Tito Colliander: Ristisaatto

En tiennyt Tito Collianderista muuta kuin nimen ja sen, että eräs blogiystävä oli suositellut minulle hänen kirjojaan. Satuinkin sitten sopivasti löytämään Ristisaaton kirpputorilta, ja netistä löytyi tietoa Collianderista. Häntä on sanottu Suomen Dostojevskiksi, minkä ymmärränkin hyvin nyt Ristisaaton luettuani.

Tosin olen lukenut aika vähän Dostojevskia, ja siitäkin on kauan. Rikos ja rangaistus jäi minulta kesken, vaikka olikin kiinnostava, mutta en silloin parikymppisenä pärjännyt tiiliskiviromaanien kanssa yhtään sen paremmin kuin nytkään. Joka tapauksessa, vaikka en paljoa enää muistakaan, Rikos ja rangaistus tuli mieleen nyt Ristisaattoa lukiessani. Collianderkin käsittelee nimittäin tietynlaista "rikosta" ja sen aiheuttamaa syyllisyyttä.

Aiheeseen liittyen netissä on hyvä Savon Sanomien juttu Katuva Colliander oli Suomen Dostojevski. Siinä on Valamon opiston Colliander-seminaarissa luennoineen Hannu-Pekka Björkmanin ajatuksia vuodelta 2014.

Colliander on siis kaikesta päätellen ollut ilmiömäinen kärsimyksen, kurjuuden, katumuksen ja ahdistuksen kuvaaja. Ristisaatossa hän käsittelee koko elämän tuhoavaa syyllisyyttä. Kirja ei siis ollut mitään kevyttä luettavaa - kuten ei Dostojevskikaan! Siksi tämän lukeminen kestikin muutaman viikon, koska aina välillä oli pakko pitää taukoa ja lukea jotain muuta.

On kirjassa toki kauneuttakin paikoitellen - ja varsinkin lopussa - joten ei kannata pelästyä.

Mutta taustahöpinät sikseen ja asiaan! Kirjan päähenkilö on Venäjällä asuneen suomalaisperheen poika, nyt jo aikuinen mies, Tomas. Hänen vanhempansa ovat juuri paenneet vallankumousajan Pietarista Suomeen, ja ajallaan Tomas seuraa perässä.

Kun Tomas on vielä Pietarissa, Collianderin lahjakkuus kurjuuden kuvaamiseen käy jo ilmeiseksi. Niin yksityiskohtaisesti hän kuvailee esimerkiksi nälkiintyneitä ihmisiä rääsyisissä vaatteissaan ja ränsistyneitä rakennuksia.

Kas tässä esimerkki:

"Odottajien joukossa istui nainen, jolla oli lapsi sylissä. Rääsyjen lomasta pisti lapsen pää näkyviin isona, kuin vedestä pullistuneena. Kasvot olivat pienet, kurttuiset ja väsyneet kuin vanhan ukon, silmät lasimaiset. Lapsi kirahti kuivasti, suu vääntyi äänettömään parkuun. Nainen keinutti itseään, silmät katsoivat yhteen pisteeseen, niissä ei ollut minkäänlaista ilmettä. Ne olivat himmeät kuin sokean silmät, särkyneet, kuin kuolleella. Välinpitämättömästi ja raukeasti nainen pudotti saaliin olaltaan ja veti rintansa esiin; se valahti litteänä paidan päälle. Lapsi vaikeni, alkoi kiskoa rintaa, sinertävänvalkoinen, ryppyinen iho venyi... Mies käveli ohi arpi irvistäen kasvoissa..."

Pietarissa sattuu kuitenkin jotain aivan hirveää. Tomaksen ystävä kuolee sellaisissa olosuhteissa, että Tomas kokee kuoleman omaksi syykseen, kokee itse tappaneensa hänet. Tästä alkaa hänen vuosikausia kestävä sisäinen helvettinsä.

Suomessa Tomas saa elämänsä ulkoisesti hyvään järjestykseen: on hyvä työ, onnellinen avioliitto ja Brita-tytär. Mutta miehen sisäinen pimeys pilaa hänen ja hänen läheistensä onnen. Tomas juo jatkuvasti ja tulee kotiin yömyöhällä vietettyään aikaa ties missä. Hän huomaa, että työpaikan ja asuinpaikan jatkuva vaihtaminen auttaa aina hetkeksi, mutta pian paha olo tulee taas takaisin. Itseään kun ei pääse pakoon. Humalakin auttaa vain tilapäisesti. Kun se haihtuu, olo on entistä pahempi.

Lopulta kaiken kärsimyksensä ja epätoivonsa keskellä Tomas sattuu kuulemaan etelävirolaisesta pyhiinvaelluspaikasta ja päättää lähteä vähäksi aikaa sinne. Ja - kirjan takakannen sanoin: "Siellä, yksinkertaisten talonpoikien joukossa, liityttyään heidän ristisaattoonsa, Tomas lopulta kokee vapautuksensa."

Vaikka Ristisaatto jossain tai monessa kohdassa ahdistaisikin, ei kannata jättää kesken. Jos lukee kirjan loppuun, saa kokea sen vapautuksen ja helpotuksen, jonka Tomas kokee ristisaaton matkassa. Kirjassahan on kolme osaa: Boris, Nea ja Ristisaatto. Juuri tuo viimeinen osa tuo valoa pimeyteen. Colliander ei selitä tarkemmin, mitä Tomas oikeastaan lähtee hakemaan Viron-matkalta - paitsi hetkellistä pakoa omasta elämäntilanteesta ilmeisesti - mutta ehkä tuo omien sisäisten demoniensa rääkkäämä mies ei osaa odottaa aivan sellaista kokemusta, jonka hän siellä saa. Hän löytää sovituksen, jota tuskin osasi edes toivoa.

Kirjan loppuosa on lisäksi kiinnostava kurkistus ortodoksiseen kristillisyyteen.

"Ja jälleen alkaa kellojen soitto. Väki keräytyy kirkkoon, pakkautuu yhteen, seistään niin tiukassa, että pian on mahdoton tehdä ristinmerkkiä. Avoimien ovien ja ikkunoiden ulkopuolella seisoo kansaa suurina, yhteen sulloutuneina ryhminä, ja pöydästä, jonka kirkonvartija on asettanut portille lehmusten alle, myydään ohuita keltaisia tuohuksia. Tuohukset kulkevat kädestä käteen ihmisten lähekkäin puristuneiden olkapäiden yli, kunnes ehtivät sisälle ikonien eteen pehmetäkseen ja taipuakseen liekkipaljoutta ympäröivässä kuumuudessa. Ulos kantautuu heikosti laulua: Herra, armahda... Herra, armahda..."

Lopuksi vielä vinkiksi Helsingin ystäville, että tässä vuonna 1937 ilmestyneessä kirjassa on paljon mielenkiintoista vanhan Helsingin kuvausta.

Weilin+Göös 1978
334 sivua
Alkuteos Korståget ilmestyi 1937
Suomentanut Kyllikki Härkäpää
Päällys: Kosti Antikainen