Heini Röyskö: Paratiisin valo

Paratiisin valo on jatkoa Heini Röyskön esikoisromaanille Mustat ikkunat. Edellisessä kirjassa henkilöt olivat nimettömiä; nyt käy ilmi, että työlleen omistautuneen helluntaipastorin ja hänen masentuneen vaimonsa nuoremman tyttären nimi on Kerttu. Hän on tämän tarinan päähenkilö, nyt nuori nainen, joka ponnistaa omille siivilleen. 

Paratiisin valo onkin hieno psykologinen romaani omaksi itsekseen kasvamisesta. Mitä nuori nainen haluaa ottaa mukaan omaan elämäänsä helluntailaisesta taustastaan; mikä on hänen oma aikuinen tapansa elää todeksi uskoaan? Entä pääseekö hän irti äitinsä sairauden varjosta? 

Kirja on myös rakkaustarina ja parisuhteen kuvaus. Tarina alkaa, kun syksyllä 1995 Helsingin Ruttopuistossa Kertun rakastettu ilmoittaa, että on kadottanut vasta löytämänsä uskon. Hän, Aasiassa kasvanut lähetystyöntekijöiden poika, ei enää usko Jumalaan. Tämä on Kertulle kova isku, jonka myötä nuoret menettävät toisensa. Kestää kauan toipua tuosta menetyksestä. 

Kerttu lähtee lopulta helluntailaisten raamattuopistolle Keski-Suomen metsäisiin maisemiin. Siellä hän saa kokeilla omia siipiään ja aloitella omaa elämäänsä. Ja vaikka helluntailaisten joukossa on liian vähän miehiä ja liikaa naisia, lopulta rakkauskin astelee Kertun elämään. Palaako mies menneisyydestä vai löytyykö rinnalle joku uusi, se selviää aikanaan. 

Nautin valtavasti tästä Röyskön toisesta romaanista, sen taitavasta psykologisesta ihmiskuvauksesta ja upeasta kielestä. Myös uskovaisten ja tässä luonnollisesti erityisesti helluntailaisten kuvaus on todella oivaltavaa. Siitä huomaa, että kirjoittaja tuntee tämän liikkeen sisältä päin. 

Itsekin olen vuosien varrella nähnyt paljon myös helluntailaista elämänmenoa, ja osuvia olivat muun muassa kuvaukset todistuspuheenvuoroista, joita toivotaan lähinnä entisiltä rikollisilta ja päihdehelvetissä rällänneiltä, kun taas tasapainoinen lapsuus ja nuoruus Jumalan lapsena eivät jaksa kiinnostaa helluntailaiskuulijoita. Tai se, että mielellään kerrotaan ihmeistä ja ongelmien ratkeamisesta, kun taas tässä kulttuurissa ei voinut puhua elämän asioista, jotka olivat kuulijoiden mielestä kesken tai pielessä. Tai Kertun pelko, että joku innokas helluntailainen haluaisi puheenvuorollaan muuttaa nuorenparin häät herätyskokoukseksi. 

Kertun elämässä oli paljon sellaista, mihin pystyin itsekin samaistumaan, kuten nuoruuden hengellisyyspuuska, jonka vallassa Kerttu hävitti kaikki maalliset CD-levynsä - kunnes myöhemmin joutui hankkimaan ne itselleen uudelleen. Tai halu asua kaupungissa ja unohtaa menneisyys. Tai erään tapauksen laukaisema sairaalloinen pelko oman puolison kuolemasta. Tai pakkomielle auttaa ongelmaisia naisia, jotka olisivat oikeasti ammattiavun tarpeessa. Aivan kuin oman äidin ongelmissa ei olisi tarpeeksi - mutta sieltähän se auttamisvimma juuri nousee. Ja lopulta ihminen uuvuttaa itsensä, eikä loputon auttaminen edes johda mihinkään: 

Kerttu huomaa epäonnistuvansa, aivan niin kuin äitinsäkin kanssa: on hankalaa pitää pinnalla ihmistä, joka haluaa hukkua. 

Näin äidin mielen sairaus varjostaa Kertun elämää, vaikka tytär on asunut jo vuosia poissa lapsuudenkodistaan. Mutta onneksi tunnelin päässä on valoa. Apu löytyy, on mahdollista irrottautua omaksi itsenäiseksi itsekseen, joka on eri ihminen kuin äitinsä ja jolla on lupa iloita, vaikka muilla olisikin paha olla. 

