Tahar Ben Jelloun: Verhotut silmät

Suomentanut Annikki Suni 

Tämän Tahar Ben Jellounin romaanin minäkertoja on marokkolaisessa pikkukylässä asuva berberityttö, jonka isä on siirtotyöläisenä Ranskassa ja viettää perheensä luona vain kuukauden vuodessa. Tyttö joutuu asumaan tätinsä luona, joka on ilkeä ja pahansuopa sekä kaiken lisäksi vielä noitakin. Tyttö tahtoisi päästä pois tuon kaiken keskeltä; hän kaipaa isän luo Ranskaan, ja erään traagisen tapahtuman jälkeen isä tuleekin lopulta hakemaan perheensä luokseen. Tyttö on silloin kymmenvuotias. 

Ben Jelloun kertoo sitten, miten Marokon maaseudulta kotoisin oleva muslimiperheen tyttö totuttelee ranskalaisen suurkaupungin elämään Pariisissa. Marokkolaisen näkökulmasta siellä on synkkää, väritöntä ja kaiken lisäksi melkein aina pilvistä: 

Aurinko oli uskoton seuralainen. Sitä näki harvoin. Minä kyllä pidin pilvistä. Täällä ne olivat raskaita ja mustia. Ne olivat raskaita kuin sydämeni ja niiden väri oli uneni väri. 

Vanhemmat kaipaavat kotimaata, mutta tyttö ei kaipaa, olihan siellä tapahtunut niin paljon pahaa. Toisaalta hän ei ole täysin ranskalainenkaan. Hän kantaa sisällään berberien taruja ja isoisän isän vanhaa ennustusta, jonka mukaan juuri hän johdattaisi aikanaan kyläläiset vuoreen kätketyn aarteen luo.  

Aikuisena naisena hän palaakin kotikylään ja kohtaa siellä omat juurensa sekä tuon vanhan ennustuksen. Takakannen sanoin: Paluu kotikylään on väistämätön - vain siten hän kykenee ymmärtämään, rakastamaan ja tulemaan naiseksi. 

Tänä yönä en sano mitään sillä olen päättänyt olla mieliksi vanhalle naiselle, omalle isoäidilleni. Hän uskoo tai on uskovinaan aarrejuttuun. Miksi olisin julma ja riistäisin häneltä kuvitelmat? Kun ihminen elää näissä paljaissa kylissä kaikkien hylkäämänä, minä kyllä ymmärrän että siinä alkaa jo uneksia ja uskoa taruihin jotka sopivat lasten satukirjoihin. 

Tahar Ben Jellounin teksti on monin paikoin hyvin runollista ja pohdiskelevaa. Kirjassa on paljon arvoituksellisuutta, ja puolestavälistä eteenpäin tarina lähtee sellaiseen lentoon, ettei perässä tahtonut pysyä. En enää tiennyt, kuka kertoo, mitä kertoo ja miksi kertoo - miten nämä kaikki sekalaiset tarinat liittyvät alkuperäiseen tarinaan? 

Vähitellen selviää, että minäkertoja uneksii ja kuvittelee. Hänen luomansa henkilöhahmot alkavat elää omaa elämäänsä niin voimakkaasti, että hän menee jopa tapaamaan erästä kirjailijaa kysyäkseen, miten tämä pärjää keksimiensä henkilöiden kanssa. 

Tässä lennokkaassa vaiheessa minun teki mieli luovuttaa, mutta kerronta palasi sitten taas "normaalimmaksi", ja kirjan loppupuolella oli kiinnostavaa lukea siitä, miten ranskalaistunut nainen palaa kotikyläänsä ja miten hän sen kokee. 

Vaikka keskivaiheilla putosinkin kärryiltä ja jopa menetin kiinnostukseni, kokonaisuutena Verhotut silmät on kuitenkin myös aika kiehtova teos. Siinä on jotain unenomaista ja tarunhohtoista, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden taikaa (vaikka niistä tarinoista en juuri mitään muistakaan; kauan sitten olen niitäkin vähän lukenut).  

Gummerus 1992 

310 sivua 

Alkuteos Les yeux baissés 1991 

Kirjasta kertoo myös Luettua-blogi. Sielläkin on pudottu kärryiltä ensimmäisen puoliskon jälkeen, mutta plussaakin kirjasta löytyy. 

Viime kesänä luin Tahar Ben Jellounin romaanin Tyyntä Tangerissa; se oli minusta upea teos.