Reijo Arkkila (toim.): Sudanin kutsu - Lähetystyön näköaloja Sudanista ja Ugandan pakolaisleireiltä

Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen emeritus toiminnan- ja lähetysjohtaja, tohtori Reijo Arkkila on toimittanut tämän tänä keväänä ilmestyneen kirjan, jossa useat eri kirjoittajat kertovat Sleyn lähetystyöstä Sudanissa ja sittemmin itsenäistyneessä Etelä-Sudanissa sekä nykyään Ugandan pakolaisleireillä. Arkkila itse on Sleyn pioneerilähettejä Sudanin työssä.

Kirjan alkupuolella valotetaan Sudanin historiaa ja kirkkohistoriaa, mikä antaa tarpeellista taustatietoa lukijalle. Se onkin hyvä, koska Sudan ja Etelä-Sudan eivät kuulu suomalaisten keskuudessa tunnetuimpiin maihin. Lähihistoria on pitänyt sisällään paljon sisällissotaa, ja nytkin noin miljoona eteläsudanilaista elää pakolaisleireillä Ugandassa. Kun Etelä-Sudan itsenäistyi vuonna 2011, kuitenkin jo parin vuoden päästä eri heimoihin kuuluvien presidentin ja varapresidentin välirikko johti veriseen sisällissotaan.

Luterilaisuus tuli Sudaniin kiinnostavalla tavalla. Sinne ei menty tekemään lähetystyötä, vaan sudanilainen maallikkokristitty Andrew Mbugo Elisa ystävineen ilmestyi Sleyn lähettien puheille Keniaan. Miehet pyysivät saada luterilaista opetusta. Andrew Mbugo eli "Antero Puukko", kuten suomalaiset häntä nimittivät, oli väsynyt ristiriitoihin omassa kirkossaan, mutta ei halunnut perustaa uutta kirkkokuntaa suin päin ilman vahvaa teologista ja opillista perustaa.

Kirja antaakin Mbugosta kuvan erittäin viisaana ja poikkeuksellisena miehenä. Hän ei esimerkiksi hyväksynyt helppoja pikakursseja pappisvirkaan itselleen eikä muille, vaan tahtoi kaikkien saavan kunnollisen koulutuksen. Piti saada perusteellista luterilaista opetusta, että tulevia pappeja ohjaisi "oikea Jumalan sanan oppi aineellisten pyyteiden sijaan", kuten Anssi Simojoki kirjoittaa.

Pekka Huhtinen kertoo taustaa tälle Mbugon ajattelulle:

"Sudanissa oli joissakin kirkkokunnissa saatu karvaita kokemuksia pikakoulutetuista 'viidakkopastoreista', jotka olivat pian tulleet omasta mielestään täysin oppineiksi."

Tällaisen Mbugo tahtoi välttää. Niin Sleyn työntekijät alkoivat vierailla opettamassa Mbugon perustamassa seminaarissa Khartumissa, myöhemmin Etelä-Sudanin Yambiossa, jonne seminaari aikanaan siirrettiin. Mbugo itse opiskeli Amerikassa, ja hänestä tuli kirkkonsa ensimmäinen pappi, myöhemmin myös ensimmäinen piispa. Hän vain kuoli aivokasvaimeen surullisen nuorena, vähän päälle nelikymppisenä.

Kirjan kiinnostavinta antia itselleni olivat lähettien ja muiden Sleyn työntekijöiden kuvaukset käytännön työstä ja oloista Sudanissa. Näistä kertovat ainakin Martti Arkkila, Pekka Huhtinen, Ari Lukkarinen, Lasse Räty sekä Antti ja Liisa Saarenketo.

Heidän kertomuksistaan käy ilmi, että jopa Keniassa työskennelleille Sudanin kuumuus tuntuu hurjalta. Esimerkiksi Antti Saarenketo kirjoittaa:

"Ilmastoinnin puutteesta johtuen yöt olivat tuskastuttavan hikisiä. Sängyn patjassa olevaan kuoppaan saisi varmaan meikäläisestä valettua näköispatsaan."

Hänen vaimonsa Liisa puolestaan kirjoittaa siitä, miten sitä vain luulee siirtyvänsä yhdestä Afrikan maasta toiseen, mutta vastassa onkin aivan uudet kielet, eri tavalla käyttäytyvät ihmiset sekä kuumempi ja vaativampi ilmasto. Lisäksi:

"Muita lähettejä ei kirkossamme ollut. Mutta Herra oli tuonut meidät sinne ja jotakin tarkoitusta varten. Häneen turvautuen aloittelimme työtä. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun märissä, hikisissä lakanoissa öisin pyöri, oli kutsumus monta kertaa puntarissa ja oma jaksamisemme äärirajoilla."

Toisaalta kirjoittajat kertovat muun muassa paikallisten ystävällisyydestä ja siitä, että vaikka ruoka oli yksinkertaista, se oli maukasta.

Sley aloitti virallisen lähetystyön Sudanissa vuonna 2008. Lähetteinä siellä ovat olleet juuri Saarenkedot, jotka nyt työskentelevät Ugandan puolella pakolaisleireillä, kuten myös Pauli Vanhanen.

Erityisen kiinnostavaa minusta olikin lukea kirjan loppupuolella tästä pakolaistyöstä, johon Sleyn Sudanin-lähetit ovat nyt keskittyneet. Siitä saa vähän kuvaa tämän hetken tilanteesta ja edes jotain pienen pientä väläystä pakolaisten oloista siellä.

Kirjan kirjoittajina ovat olleet myös Sleyn lähetysjohtaja Ville Auvinen, amerikkalaisen Lutheran Heritage Foundationin perustajaisä Robert L. Rahn, Suomessa asuva sudanilaispappi Stephanos Khalifa ja Sudanin piispa Wilson Noah Rule. Lisäksi kirjassa on kaksi ekskurssia: "Lasse Nikkarikosken raportti Juban kirkon vihkimisestä vuonna 2011" ja Reijo Arkkilan kirjoittama "Muita luterilaisia kirkkoja Sudanissa". Arkkila on kirjoittanut muutaman muunkin luvun kirjaan. Lopussa on vielä hänen loppukatsauksensa suomeksi ja englanniksi sekä kiinnostava mustavalkoinen kuvaliite, joka havainnollisti mukavasti lukemisen aikana tutuiksi tulleita asioita.

On hyvä lopettaa Ville Auvisen puhuttelevin sanoin:

"Pakolaisleireillä asuu satoja tuhansia ihmisiä, jotka ovat inhimillisesti ajatellen menettäneet lähes kaiken. Paikallisen yhteistyökirkkomme ja lähetystyöntekijöidemme näkökulmasta leireillä asuu kuitenkin myös satoja tuhansia, joiden sydämet ovat nyt auki armon evankeliumille ja uuden elämän ja toivon sanomalle. Yksinkertaiset pressukirkot kokoavat heitä yhteen kuulemaan ja oppimaan Jumalan sanaa ja kaiken kärsimyksen keskellä ylistämään Jumalaa. ---
  
--- Ehkä Jumala on nyt leireillä kouluttamassa heistä lähetystyöntekijöitä, joiden mukana evankeliumi leviää kerran koko Etelä-Sudaniin, ja niin maan jälleenrakennus ei olisi vain materiaalista vaan myös hengellistä. Ja ehkä joskus joku pakolaisleireillä Kristuksen kohdannut johdatetaan tänne Suomeenkin vahvistamaan meitä vanhan kristikunnan asukkaita, joiden usko on ajan saatossa ja materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä väljähtänyt."

Antoisaa ja kiinnostavaa luettavaa kaikille lähetystyön ystäville!

Sley-Media Oy 2019
144 sivua
Kannen kuvat Lasse Räty
Takakannen karttakuva Dreamstime
Kansi Markus Mäkelä 

Mitä tähän blogiin tulee, minähän tykkään muutenkin lukea kirjoja ympäri maailmaa mitä erilaisimmista maista (joten joskus on tullutkin mieleen, että blogin nimen pitäisi olla Kaiken maailman kirjoja - tms.!). Myös Sudaniin liittyen olen bongannut muutaman kiinnostavan tositarinan (ihan sekulaarilta puolelta), mutta saapa nähdä, koska ehdin niihin asti.

Viime kesänä bloggasin Ros Wynne-Jonesin romaanista Sade lankeaa, joka on riipaiseva kuvaus kuivuudesta ja nälänhädästä kärsivästä eteläsudanilaisesta kylästä, johon muutama länsimaalainen avustustyöntekijä jää sodan takia saarroksiin. Tarina on fiktiivinen, mutta on saanut vaikutteita toimittajana työskentelevän Wynne-Jonesin omista traumaattisista kokemuksista jollain maailman sotatoimialueella. Ei Etelä-Sudanissa, mutta sielläkin hän on työskennellyt, joten hän osasi kirjoittaa sinne sijoittuvan tarinan hyvin todentuntuisesti.