Tässä mielessä tämä kirja todella onnistuu tehtävässään. Ihailen Kalevi Rinteen rohkeutta avata koko elämänsä ja sisimpänsä kipeimmät asiat lukijoille. Hänen tarinansa on omiaan lieventämään monien skitsofreniaa kohtaan tuntemaa pelkoa, joten voin sanoa heti alkuun: lue tämä kirja!
Kalevi oli terve ja elämäniloinen lapsi, ja jälkeenpäin hän toteaakin: "Tietoisuus tuon toisen terveen minän olemassaolosta antoi kuitenkin toivoa. Oli jokin kiinnekohta, johon saattoi palata, alussa oli ollut jotain tervettä, joka sitten vain oli mennyt rikki. Toisaalta ehkä ydin kuitenkin oli terve, siihen ytimeen saattaisi vielä saada yhteyden."
Kalevi joutui lapsena ja nuorena kokemaan pahaa koulukiusaamista - ja mikä järkyttävintä: opettaja näki kyllä välitunneilla, kuinka häntä hakattiin, mutta ei puuttunut asiaan mitenkään, katseli vain sivusta. Ja kun poika yritti kertoa asiasta äidilleen, tämän mielestä kiusaaminen oli "normaalia" ja vain kasvatti elämää varten... ja lopulta Kalevi sitten joutuikin kuuntelemaan äitinsä murheita, vaikka olisi itse tarvinnut tältä tukea...
Myös isän ja äidin avioero oli Kaleville raskas kokemus.
Jossain vaiheessa nuorena Kalevi sitten sairastui: kauheat harhat alkoivat vainota häntä. Hän itse ei ymmätänyt, mikä hänellä oli ja miksi hän ei enää pystynyt hallitsemaan ajatuksiaan. Hän teki ensimmäisen itsemurhayrityksensä, joka olikin tavallista rankempi tapaus ja vammautti häntä fyysisesti. Kun Kalevi sitten sai diagnoosin skitsofrenia, se oli helpotus: tällä kaikella oireilulla oli jokin nimi, siihen oli syy.
Seuraava ote kuvaa sairauden alkuajan kauhua:
"Neljäkymmentä kilometriä maantietä pitkin, kävelen rakenteilla olevaa Tampereen pikatietä. Sieltä minua ei saataisi kiinni ja pakotettaisi takaisin kauhuun.
Fyysisesti neljäkymmentä kilometriä ei ole ongelma, mutta henkisesti olen helvetissä.
Jossain säkenöi ilkeästi ja leiskuu. Onko se Jumalan ääni? Vai johtuuko se kenties minusta? Onko se minun aiheuttamaani? Kuitenkin näen, miten sähköjohto hankaa kuusenoksaa.
Äiti, auta minua äiti!
Mitä lasten leikkiä oli rakkaussuruni tähän psyykkiseen tuskaan verrattuna!
On marraskuu, lumi hehkuu, sähisee ja säkenöi, Jumala puhuu minulle sen kautta, maailma ympärillä on tuskallisen uusi ja tavattoman pelottava."
Kuten monella muulla psyykkisesti sairaalla, myös Kalevilla uskontokin sekoittui harhoihin. Tosin hän kertoo myöhemmin saaneensa tukea ja turvaa uskostaan. Hänellä vaikuttaa olevan kristillinen usko; tosin helvettiin hän ei usko, koska täällä maan päällä on hänen mielestään helvettiä ihan tarpeeksi.
Kaikesta sairauden kauheudesta huolimatta tämä ei ole synkkä kirja, kuten jo takakannessakin sanotaan. Kauhuilla ei mässäillä, ne vain kerrotaan toteavaan sävyyn ja mennään eteenpäin. Lisäksi Kalevin elämässä on paljon kauneutta.
Tämän kirjan tärkeintä sanomaa onkin se, että ihminen on paljon enemmän kuin sairautensa ja diagnoosinsa. Esimerkiksi Kalevi Rinne on erittäin älykäs, lahjakas ja taiteellinen. Hän on lääketieteen kandidaatti, harrastajamaalari, järjestöaktiivi ja vapaaehtoistyöntekijä. Hänen elämässään on sairauden ohella ollut paljon kauneutta - ja myös rakkautta. Sairauskin on hiukan helpottanut iän myötä.
