Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Iranista nuorena Ruotsiin paennut Nahid saa viisikymppisenä kuulla sairastavansa syöpää. Elinaikaa annetaan vain puoli vuotta. Tästä alkaa hänen kriisinsä. Hän suree kaikkea sitä, mikä elämässä meni pieleen, ja sitä, ettei hänelle ole  enää tulevaisuutta. Hän muistelee mennyttä elämäänsä Iranissa ja Ruotsissa kohdistaen monesti kipeät ja ristiriitaiset tunteensa myös tyttäreensä Aramiin. Mitä ikinä Aram tekee sairaan äitinsä hyväksi, se on aina väärin, ja toisaalta Aramin pitäisi olla olemassa vain äitiään varten.

Nahidin elämä on ollut surullinen. Hän oli aluksi onnellinen, kun tapasi tulevan miehensä Masoodin kotona Iranissa. He olivat yhdessä mukana vastarintaliikkeessä, mutta sitten kaikki päättyi huonosti, ja he joutuivat pakenemaan pienen tyttärensä kanssa. Avioliitostakin tuli onneton, ja se päättyi lopulta eroon. Koko loppuelämänsä ajan Nahid mietti, tekivätkö he oikein vai väärin jättäessään kotimaansa ja perheensä. Hän kantaa myös ikuista syyllisyyttä surullisista asioista, joita Iranissa oli ennen lähtöä tapahtunut.

Ja nyt: mitä hyötyä oli pakenemisesta? He pakenivat saadakseen elää, mutta tässä Nahid nyt tekee kuolemaa viisikymppisenä. Häntä ei tapettu Iranissa, mutta täällä hänet tappaa syöpä.

"Olen kerännyt, hamstrannut, rakentanut. Olen rakentanut tulevaisuutta ja turvallisuutta. Jota ei nyt sitten olekaan. Naurattaa ajatellakin, että tulevaisuutta ei ole. Sen kun ihmiset tietäisivät. Sitä kuluttaa niin paljon aikaa tulevaisuuden miettimiseen ja suunnitteluun ja sitten yhtäkkiä sitä ei olekaan. Kuka olisi uskonut?
  Olisinko elänyt toisin, jos olisin tiennyt?"

"Muutama viikko. Puoli vuotta. Muutama vuosi. Mitä eroa niillä on? En ole varma. Ymmärrän, että ne ovat eripituisia aikoja, mutta mitä väliä ajalla tässä tapauksessa on? Mihin minä aikaa tarvitsen? Sairastamiseen? Yksinoloon? Kuoleman odottamiseen? Mitä virkaa ajalla on, jos sitä ei käytä tulevaisuuden rakentamiseen? En tiedä. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, etten tiedä mihin kuluttaisin aikani. Ehkä tämä juuri siksi tapahtui minulle. Syöpä valitsi minut, koska en tiedä mitä tehdä elämälläni."

Nämä ovat kipeitä tuntoja. Kipua on paljon: sairaus, kuoleman pelko, menneisyyden muistot ja painolastit, kotimaan ja sinne jääneen äidin ikävä, suhde tyttäreen. Kaiken lisäksi pakolaiseksi lähteminenkään ei päästänyt pakoon, Nahid toteaa, sillä ahdistavat asiat tulevat mukaan. Ei niitä voinut sittenkään paeta.

Muita kirjablogeja lukiessani minulle jäi päällimmäiseksi mieleen vain se, miten vihainen ja katkera Nahid on. Ajattelin, että tämä kirja on yksi iso vihanpurkaus, ja ettei minulla nyt ole voimia sellaisen lukemiseen. Melkein aioinkin jo jättää koko kirjan lukematta, mutta onneksi joku sitten rohkaisi minua kuitenkin lukemaan sen. Ja hyvä niin.

On totta, että Nahid on myös vihainen ja katkera, mutta se on kuitenkin vain yksi osa tätä tarinaa. Itselleni jäi päällimmäiseksi tunteeksi hänen elämästään suru ja pettymys. Eivät nekään ole helppoja tunteita, eikä Olimme kerran tietenkään ole mikään kevyt kirja. Mutta jotenkin Golnaz Hashemzadeh Bonde osaa kirjoittaa tästä kaikesta niin, ettei lukeminen kuitenkaan tuntunut liian raskaalta. Jossain vaiheessa kyllä joutui myös itkemään...

Siksi jos et halua lukea syövästä ja kuolemasta etkä halua itkeä, älä siinä tapauksessa lue tätä kirjaa. Muuten täytyy kuitenkin sanoa, että minusta Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa kauniisti ja herkkävaistoisesti. Hän eläytyy lämpimästi äidin ja tyttären tunteisiin. Koska lauseet, virkkeet ja luvut ovat lyhyitä, myös tällainen huono keskittyjä pystyy etenemään lukemisessa tavallista nopeammin. Ehkä se jätti lukukokemuksesta minulle "kevyen" vaikutelman, vaikka aihe olikin raskas ja surullinen.

Suosittelen kyllä kirjaa lämpimästi; Golnaz Hashemzadeh Bonde on taitava kirjailija ja tunteiden kuvaaja.

Kirjan kansi oli muistaakseni jonkun mielestä liian eksotisoiva ja aiheeseen sopimaton. Voihan olla niinkin, mutta toki Iran elää vahvasti Nahidin muistoissa sairaudenkin keskellä, ja lisäksi kannessa on hiekkaa, joka toistuu noissa hänen muistoissaan. Oma rakas kotimaa on keskeinen osa sitä menetettyä elämää, jota Nahid nyt kaipaa, kun tajuaa kaiken olevan ohi. Minusta kansi on kaunis, enkä ehkä olisi jaksanut kiinnostua tästä kirjasta, jos sen kansikin olisi ollut kovin synkkä ja surullinen.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2018
218 sivua
Alkuteos: Det var vi
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi: Timo Numminen