Leena Kaartinen: Lääkärinä Afganistanissa - Mutaklinikan arkea ja juhlaa

Leena Kaartinen on toiminut pitkään lääkärinä Afganistanissa. Hän on kirjoittanut kirjoja sekä Afganistanista että Etiopiasta, jossa hän on myös työskennellyt. Omassa hyllyssäni on kaksi Afganistanista kertovaa Kaartisen kirjaa, jotka olen jo kauan aikonut lukea. Tämä nyt lukemani Lääkärinä Afganistanissa kertoo hänen ensimmäisestä työkaudestaan siellä 1970-luvulla. 

Kirja on ohut ja luvut lyhyitä, mutta täynnä asiaa. Kiinnostavasti Leena Kaartinen kuvaa tutustumistaan kutsumuksensa maahan. Hän työskenteli maan keskiosan vuoristoseudulla köyhien ja hyljeksittyjen hazaroiden parissa. Siellä vuoristossa talvi oli pitkä ja ankara: lumi eristi alueen muusta maasta viiden kuukauden ajaksi, ja pakkasta saattoi olla parikymmentä astetta (ja ehkä enemmänkin, jos en väärin muista). Kylien köyhillä asukkailla ei välttämättä ollut kaikilla edes kenkiä tai käsineitä, eikä toki vaatteitakaan kovin paljon. Miten ihmeessä he selvisivätkin noin jäätävistä talvista? Kerran Kaartinen kyllä kertookin joutuneensa amputoimaan jonkun paleltuneet varpaat. Kun hän kerran itse palellutti jalkansa, ne onneksi säästyivät. 

Tuollaisissa oloissa Kaartinen kertookin ymmärtäneensä, miksi jopa villasukkia pakanoille kutovat ompeluseuramummot (joille hän oli ennen naureskellut) tekevät tärkeää työtä. Itsekin hän vietti sitten sydäntalven iltapuhteet kutoen paikallisille kintaita. 

Vuorilla Kaartinen kulki kymmenien kilometrien matkoja jalkaisin tai suksilla. Hiihtäessä joutui hiukan pelkäämään, koska pienikin virheliike voisi saada aikaan lumivyöryn. Paikallisille sukset olivat uusi tuttavuus ja ihmettelyn aihe. Kuinka kätevää heidänkin olisi ollut liikkua sellaisilla talvisin, kun kävellessä saattoi upota syvälle lumeen, eikä kylistä juuri muulla keinolla päässyt mihinkään.  

Lääkärin työ noissa alkeellisissa oloissa oli kovin erilaista kuin täällä Suomessa. Sen Leena Kaartinen joutui huomaamaan ensimmäisestä työpäivästä lähtien: 

Heti ensimmäisenä työpäivänä putosin rajusti todellisuuteen länsimaisista tottumuksistani. Molemmat ensimmäisistä lapsipotilaistani kuolivat. Oli vaikea tajuta, miten vakavasti sairaita hoitoon hakeutuvat olivat. Apu tuli usein liian myöhään. "Puolet lapsista kuolee täällä ennen aikuisikää", työkaverini valistivat minua kauhistellessani vaikeaa alkua vuoristolääkärin urallani. 

Länsimaisiin elintasosairauksiin siellä ei juuri törmännyt, mutta sen sijaan oli esimerkiksi tuberkuloosia ja pilkkukuumetta. Lääkäreille ja muille hoitoalan ihmisille tällainen kirja on varmasti erityisen kiinnostavaa luettavaa, mutta myös meille muille. 

Leena Kaartinen toimi maassa tunnustavana kristittynä, mutta ei tehnyt julistavaa työtä, vaan vain auttoi sairaita. Kuitenkin kun maahan tuli vallankumous, myös hän joutui lopulta raskain sydämin lähtemään Suomeen, kun hänet työtovereineen suorastaan ajettiin sieltä pois. Hazarat jäivät kaipaamaan heitä, ja kirjan loppuosa kertoo koskettavasti siitä eron ja luopumisen tuskasta, jota vasten tahtoaan lähtemään joutuva koki tuossa tilanteessa. Myöhemmin Kaartinen pääsi tosiaan palaamaan, mutta siitä ei tätä kirjaa kirjoitettaessa ollut tietoa. Vain toivo, että ehkä joskus vielä. 

Kirjoittajan usko tulee kirjassa esiin vain siellä täällä melko lyhyesti, joten muutkin kuin uskovaiset uskaltavat varmaankin lukea sen, jos Afganistan, ulkosuomalaisena eläminen siellä, kulttuurierot ja lääkärin työ alkeellisissa oloissa kiinnostavat. Kaikkea tätä Lääkärinä Afganistanissa kuvaa kiinnostavasti. 

Karas-Sana 1978 

120 sivua 

Päällyksen kuvat: Leena Kaartinen 

Leena Kaartisesta ja hänen työstään kertoo muun muassa Naisten Ääni. Jutusta käy ilmi myös se, että Time-lehti valitsi hänet vuoden 2005 eurooppalaisten sankarien joukkoon kuvaten häntä eläväksi määritelmäksi sisulle. Jutun lopussa on luettelo Kaartisen kirjoista.