menneiden sukupolvien ihmiset ottavat niin ilon kuin surunkin. Surujenkin hetkellä he virittävät virren "Herraa hyvää kiittäkää", vaikka sen joutuukin silloin veisaamaan kyynelten läpi.

Tällainen vanhan ajan körttiromaani on virkistävää luettavaa kristillisten romaanien genressä, kun nykyään on tarjolla niin paljon amerikkalaisia tai amerikkalaishenkisiä kristillisiä romaaneja, joissa kaikki ongelmat aina ratkevat ihmeellisesti joko uskoon tullessa tai viimeistään jossain vaiheessa sen jälkeen. Niiden rinnalla tämä Jussi Kuivamäen teos on kuin juurevaa pohjalaista ruisleipää kaikessa karun realistisessa kauneudessaan. Kuivamäki ei tarjoa helppoja ratkaisuja, ja onhan hän Kirjasammon nettisivujen mukaan syntynyt Ylistarossa vuonna 1904, jolloin suomalaistenkaan elämä ei todella ollut pelkkää myötämäkeä.

Kuivamäen tarjoaman ruisleivän rinnalla ne mainitsemani amerikkalaiset kristilliset romaanit ovat kuin vaahtokarkkeja. Söpön värisiä ja tyhjää täynnä. Ei millään pahalla silti; jos joku tykkää niistä, niin antaa palaa vain! Voihan Amerikasta kenties tulla jotain hyvääkin, mutta itse luin joskus yhtä kristillistä romaanisarjaa, joka oli kuin saippuaoopperaa. Saippuaoopperan ystäville ne ovat toki herkkua.

Siis: tästä minä tykkäsin! Vahva suositus vanhojen kristillisten romaanien ystäville.

"Päivä oli lämmin. Maantie polveili Kyrönjoen vartta. Sen rantatörmällä lepäsivät ihmisten asumukset auringon paisteessa. He ohittivat varakkaan talon, joka oli äsken maalattu. Talot herättivät kunnioitusta. Niiden isännät ja emännät ajoivat kieseissä ja hevonen oli valjastettu sitolkkaan, jossa kiiltelivät hopeanväriset helat ja renkaat.
  Kaukana rintamailta pieneläjät asuivat harmaissa mökeissään. Niidenkin seinät oli joskus punattu, mutta aika oli ne pahasti haalistanut. Siellä larvamailla ne uinuivat puoliunessa auringon lämmössä. Niiden asukkaat olivat sisällä, ehkä nukkuivat sunnuntailevossa. Ketään ei näkynyt liikkeellä. Koko viikonloppu oli aherrettu kylvöpelloilla. Nyt oli lupa lepuuttaa väsynyttä ruumista."


Herättäjä-Yhdistys 1975
206 sivua
Kansi: Tapani Aartomaa

Kuivamäen romaanista on blogannut myös Kaikkea kirjasta, joka on lukenut enemmänkin Herättäjä-Yhdistyksen kirjoja.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti