maanantai 6. toukokuuta 2019

Karin Erlandsson: Saarretut

Takatalvi inspiroi minua ottamaan kirjakuvia tästä talvisesta dekkarista, jonka olin muutenkin löytänyt vasta viikko sitten kirpputorilta. No, seuraavana päivänä lunta olisi ollut paljon enemmän, mutta annoin olla. Kuva on mikä on, ja kirjakin on nyt luettu.

Saarretut on toinen osa pikkukaupungin paikallislehden toimittajasta, Sara Kvististä, kertovassa dekkarisarjassa. Ensimmäistä osaa eli vuonna 2016 ilmestynyttä Kuolonkieloja en ole lukenut, joten tämä oli hyppäys suoraan toiseen osaan. On niin vaikeaa lukea dekkarisarjoja järjestyksessä...

Saarretut kertoo perheestä, jonka äiti Monika on murhattu, ja jokainen perheenjäsen reagoi suruun omalla tavallaan. Isä Krister vetäytyy kokonaan maailmasta ja makaa vain sohvalla kuukaudesta toiseen. Koska isä ei jaksa huolehtia kotonakaan mistään, tytär Kajsa joutuu kantamaan liian raskasta vastuuta ja hoitamaan asioita, jotka eivät kuuluisi niin nuorelle. Arvailin pitkään Kajsan ikää, mutta lopulta kävi ilmi, että hän on yläasteella

Perheen esikoinen Jonas taas sulkeutuu omalla tavallaan: hän lintsaa koulusta, tiuskii siskolleen eikä kukaan tiedä, mitä hänen mielessään oikein pyörii.

Koko ajan tapahtumien taustalla on vuosisadan lumimyrsky, joka iskee kaupunkiin joulukuussa 1992. Oli muuten mukavaa lukea noin "vanhoista" ajoista, kun esimerkiksi kerrotaan, että lehden toimituksessa oli vaihdettu kirjoituskoneet tietokoneisiin, käytetään filmirullia ja yritetään turhaan soittaa lankapuhelimilla, jotka eivät toimi, kun linjat ovat myrskyn takia poikki. Oi niitä aikoja, jotka niin hyvin muistan!

Kirjassa on sitten murhatun naisen perheen lisäksi joukko muita henkilöitä, ja jollain tavalla näiden kaikkien tarinat punoutuvat lopulta yhteen. Kuka teki lopulta ja mitä? Tunteet kuumenevat lumen saartamassa kaupungissa, kun lopulta kaikki tiet sieltä pois ovat poikki.

Huomioita minulle uudesta dekkarikirjailijasta. Karin Erlandsson osaa kirjoittaa ihanan iskevästi ja vetävästi. Hän ei juutu kuvaamaan yksityiskohtia eikä edes taustoja tai ihmissuhteita sivukaupalla. Luvut ovat lyhyitä, tarina vetää koko ajan, se on alusta loppuun asti mukaansatempaava ja jännittävä. Mukaansatempaavuudesta huolimatta heti aluksi ei tapahdu paljoa (paitsi että Monika on tosiaan jo murhattu), mutta loppua kohti tunnelma ja jännitys tiivistyy.

Tykkäsin myös siitä, että pitkästä aikaa oli dekkari, jossa ei mässäilty rikosten kammottavilla yksityiskohdilla. Kirjan kansilehdellä onkin lainaus Aamulehden kritiikistä, jossa tämän kirjan edeltäjästä, Kuolonkieloista sanotaan, että se on "inhorealististen dekkareiden valtavirrassa... miellyttävästi vanhanaikainen rikostarina." (Raija Hakala)

Luulin myös olevani ovela ja arvaavani yhtä ja toista, mutta lopussa matto vedettiin sittenkin jalkojeni alta. Yllätyksiä oli tarjolla. Erlandsson pani minulle jauhot suuhun myös siinä, että hän ei paljastanut joitain asioita aivan suoraan, vaan ne oli piilotettu osittain rivien väliin. Osan ehkä tajusin, mutta tajusinko kaikkea??

Siis wow! Hienoa!

"- Tästä tulee hauska työpäivä, Sara sanoi. - On aina hauskempaa olla töissä, kun jotain tapahtuu, jotain sopivan jännää. 
  - Olen välillä miettinyt tuota, Lea sanoi. - Että te toimittajat elätte muiden vastoinkäymisistä.
  Hän ei sanonut sitä epäystävällisesti, eikä Saran tarvinnut puolustautua.
  - Siksi sitä toivookin, että tapahtuisi vain sopivan vaarallisia asioita. Lumimyrsky ei ole oikeasti vaarallinen, eihän siihen kukaan kuole, mutta onpahan jotain mistä kirjoittaa - muutakin kuin kaupunginvaltuusto ja turkisten hinnat.
  Lea nyökkäsi.
  - Uutiset ovat kiinnostavia juuri silloin kun ne tapahtuvat, Sara sanoi. - Sitten, jälkeenpäin, on vain kamalaa, kun ihmiset ovat kuulleet uutisen.
  - Mistäköhän te kirjoitatte tänään?
  - Lumesta, varsinkin jos sitä tulee tähän malliin."

Muuten on hassua, kun ruotsinkieliset nimet hämäävät. Olin luullut Karin Erlandssonia ruotsalaiseksi, mutta hän onkin suomenruotsalainen. Hän on kotoisin Uudestakaarlepyystä ja asuu Maarianhaminassa. Kirjan tapahtumat näyttävät sijoittuvan sinne jonnekin hänen kotiseudulleen, koska puhutaan Pietarsaaren tiestä ja Munsalasta. Tapahtumapaikka on ilmeisesti vain nimetön pikkukaupunki siellä jossain.

Kustantamo S&S 2018
212 sivua
Alkuteos Pojken
Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Varjola
Kansi: Sanna Mander

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttien valvonta on otettu käyttöön roskapostikommenttien estämiseksi.