Kasvatustieteen tohtori Elina Rautio on perehtynyt kutsumuksen tematiikkaan väitöskirjassaan, ja hänellä on tosiaan tästä aiheesta paljon hyviä ja syvällisiä ajatuksia. Tohtoritaustasta huolimatta tämä kirja ei ole mitenkään akateeminen, vaan puhuu ihan tavallisen ihmisen kieltä. Toiseksi kysymyksessä on kristillinen kirja.
Kuten jo kirjan nimestä ilmenee, mukana on monen henkilön omat tarinat kutsumuksensa löytämisestä ja toteuttamisesta. Mutta lisäksi näiden tarinoiden jälkeen on yleistä pohdintaa kutsumuksesta. Nämä molemmat osiot avaavatkin aihetta hienosti.
Kirjassa on mukana tarinoita hyvin erilaisista kutsumuksista: on pikaluistelija, sijaisäiti, kristillisen avioliittotyön Suomessa aloittanut pariskunta, ihmiskaupan uhreja auttava nainen, bibliodraamaohjaaja, bioprosessitekniikan emeritusprofessori, mediatyötä tekevä aviopari, Suomen Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja ja niin edelleen.
Näiden henkilöiden tarinat rohkaisevat näkemään, miten monella eri tavalla Jumala voi johdattaa ja miten hän voi kääntää myös vaikeat kokemukset parhaaksemme ja meidän kauttamme toisten parhaaksi. Seksuaalisesti hyväksikäytetystä, masennuksen kokeneesta tai entisestä vangista voi tulla toisten samaa kokeneiden auttaja.
Kirja painottaa sitä, miten aivan tavallinen maallinenkin työ voi olla kutsumustyötä, kuten jo Luther opetti. Herätyskristillisissä piireissä annetaan helposti ymmärtää, että vain "hengellinen" työ on tärkeää ja kutsumustyötä. Tällaisen ajattelun uhreina joillakin meistä vierähtää vuosikaudet. Raution opetuksessa on ihanan vapauttavana se ajatus, että ihminen on kutsuttu tekemään sitä, mille hänen sydämensä palaa ja mihin hänen persoonallisuutensa sopii. Se voi olla ihan tavallista maallista työtä ja toimintaa. Myös elämistä päivä kerrallaan arjessa siellä, missä olemme. Kutsumus ei ole jokin suuri asia kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan se on Jumalan tahdon mukaan elämistä tässä ja nyt.
Tämä kirja pitäisi olla omana, niin paljon siinä on sellaista, mihin haluaisin palata vielä jälkeenpäin. Mieleeni jäivät esimerkiksi osuvat pohdinnat Raamatun vertauksesta, jonka mukaan seurakunta on Kristuksen ruumis. Niinpä ei kutsumuskaan tarkoita sitä, että joku "etenisi" jalasta kädeksi, vaan jalka saa pysyä jalkana ja käsi kätenä. Elina Rautio kirjoittaa:
Jos ihminen on tehtävissä, jotka eivät vastaa hänen vahvuuksiaan, on kuin kädeksi luotu yrittäisi toimia jalkana tai haima muokata itseään maksan rooliin. Tämä johtaa paitsi huonoon lopputulokseen, myös uupumiseen.
Niinpä kaikkien ei myöskään tarvitse olla suuna eli tehdä julistustyötä. Kokonaisuutena me kaikki vaikutamme omalla paikallamme, aivan kuten ruumiin eri jäsenetkin. Jokaisen tehtävä on arvokas. Jokainen saa olla juuri sellainen, jollaiseksi Jumala itse on hänet luonut.
Toinen mieleeni jäänyt ajatus on se, että meillä voi kyllä olla jokin opittu taito, mutta emme välttämättä pidä sen käyttämisestä, koska se vie meiltä voimia. Luonnonlahja on sen sijaan jotain, minkä käyttämisestä nautimme. Sen käyttäminen sujuu meiltä luonnostaan ja antaa meille energiaa, ei vie sitä.
Oman elämänsä tarkoitusta ja kutsumustaan etsiessään voikin kysyä itseltään, minkä tekemisestä minä nautin. Entä mitkä ovat arvojani; mitä pidän tärkeänä? Mille sydämeni palaa? Millainen olen persoonallisuudeltani?
Itsetuntemuksen ohella kirja pohtii myös suhdettamme Jumalaan ja toisiin ihmisiin.
Minulle henkilökohtaisesti Raution kirja oli todella rohkaiseva ja vapauttava lukuelämys. Ehkä sitä tosiaan saa olla oma itsensä; ehkä ei tarvitse yrittää väkisin jotain, mihin oma persoonallisuus ei sovi, vaikka siihen jotain taitoa olisikin.
Loppuun muutama lainaus kirjassa tarinansa kertoneilta henkilöiltä. Sijaisäitinä toiminut Sisko Hellsten olisi halunnut lähetystyöhön, mutta terveydellisistä syistä hän ei voinut lähteä - eikä hän samasta syystä myöskään voinut saada kuin yhden biologisen lapsen. Hän toteaa:
Nyt jälkeenpäin tajuan, että Jumala oli johdatuksessaan viisas, koska terveyteni ei olisi kestänyt lähetystyötä. Koen todella, että minun kutsumukseni on ollut tässä. Minulla on ollut aina haaveena iso perhe, ja tällä lailla sain lisää lapsia - ja nyt olen saanut myös lastenlapsia.
Avioliittotyötä tehnyt Heikki Ranssi kertoo:
Sydämemme palaa vieläkin avioliittotyölle. Uskon, että silloin tietää tekevänsä kutsumustyötä, kun ajattelee Paavalin sanoin: "Voi minua, ellen tätä tekisi."
Päivä Oy 2016
203 sivua
Kansi: Juha Puikkonen / INNOverkko
Kirjasta muualla:
Nämä omaa paikkaa pohtivat ajatukset ovat pyörineet mielessä nyt koronavuoden aikana, tässä on etätyön ja kotoilun myötä löytänyt vanhoja taitoja ja uusiakin kehitelty. Ei niistä ehkä ammatiksi ole mutta jotenkin niitä tekisi mieli "hyödyntää". Tuntuu siltä, että tämä kirja olisi hyvä lukea :) /Mari
VastaaPoistaKannattaa lukea; ainakin minä sain tästä kirjasta paljon. Itse olen niin kovasti sortunut puristamaan itseäni vääränlaiseen muottiin, ja on ollut vaikea uskoa, että saisi ollakin juuri se mikä on. Siitä näkökulmasta tämä kirja osui ja upposi, ja paljon hyviä näkökulmia tässä on muutenkin.
PoistaKuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta! Ajatus siitä, että saa olla sellainen kuin on ilman että tarvitsee yrittää muuttaa itseään ja sovittaa itseään johonkin vieraantuntuiseen muottiin, on todella vapauttava ja tärkeä.
VastaaPoistaOn kyllä ihanan vapauttavaa tajuta, että saa olla se mikä on, eikä tarvitse yrittää olla joku muu. Hassua sinänsä, miten kauan ihmisellä voi kestää tajuta jokin noin selvän tuntuinen asia... :) Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
PoistaHei! Jos joku kokee haluavansa lahjoittaa tämän kirjan mulle, jolla ei ole rahaa ostaa sitä, otan ilolla vastaan!❤️🙏
VastaaPoista