Monenlaista muutakin mahtuu näiden kansien sisälle - tarkkanäköistä kuvausta elävästä elämästä. Perheestä, seurakuntaelämästä, rakkaudesta, avioliitosta, itsenäistymisestä, oman tien löytämisestä. Tämä oli hieno lukuelämys. Paratiisin valo on kristillisten ja psykologisten romaanien ystäville todellista herkkua. Omalla kohdallani tämä nuoren naisen kasvutarina taisi päätyä suorastaan kristillisten lempiromaanieni joukkoon. 

Kustantaja: Sakari Röyskö 2019 

206 sivua 

Kannen kuvat: Sakari Röyskö 

Kannen suunnittelu: Jani Pellikka  

Suvi Bowellan: Helpotusta erityisherkän elämään

Tämä kirja alkaa sellaisella pakollisella herkkyysaiheisella perustiedolla, joka voi ikävystyttää, jos on lukenut kovin paljon kirjoja aiheesta. Mutta ei hätää, pian teos muuttuu nimensä mukaiseksi ja tarjoaa lukuisia käytännön vinkkejä herkkyyden kanssa elämiseen ja oman hyvinvointinsa edistämiseen. Vaikka herkkyys aiheuttaa helposti ylikuormittumista, erilaisia arjen tilanteita voi kuitenkin helpottaa omilla valinnoillaan ja kirjasta löytyvillä harjoituksilla. 

Eri henkilöillä kuormitusta ja yli- tai alivirittymistä aiheuttavat erilaiset asiat, joten Bowellan käsittelee erikseen henkistä, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia. Kirjan lopussa on sitten peräti kuutisenkymmentä sivua erilaisia vinkkejä ja harjoituksia oman hyvinvointinsa lisäämiseksi erilaisissa tilanteissa. Niistä löytyy varmasti jokaiselle jotakin; itsekin löysin useita sellaisia, jotka voisivat toimia juuri minulle. Kaikestahan ei jaksa kiinnostua - esimerkiksi minä sivuutan mielelläni EFT-naputtelun ja muut vastaavat erikoisuudet. 

Kuten Suvi Bowellan toteaa: 

Voimme opetella erilaisia itsemme tyynnyttämisen tekniikoita ja sitä, kuinka pystymme ohjaamaan itsemme pois kuormittavissa tunteissa vellomisesta. 

Näitä tekniikoita ja vinkkejä kirjan loppuosa sitten tarjoaa. 

Tämä teos kannattaisi kyllä olla ihan omana; nythän luin kirjaston kirjan. Omasta hyllystä sen voisi ottaa tarpeen tullen esiin ja palata noihin harjoituksiin, koska niitä oli niin paljon, ettei niitä kaikkia hetken päästä enää muista. 

On hienoa, että Helpotusta erityisherkän elämään on niin käytännönläheinen teos, vaikka se teoriatiedolla alkoikin. Käytännön vinkkejähän usein juuri kaipaisi, kun erilaiset tilanteet kaatuvat päälle. 

Henkisen hyvinvoinnin osiossa itseäni puhuttelivat erityisesti ajatukset sisäisestä puheesta ja itsemyötätunnosta. Pitäisi oppia puhumaan itselleen lempeästi ja kohtelemaan itseään kuin rakasta ystävää. Lempeähän sitä on ystävilleenkin - miksi siis olemme niin helposti kovia ja vaativia itseämme kohtaan? 

Itsemyötätunto on itsensä hyväksymistä silloinkin, kun kaikki tuntuu olevan pielessä. Jos on vaikea tuntea myötätuntoa itseään kohtaan, voi kokeilla, miten olo muuttuu, kun alkaa tietoisesti jutella itselleen mukavia. Mieti, mitä lohdutuksen sanoja haluaisit kuulla, ja sano ne itsellesi yhä uudestaan. 

Kannattaa miettiä, mitä rakkaalle ystävälleen sanoisi vaikealla hetkellä. Miksi ei yhtä hyvin voisi sanoa sitä kaikkea itselleen? Ehkä sellaisia mukavia, rohkaisevia ja lohdullisia sanoja voisi kirjoitella itselleen ylös silloin, kun olo on hyvä. Kun sitten huono hetki tulee, ne olisi helppo kaivaa esiin. Siinä voisi olla ideaa. 

Suvi Bowellan päättää kirjansa kauniisti: 

Toivon ennen kaikkea, että oivallat oman ihanuutesi ja annat sydämesi lämmön koskettaa kohtaamiasi ihmisiä. Jokainen meistä voi toimia hyvän lähettiläänä, ja siihen erityisherkille on annettu huikeat lahjat: syvällisen kohtaamisen kyky, empatia, vahvana virtaava kiitollisuus ja kauneudentaju. 

Otava 2022 

Hidasta elämää 

208 sivua 

Kansi: Satu Kontinen 

Blogistani löytyvät myös Suvi Bowellanin kirjat Ihana herkkyys - Rikasta elämää kaikilla aisteilla ja Kiltin tytön voimakirja. 

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Suomentanut Laura Jänisniemi 

Kirjailija Sahar Delijani syntyi vuonna 1983 Iranin pääkaupungissa Teheranissa, pahamaineisessa Evinin vankilassa. Hänen vanhempansa olivat poliittisia aktivisteja ja vankeja 1980-luvun Iranissa. Vanhempiensa vapauduttua Delijani muutti Yhdysvaltoihin, sittemmin hän on asunut Italiassa. 

Iranin rankka lähimenneisyys ja oman perheen kokemukset saivat Delijanin kirjoittamaan tämän koskettavan romaanin, joka kuvaa Iranin tilannetta sekä 1980-luvulla että 2000-luvulla. 

Tarina alkaa, kun poliittinen vanki Azar synnyttää Neda-tyttärensä Evinin vankilassa. Hän saa pitää vauvan vain vähän aikaa; sitten lapsi viedään sukulaisten hoiviin. Toisaalla on Amir-niminen vanki, jonka vaimo Maryam odottaa lasta. Amir alkaa vankilassa tehdä tyttärelleen Seidalle rannerengasta taatelinkivistä, että tytöllä olisi edes jotain isästään. 

Azarin ja Amirin lisäksi kirjassa on muitakin vankeja. Vankilan ulkopuolella sukulaistensa hoivissa elävät myös muistaakseni Siminin ja Parisan (jotka taisivat olla sisarukset?) lapset Omid, Sara ja Forugh. Leila-täti vie heidät valokuvaamoon, jossa heistä otetaan kuva, että vanhemmilla olisi vankilassa muisto lapsistaan. Leilan mielestä lapset ovat kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kirjalle nimenkin antaneen jakarandapuun Delijani mainitsee tarinassaan toistuvasti. 

Sen lisäksi, että vankeja kidutettiin, Iranin ja Irakin välisen sodan viimeisenä vuotena Iranissa myös teloitettiin ja joukkohaudattiin tuhansia poliittisia vankeja. Yksi heistä oli Sahar Delijanin setä. Myös tätä aihetta kirja käsittelee. 

Vankilaan sijoittuu kuitenkin vain muutama luku - joissa kerrotaan kyllä hirveitä asioita. Paljon ollaan kuitenkin myös vankilan ulkopuolella. Delijani kuvaa lapsuutta, jossa moni ei tuntenut omia vanhempiaan. Kun esimerkiksi äiti sitten vihdoin pääsi vankilasta, lapselle oli rankkaa, kun olisi pitänyt alkaa rakastaa tuota vierasta ihmistä. Lapsille läheisiksi ja tärkeiksi olivat tulleet aivan muut sukulaiset, jotka olivat heidät kasvattaneet. 

Myöhemmin kirjassa nuo 1980-luvun lapset ovat aikuisia, jotka elävät kuka missäkin. Monet ovat hajaantuneet eri puolille maailmaa. Lapsuuden haavat näkyvät heissä edelleen. Miten koota sirpaleista jotain kokonaista? Jokaisella on omat kipunsa kohdattavana, esimerkiksi eräs henkilö saa vasta aikuisena tietää totuuden isästään. 

Iran ei myöskään ole muuttunut helpommaksi paikaksi elää. 2010-luvun nuoret aikuiset ovat mukana suurissa mielenosoituksissa. Ja kun heidän lapsuudessaan vankeja teloitettiin salaa vankilan muurien sisällä, nyt poliisit ampuvat mieltään osoittavia ihmisiä kadulle aivan avoimesti. 

Vaikka kirjassa on rankkoja teemoja, se on kuitenkin kirjoitettu hyvin ihmisläheisesti ja koskettavasti. Sahar Delijani kuvaa herkästi ja kauniisti perheenjäsenten, sukulaisten, ystävien ja rakastavaisten välistä rakkautta sekä toivoa, joka elää kaiken julmuudenkin keskellä. Tarina on rakennettu taitavasti ja kieli on kaunista. Hieno teos! 

Tässä lopuksi yksi sellainen kielellisesti kaunis kohta: 

Kaikki kääntyvät ja astelevat hitaasti pois ikkunan ja varjojen ja noiden epätoivoisten sydänten painon ja toiveikkaiden kynttilänliekkien ja mieleen palaavien muistojen kepeyden luota. 

Kieltämättä aloin jossain vaiheessa mennä sekaisin jatkuvasti vaihtuvista henkilöistä ja siitä, mitä sukua kukin oli kenellekin. Entä ne henkilöt, jotka vasta 2000-luvulla tulivat uusina mukaan? Sai siinä miettiä ja keskittyä. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän, mitä henkilöiden määrään tulee. 