Lisäksi Heini Saraste kirjoittaa hyvin kauniisti, runoillisesti ja herkästi, mikä omalta osaltaan tekee kirjasta hienon lukuelämyksen.
Kalevi Rinne kävi kolmekymmentä vuotta analyyttisesti suuntautuneessa terapiassa, jossa oli sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvää oli varmasti se, että hän näyttää pystyvän kuvaamaan sairauttaan hyvin analyyttisesti. Tässäkin näkyy hänen älykkyytensä.
Minua ärsyttikin juuri vähän aikaa sitten, kun luin erään 1980-luvulla kirjoitetun romaanin, jossa erästä psyykkisesti sairasta henkilöä sanottiin toistuvasti "heikkomieliseksi". Mikä raivostuttava sana!! Mitä ikinä tuolla vanhahtavan kuuloisella sanalla on aikoinaan tarkoitettu, ei se ainakaan kuulosta miltään myönteiseltä arviolta! Minusta kuulostaa siltä kuin haluttaisiin sanoa, että kyseinen henkilö oli jotenkin "vajaaälyinen" tai "tärähtänyt". Onneksi nykyään tuollainen sana sensuroitaisiin käsikirjoituksesta varmasti - näin ainakin luulen!
Kalevi Rinne kertoo valaisevasti, millaisia harhat ovat, miltä ne tuntuvat ja miten ulkopuolisen pitäisi niihin suhtautua. Hän sanoo, että kyllä sairaskin yleensä tietää, että tämä on sairasta, mutta hän ei voi mitään ajatuksilleen - tai esimerkiksi kuulemilleen äänille, jotka hän kuulee aivan oikeasti. Hänen mukaansa on niin, että kun ihminen ei kestä kohdata omia ahdistavia tunteitaan, ne muuttuvat harhoiksi.
"En pysty kokemaan tuskaa, se on tavoittamattomissa. En tunnista surua, en iloa, en pettymystä, en loukkaantumista, tunteitten tilalla ovat harhat. On vaarallista kokea tunteita, sillä nekin tuottavat liikaa tuskaa. Siksi harhat tulevat 'suojaksi'. Niitten tarjoama suoja on kuitenkin tuskallista. Sitä on skitsofrenia."
Myös syyllisyydentunto, joka muilla ihmisillä vaivaa tunteena, muuntautuu Rinteen mukaan skitsofreenikolla usein eläväksi kuvaksi tai korvinkuultavaksi ääneksi. "Kuuloharhat ovat olleet jatkuvaa syytöstä, tuomioita, jankutusta, ivallista ääntä", hän kertoo.
Sitä hän tahtoo kritisoida, että joidenkin mielestä skitsofrenia on pelkkää biologiaa. Hän kyllä ymmärtää sen vastareaktiona sille, kun aikaisemmin skitsofreenikon vanhempia syyllistettiin rajusti lapsensa sairaudesta. Totuus on hänen mukaansa kuitenkin jossain biologian ja psykologian välillä, kuten minäkin uskon. Esimerkiksi tästä kirjasta näkee minusta selvästi, että Kalevi oli jo lapsena hyvin herkkä, ja raju koulukiusaaminen mursi hänet. Toki voi muitakin syitä olla - ne hän itse tietää parhaiten.
Kirjailija Heini Saraste on Kalevi Rinteen pitkäaikainen ystävä, joka on kirjoittanut muitakin kirjoja vähemmistöjen elämästä, ainakin vammaisista ja pakolaisista. Reilusti skitso on niin hieno teos, että aion ehdottomasti tutustua Sarasteen muihinkin kirjoihin.
Itselleni henkilökohtaisesti tämä kirja oli erittäin terapeuttinen ja hoitava lukuelämys useastakin eri syystä. Siitä kiitos Kalevi Rinteelle ja Heini Sarasteelle! Suosittelen lämpimästi: on ihana kirja - ja kaikesta huolimatta niin toivorikas!
Into Kustannus 2011
180 sivua
Kannen kuvat Kalevi Rinne
Graafinen suunnittelu ja toteutus: Elina Salonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti