Taina Latvala: Venetsialaiset

Kolme sisarta kokoontuu elo-syyskuun vaihteen viikonloppuna perheen mökille Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla, kuvitteellisessa Loimujärven kunnassa. Tarkoituksena heillä on hyvästellä kesä, mutta miten se käytännössä toteutetaan, siitä heillä on hiukan eriäviä näkemyksiä. Lettujen syömisen, uinnin ja saunomisen ohella heistä keskimmäinen, Paula, oli suunnitellut heidän valmistelevan mökin myymistä ja järjestelevän sekä mökkiä että pikkusisko Elinan tulevia häitä. Vanhin sisko Iiris kuitenkin saa muut mukaansa Loimujärven pesäpallokentälle venetsialaisia juhlimaan.

Siitä eteenpäin mikään tuona iltana ei etene Paulan hienon käsikirjoituksen mukaan. Itse hän ei edes haluaisi lähteä venetsialaisiin katsomaan loimujärveläisten kaljamahoja; viimeisen päälle hieno helsinkiläinen kun on. Sinne hän kuitenkin joutuu vasten tahtoaan toisten mukana.

Lopulta sisaruksille paljastuu yllättäviä salaisuuksia heidän viisitoista vuotta sitten kuolleeseen levottomaan isäänsä liittyen, ja yö kulkee vääjäämättä kohti dramaattista loppuaan. Kuten jo kirjan alusta asti vihjataan, tämä jää sisarusten viimeiseksi yhteiseksi viikonlopuksi. Jotain ikävää tapahtuu - mutta mitä?

Tarina etenee tuota pahaenteistä loppuaan kohti trillerimäisen jännittävästi. Nautin Latvalan luomasta tiiviistä tunnelmasta ja siitä, miten hän onnistuu lataamaan lyhyetkin lauseet niin täyteen merkitystä.

Sisarusten isäsuhde, heidän keskinäiset välinsä ja menneet muistonsa ovat teoksen ydintä. Latvala kertoo tarinaa vuorotellen jokaisen sisaren näkökulmasta sekä menneessä ajassa että nykyhetkessä.

Sisarukset ovat kukin erilaisia. Nautin Latvalan kyvystä luoda niin herkullisen osuvia tyyppejä. Ehkä vähän kärjistettyjäkin, mutta silti - tällaisia tyyppejä löytyy myös elävästä elämästä. Esimerkiksi järkevä, tunnollinen ja kunnollinen Paula "oli jo hankkinut muutamia otsaryppyjä, ostanut Stockmannilta silmänympärysvoidetta ja tarkkaillut appelsiini-ihoa vasemmassa reidessään. Hän oli käynyt kolmessa Amerikan osavaltiossa ja synnyttänyt kaksi lasta, valmistunut maisteriksi ennätysajassa ja ostanut ensiasuntonsa 28-vuotiaana. Joka päivä hän söi aamiaiseksi verigreipin sekä avokadotahnalla voidellun seesaminäkkileivän. Hän uskoi siten elävänsä mahdollisimman pitkään."

Iiris puolestaan on tullut eniten heidän levottomaan alkoholisti-isäänsä. "Iiriksen kanssa joutui aina pidättämään hengitystään, kuin katsoisi elokuvaa, jossa kohta murhataan joku. Toisaalta Iiriksen seurassa ei koskaan tarvinnut haukotella, hän oli elämäntaparunoilija, alkoholisti, entinen punk-laulaja ja erityisherkkä eksistentialisti samassa paketissa."

Elina, joka valokuvaa ja pitää blogia, ei ole omasta naimisiinmenostaan yhtä innoissaan kuin hänen häistään hössöttävä Paula. Elina suree sitä, ettei ole koskaan elänyt nuoruutta, koska hän on nuoresta asti ollut aina jonkun miehen kanssa eikä ole saanut maistaa vapautta. Paula puolestaan suree vieläkin menetettyä nuoruudenrakkauttaan. Iiriksellä on ollut omat miesjuttunsa samalla kun hänellä on pitänyt kiirettä painella ympäri maailmaa: aina on ollut jotain tyyliin "vaahtobileet Valkeakoskella, mandoliinifestivaalit Barcelonassa." 

Henkilökuvauksen ohella minusta oli myös hauska lukea vastakkainasettelua kaupungin ja maaseudun välillä. Latvala on itse lapualaissyntyinen helsinkiläinen, joten hän tuntee nämä kulttuurierot (kuten minäkin, joka olen asunut niin Helsingissä ja Turussa kuin pienillä eteläpohjalaisilla paikkakunnilla). Omakohtaisen kokemuksen takia nautin näistä terävistä havainnoista akselilla punavuorelaiset samppajabaarit ja Shellin nurkkapöytä. Huumorilla Latvala kertoo esimerkiksi, että Elinan kihlattu "Dan osasi keskustella, Dan oli lukenut muutakin kuin Bull Mentulan elämäkerran. Opiskeluaikoinaan Elina oli tapaillut kuukauden verran Keskon varastomiestä ja käynyt sen jälkeen kolme vuotta psykodynaamisessa psykoterapiassa."

Kyllä myös snobbailevien kaupunkilaisten ja korkeasti koulutettujen edesottamukset saavat kyytiä kirjassa, joten maalaiset ja vähän koulutetut älkööt hermostuko. Olen minä itsekin aika vähän koulutettu.

Okei, ehkä lähdin ihan sivuraiteelle tässä bloggauksessa. Mutta Venetsialaisista on varmaan olemassa jo niin monta asian ytimessä pysyvää ja muutenkin vakavastiotettavampaa bloggausta, että minä voin ihan vapaasti revitellä, fiilistellä ja kirjoittaa subjektiivisia kokemuksiani, kuten tapoihini kuuluu muutenkin. Minähän en sitä paitsi ole edelleenkään kirjallisuustieteilijä.

Kannattaakin lukea myös muiden kirjablogien postauksia, jos tämä kirja kiinnostaa.

Venetsialaisviikonloppu saa joka tapauksessa yllättäviä käänteitä. Lopussa Latvala jättää joitain asioita hiukan aukikin, mikä kiehtoo lukijan mielikuvitusta. Jää väkisinkin miettimään, mitä sitten tapahtui. Lukemisen jälkeen selailin kirjaa taaksepäin ja palautin mieleen, mitä mistäkin asiasta oikein olikaan sanottu. On hyvän kirjan merkki, kun asiat jäävät mietityttämään vielä jälkeenpäin.

Hienosti Latvala kuvaa sisarusten suhteita ja heidän muistojaan menetetystä isästä. Sisarussuhteissa tulee hyvin esiin se, miten he toisaalta ovat hyviä ystäviä ja jakavat asioitaan toisilleen, mutta toisaalta heidän välillään on myös tietty viha-rakkaussuhde, ja on asioita, joista ei voi sisarille puhua. On perhesalaisuuksia, asioita joista vaietaan.

Taina Latvala on lahjakas kirjoittaja. Bloggaukseni hänen esikoisteoksestaan, novellikokoelmasta Arvostelukappale, löytyy täältä.

Kustannusyhtiö Otava 2018
255 sivua
Kannen maalaus: Rauha Mäkilä, Hardbody, 2015
Kuva: Jussi Tiainen
Kannen suunnittelu: Piia Aho