WSOY 2014 

285 sivua 

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree (2013) 

Muissa blogeissa: 

Sheferijm 

Kirjasähkökäyrä 

Hemulin kirjahylly 

Kirjakaapin kummitus  

Heini Röyskö: Mustat ikkunat

Heini Röyskön esikoisromaani Mustat ikkunat kertoo erään perheen eri sukupolvien tarinan alkaen 1930-luvun Ambomaalta, jossa nuori suomalainen lähetystyöntekijäpari vihitään avioliittoon ja yhteistä työtä aloittamaan. He ovat luterilaisia. Toisessa aikatasossa ollaan 1970-1990 -lukujen Suomessa, jossa tuon avioparin tytär perheineen elää elämäänsä. Myös tyttären miehellä on oma kutsumuksensa: hänestä tulee pastori, ja ja vähitellen hän etenee urallaan vielä näkyvämpiin tehtäviin Suomen helluntailiikkeen sisällä. 

Mutta kutsumuksella on hintansa: vaimo on psyykkisesti sairas, ja isän omistautuessa työlleen heidän tyttärensä joutuvat liian varhain kantamaan vastuuta äitinsä terveydestä. Koko perhe joutuu elämään äidin vaihtelevien mielialojen armoilla ja pelkäämään, onnistuuko hän vielä jonain synkkänä hetkenä päättämään päivänsä: 

Koulusta kotiin saapuvat tyttäret voivat valoisista ikkunoista aavistaa elämän. Mutta mustat ikkunat, ne tuovat pahan aavistuksen: lapset eivät voi olla varmoja, minkä muodon äidin ahdistus on saanut tässä päivässä tai mitä ylipäätään odottaisi lukittujen ovien takana. 

Mutta hengellisen laulun sanoin: Kysytkö palvelushintaa? Ei, sitä ei kysytä, vaan hinnalla millä hyvänsä kutsumusta on toteutettava. Ja toki äiti itsekin pitää tärkeänä, että puoliso saa tehdä kutsumuksensa työtä. Seurakuntalaisille ei kerrota äidin sairaudesta, vaan perheen julkisivu pidetään siloiteltuna. 

Myös lähetystyössä olleella isoäidillä on omat kipeät muistonsa kutsumustyöstä ja avioliitostaan. 

Kirja kertoo kiinnostavasti elämää suuremmasta kutsumuksesta, helluntaipastorin ja hänen perheensä elämästä sekä äidin psyykkisestä sairaudesta. Ja luonnollisesti myös siitä, miten tuo äidin sairaus vaikuttaa tyttäriin. Kevyttä luettavaa teos ei arvatenkaan ole, mutta aiheesta kiinnostuneille se tarjoaa syvällistä pohdittavaa. 

Läheisen sairaus nostaa esiin kipeitä kysymyksiä, kuten tässä: 

Mutta lapsia toki ihmetyttää Jumalan ihmeiden valikoiva luonne. Miksi Jumala ei suostu parantamaan äidin outoa mieltä, vaikka Hän kyllä siihen kykenisi? Miksi Jeesus ei istahda äidin sängyn laidalle ja kosketa emon tuhon täyteistä mieltä lävistetyllä kädellään? Jumalan valtakunnassa vaikuttaisi olevan ainakin kahden kerroksen väkeä. 

Netistä lukemani perusteella Mustat ikkunat ja sen jatko-osa Paratiisin valo ovat ilmeisesti omaelämäkerrallisia romaaneja. 

Kustantaja: Sakari Röyskö 2017 

175 sivua 

Kannen kuvat: Sakari Röyskö 

Kannen ulkoasu: Jani Pellikka 

Maaliskuussa bloggasin Heini Röyskön uutuusromaanista Ja samassa tuli hiljaisuus, joka kertoo Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä. Siihenkin kannattaa ehdottomasti tutustua. 

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino

Mehiläisen paino on Katja Meriluodon esikoisrunokokoelma, jota takakansi kuvaa kasvu- ja matkakertomukseksi. Runot pohtivat sekä yhteisöön kuulumista että siitä irtautumista. Niissä etsitään omaa tietä ja omaa minuutta, kunnes toiseksi viimeisellä sivulla päästään toteamaan: Olen totta. 

Kuten jo kokoelman nimi kertoo, monissa runoissa on mehiläisiin liittyvää symboliikkaa. On esimerkiksi uskollisuutta kuningattarelle - ja uskottomuutta kuningattarelle. Itsenäistymisen makuisia ajatuksia. Takakansi kysyykin: Onko mahdollista olla riippumaton, pärjääkö mehiläinen ilman parveaan?

Tässä minua puhutellut ote runosta, jossa kokeillaan omia siipiä: 

Ostan kauppakeskuksesta halpoja vaatteita, kiusallista, 

kovin monella tapaa, 

ennen kasvihuoneen takana liehuivat mustat viitat 

ja oma tahto, josta olin valmis luopumaan. 

Kokeilen siipiäni. Uusia vaatteitani. 

Minuuden etsintään liittyvät myös juuret, joita kirjoittaja pohtii aina satojen ja tuhansien vuosien taakse, hylkeennahoissa kulkevaan esiäitiin asti. Toinen runo pohtii: 

Kerä vierähtää sumuun. 

Alkukotia ei ole. 

En pääse pitemmälle äitilinjaa, 

revin sukupuun juurineen, näin syntyvät myytit! 

Näin syntyvät traumat. 

Sokkona hapuilen syntysanaa, selitystä, syytä.  

Meriluodon teksti on arvoituksellista eikä avaudu helposti, mutta ainakin minulla heräsi paljon ajatuksia riveiltä ja rivien välistä. Nämä runot puhuttelivat ehdottomasti. 

Tässä vielä sellainen puhutteleva kohta eräästä runosta: 

Kaikki vielä kokematta, uutta. 

Ja kaikki nähtyä ja rikki. 

Ehkä voimakkaimmin maaliinsa osui tämä runo, josta on vaikea jakaa vain otetta, joten olkoon se tässä kokonaan. Hyvin vahvaa tekstiä: 

Lentää alisiin ja ylisiin ja 

lasiseinän läpi kuin se olisi ilmaa tai ajatus 

paremmasta tulevaisuudesta, jonka saattaa saada 

vieraassa maassa, sielun evakuointilento 

helvetistä toisenlaiseen tai kuin sopimattoman 

raja, jonka ylittää tietämättä mihin astuu huutaen 

riemusta tai kauhusta, koska jokin kuitenkin murtuu 

pysyvästi, lentää lasiseinän läpi, tömähtää lasiseinään. 

Hieno teos! Toivottavasti Katja Meriluoto jatkaa runoilemista. Hän kirjoittaa myös lastenproosaa, on opiskellut itämerensuomalaisia kieliä ja käännöstyössään hän on keskittynyt virolaisen nykyrunouden suomentamiseen. 

Aviador 2023 

66 sivua 

Kannen ulkoasu: Jonna Nisu 

Muissa blogeissa: 

Kirjojen pyörteissä -blogin Jennylle nämä runot eivät avautuneet. Hän jakaa postauksessaan kirjan ensimmäisen runon, josta itse myös pidin. 

EDIT: 

Postaus tästä kokoelmasta nyt myös Kirjavinkeissä. Lisäksi siellä on Katja Meriluodon haastattelu, joka antaa kiinnostavaa taustatietoa. 

Pirjo ja Reijo Toivanen: Proseccoa, per favore!

Teksti: Pirjo Toivanen 

Valokuvat: Reijo Toivanen 

Pirjo ja Reijo Toivanen kertovat tässä vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan hankkineensa parikymmentä vuotta sitten lomakodin Stresasta, Italian Piemonten maakunnassa sijaitsevan Maggiore-järven rannalta. He ihastuivat paikkakuntaan niin, että muuttivat kirjansa Stresaan kymmenisen vuotta myöhemmin. 

Proseccoa, per favore kertoo tuosta Toivasten nykyisestä kotiseudusta ja heidän elämästään siellä sekä sanoin että kuvin. Pari vuotta sitten ihastuin heidän värikkääseen matkakirjaansa Salsaa ja mojitoa, ja yhtä ihastuttava lukuelämys oli myös tämä Italia-kirja. Samoista syistä. Tässäkin kirjassa on paljon Reijo Toivasen ottamia upeita, värikkäitä valokuvia kohteesta, tällä kertaa siis Italiasta. Ne täydentävät hienosti Pirjo Toivasen kerrontaa italialaisesta elämänmenosta, kulttuurieroista ja siitä, mitä on olla ulkosuomalaisena Italiassa. 

Nyt jo viikkokausien ajan olen ollut todella huono lukija; keskittymiskykyä ei useinkaan ole, vaikka kirjat olisivat miten kiinnostavia. Sitäkin ihanampaa on, kun saa käsiinsä kirjan, josta jaksaa innostua ja johon jaksaa syventyä. Tämä Toivasten kirja oli sellainen. Siihen oli helppo keskittyä väsyneenäkin, se oli kiehtova ja mukaansatempaava. Nautinnollinen lukuelämys ja nojatuolimatka! 

Italiasta kiinnostuneille tämä kirja onkin ihan must. Matkakuumetta se kyllä varmasti nostaa - tai saa Etelä-Eurooppaan muuttamisesta haaveilevat haaveilemaan entistä enemmän. Itsellenikin muistui mieleen, kuinka nuorempana luin paljon kirjoja, joissa joku muutti Italiaan, Ranskaan tai Espanjaan. Ja jostain sellaisesta haaveilin silloin itsekin. Nykyään viihdyn Suomessa, mutta tällaisia kirjoja pitäisi lukea taas enemmän! 

Kun monissa muissa vastaavissa kirjoissa ostetaan joku karmeassa kunnossa oleva maalaistalon rötiskö Etelä-Euroopasta, ja sitä sitten hiki hatussa remontoidaan, Toivasten kirjassa positiivinen ero on se, että he muuttivat kerrostaloon, jossa ei tainnut olla ihmeemmin remontoitavaa. (Saunan Toivaset kyllä rakensivat, ja olihan siinäkin omat mutkansa matkassa.) Jotkut varmaan tykkäävät lukea niitä loputtomia remonttikuvauksia, mutta itse en ole sellaisesta erityisen kiinnostunut, joten oli kiva lukea sen sijaan nyt monenlaista muuta Italiasta ja siellä asumisesta. 

Tästä kirjasta mieleen jäi paikallisen kauniin ympäristön kuvaus, upeat puutarhat, kukkuloilla retkeily, toriostokset perjantaisin, naapurit ja muut paikalliset asukkaat, se miten ulkomaalainen on aina se erilainen ja hiukan ulkopuolinen. Varsinkin jos kielitaito ei yllä tunnetason kommunikointiin. 

Ikävyyksiäkin välillä tulee; kotona käy esimerkiksi murtovarkaita. Entä sitten muut kommellukset: kun Toivaset yrittivät sanoa tutustumiskäynnillä lääkärille olevansa terveitä suomalaisia, he tulivatkin sanoneeksi olevansa pyhimyksiä Suomesta. Viranomaiskäynnille oli syytä laittaa ykköset päälle kultakoruista lähtien, niin johan palvelu pelasi. Virkailija hymyili ja teititteli, ja papereihin saatiin leimat saman tien. 

Proseccoa, per favore on ihana kirja, joka hemmottelee lukijaa kauneudellaan, visuaalisuudellaan ja värikkyydellään. Täydellistä luettavaa silloin, kun haluat nautiskella. 

Stresa Kustannus osk. 2018 

111 sivua 

Graafinen suunnittelu ja taitto: Nalle Ritvola 

Kirjasta kertoo myös Hemulin kirjahylly.  

Heini Röyskö: Ja samassa tuli hiljaisuus

Ja samassa tuli hiljaisuus on koskettava uutuusromaani, joka kertoo Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä pääsiäisviikolla vuonna 1976 ja joidenkin fiktiivisten lapualaisten elämästä syksyyn 1977 asti. 

Heini Röyskö kertoo tarinaa muutaman räjähdyksen eri tavalla kokeneen henkilön kautta. Eeva on töissä lataamossa ja loukkaantuu räjähdyksessä, ei kuitenkaan kaikkein pahiten. Järkyttävintä hänelle on menettää niin äkillisesti ja väkivaltaisesti monta työtoveria, joista Leena oli Eevan paras ystävä. Leena jättää jälkeensä kipeän tyhjiön. 

Puut kasvavat hitaasti, suru himmenee hitaasti. Pitkäperjantaihin on kolme pitkää yötä. Aika on erilaista sellaiselle, johon sattuu. 

Jouko puolestaan on Leenan puoliso, josta tulee nyt surun musertama leski. Hän hautautuu suruunsa täysin, vaikka päälle päin pohjalainen ei voi suruaan näyttää. Ei saa olla heikko. Leenan ja Joukon pieni Maria-tytär menettää äitinsä, mutta ei suostu uskomaan, että äiti on kuollut. Marian näkökulmaa kerrotaan lukujen välissä olevissa lyhyissä kursiivilla kirjoitetuissa kappaleissa. 

Kristiina on nuori lukiolaistyttö, helluntailainen. Hän on räjähdyksen sattuessa luvattomilla teillä, koska seurustelee salaa ei-uskovan Heikin kanssa, joka on kaiken lisäksi urheilija (mikä oli tuon ajan helluntailaisille syntiä). Räjähdys järisyttää rajusti Kristiinankin maailmaa. 

Myös esimerkiksi palomies Mauri tuo mukaan oman näkökulmansa räjähdyspaikalla työnsä puolesta olleena ja siellä monenlaista järkyttävää nähneenä henkilönä. Räjähdys muistuttaa häntä sodan kauhuista. 

Tarinassa tulee esiin eteläpohjalainen vahvuuden ja pärjäämisen pakko. Ihmiset surevat yksin, patoavat surun sisälleen. Tässä otteet kahdesta eri luvusta: 

Mutta saako ihminen lakeudella luhistua milloinkaan? 

 Mutta iso osa on yhä niitä, jotka vaikenevat, antavat surunsa upota Lapuanjoen tummaan virtaan. 

Heini Röyskö kuvaa taitavasti ihmisten ristiriitaisiakin tunteita, heidän välisiään jännitteitä ja ihmissuhteiden kiemuroita. Kirjan henkilöiden erilaisista näkökulmista muodostuu hieno kokonaisuus, ja kaiken kruunaa Röyskön upea kieli. Hän osaa sanoa asioita valtavan kauniisti ja muutenkin osuvasti. Eikä hän kuitenkaan tee kauniillakaan lauseilla tyhjäksi räjähdyksen kokeneiden kärsimystä, vaan tuon tragedian julmuus ja rumuus tulevat tekstissä hyvin esiin. 

Koska Lapua sijaitsee Etelä-Pohjanmaan "raamattuvyöhykkeellä", myös uskonasiat ja nimenomaan helluntailaisuus ovat tässä tarinassa esillä. Röyskö ei kuitenkaan vedä mutkia suoriksi eikä laita kaikkia henkilöitään tulemaan uskoon, ei edes ratkaise kaikkia heidän ongelmiaan. Lopussa moni asia jää kesken, ja sellaistahan elämä on, keskeneräistä. Kipu jää, vaikka elämä jatkuu. 

Useimmat kirjan henkilöistä eivät edes ole uskovaisia, eikä helluntailaisuutta siten kuvata kirjassa pelkästään sisältä päin, vaan aika paljon myös ulkopuolisten ihmisten kriittisin silmin. Ristiriitoja ja jännitteitä on uskossakin, kuten Kristiinalla, josta ei voi etukäteen arvata, miten hänen lopulta käy suhteessa uskoonsa ja Heikkiin. 

Mutta toki uskon myönteinenkin näkökulma tulee kirjassa esiin. Esillä on myös Niilo Yli-Vainio, jonka ympärillä pyörinyt herätys alkoi vaikuttaa Lapualla noin vuosi räjähdyksen jälkeen. Hän oli muuten itsekin aikoinaan tavannut vaimonsa työskennellessään patruunatehtaalla. 

Heini Röyskö on taitava kuvaamaan tasapuolisesti ja objektiivisesti sekä helluntailaisten että ulkopuolisten ihmisten näkökulmaa uskonasioihin. Lukijalle jää tilaa ajatella itse, mitä mieltä on kaikesta. Romaani onkin kiinnostavaa luettavaa sekä uskoville että ei-uskoville, ellei nyt ole täysin allerginen mille tahansa kristillisyyttä sivuavalle. Ja kirjassa on luonnollisesti paljon muutakin, onhan pääasiana kuitenkin räjähdysonnettomuuden aiheuttama suru ja sekasorto lapualaisten elämässä. 

Mielelläni lukisin Röysköltä muutakin, ja paikallisissa kirjastoissa näyttää olevan pari hänen aiempaa romaaniaan, joihin ehdottomasti aion tutustua. 

Karisto 2023 

212 sivua 

Kansi: Anna Väänänen 

Briar Whitehead: Jeesus astui elämäämme

Radiokuuntelijat kertovat 

Suomentanut Tiina Fils 

Keskittymiskykyni on nyt ollut hyvin rajallista ja kohdistunut lähinnä kristillisiin kirjoihin, joten täältä pesee edelleen. Muista kirjoista kiinnostuneille tulee varmaan postauksia aikanaan. 

Tässä vuonna 1991 suomeksi ilmestyneessä kirjassa lukuisat kristillisen Trans World Radion kuuntelijat eri puolilta maailmaa kertovat oman tarinansa, johon TWR:n ohjelmat liittyvät tavalla tai toisella. Moni on tullut niiden kautta uskoon, joku jo ennestään kristitty on löytänyt armon, ja useat ovat saaneet radio-ohjelmista tukea kristilliseen elämäänsä, kun heillä ei ole ollut mahdollisutta päästä seurakuntaan tai hankkia Raamattua. 

Tarinoita on moneen lähtöön; joissakin on suurta draamaa ja toisissa ihan tavallista elämää, jonka keskellä uskonasiat ovat avautuneet. On venezuelalainen alkoholisti, englantilainen kellotapulin polttaja, egyptiläissyntyinen mies joka joutui Ranskassa asuessaan taposta vankilaan, englantilainen meedio, joka sairastui psyykkisesti pimeyden voimien ahdistaessa häntä, ja venezuelalainen ilotyttö. 

Mutta eivät ne tavallisempaa elämää eläneet henkilötkään ole olleet sen synnittömämpiä. Mongolialainen mies oli luonteeltaan aivan sietämätön, eikä kukaan kestänyt häntä. Lopulta hän tajusi asian itsekin ja järkyttyi nähdessään totuuden. Uskoontulon myötä hän kuitenkin muuttui parempaan suuntaan, ja ihmiset alkoivat pitää hänestä. 

Eräs nainen puolestaan luki Galatalaiskirjeen jakeita Hengen hedelmästä: rakkaus, ystävällisyys ja niin edelleen. Hän oli aina luullut olevansa kaikkea tuota, mutta tajusi järkytyksekseen, ettei ollutkaan. Hänkin sai nähdä totuuden itsestään ja vapautua, tuoda Jumalan eteen kaiken syntinsä ja itsekkyytensä ja saada ne anteeksi. 

Joku sai kokea ihmeellisen paranemisen vaikeasta sairaudesta, jossa lääketiede ei voinut auttaa. Joku toinen taas sai voimaa elää vammansa kanssa ja iloita uskostaan. Eräs leski, joka oli aivan surun murtama ja aikoi tappaa itsensä, selvisi Jumalan avulla tuosta tuskasta, ja vaikka yksinäisyys oli kipeä asia vielä vuosien jälkeenkin, hän jaksoi taas elää eikä enää musertunut taakkansa alle. 

Dramaattisia asioita tapahtui esimerkiksi eräällä lennolla, kun kone joutui Bermudan kolmiossa pahaan pyörteeseen. TWR:n radiosignaalin avulla he kaikesta ihmeen kaupalla hengissä selvittyään pääsivät suunnistamaan läheiselle saarelle. Intiassa puolestaan tapahtui kaasuvuoto, joka tappoi valtavan määrän ihmisiä, ja eräs jugoslavialainen poika vammautui vakavasti, kun kranaatti räjähti hänen käsissään toisen maailmansodan aikana. 

Suomikin kirjassa tulee esiin kahdesti. Eräs saksalainen mies oli "Joona", joka pakeni kutsumustaan lähtemällä matkalle Suomen Lappiin. Siellä hän kuitenkin kerran tuli kuunnelleeksi TWR:n ohjelmaa, joka vahvisti hänelle juuri tuon kutsumuksen. 

Yllättäen vastaan tuli myös erään suomalaisen tarina. Tapio Luoma. Tarina ei kerro, onko hän juuri se Tapio Luoma, josta tuli aikuisena pappi ja lopulta piispa. Kuka tietää, saattaapa hyvinkin olla. Kirja kertoo vain kyseisen Tapion nuoruudessa tapahtuneista asioista. Hänen kokemuksissaan on jotain monelle suomalaiselle hyvin tuttua. 

Kirjan henkilöt tulevat erilaisista kristillisistä taustoista katolisista baptisteihin. 

Kirjoittaja itse on uusiseelantilainen toimittaja, jonka miehen työ toi heidät Monacoon, ja siellä TWR tuli hänelle tutuksi. Whitehead teki pitkät reissut maailmalla haastattelemassa näitä ihmisiä. Osa henkilöistä sen sijaan on lähestynyt radio-ohjelmien tekijöitä vain kirjeitse, esimerkiksi sellaiset, jotka asuivat ns. suljetuissa maissa, kuten Neuvostoliitto, Kiina tai arabimaat. 

Loppuun niille, jotka vielä jaksavat lukea, yksi ote kirjasta. Marwan-niminen Palestiinan arabi Länsirannalta oli kasvanut kristityksi, mutta se kaikkein tärkein oli sittenkin jäänyt häneltä ymmärtämättä. TWR:n ohjelmien kautta hänelle vihdoin valkeni: 

"Se oli kirjaimellisesti kuin ilmestys minulle, kun tajusin olevani pelastettu. Tajusin, etten joutunut edestakaisin Jumalan hyväksynnän piiriin ja taas sen ulkopuolelle riippuen siitä, mitä olin tehnyt tai jättänyt tekemättä", hän sanoo. "Olin pelastettu, koska Kristus kuoli puolestani, eikä siihen vaikuttanut epäilinkö vai en. Jos tein syntiä, saatoin pyytää Jumalaa antamaan anteeksi, enkä ollut sillä välillä menettänyt pelastustani." 

  Ohjelmissa mainostettiin kirjasta Pelastus, varmuus, ilo ja hän pyysi sitä itselleen. "Siinä sanottiin, etteivät tosiasiat muutu vain sen vuoksi, että niitä epäillään. Olin pelastettu, koska kuuluin Jeesukselle. Olin pelastettu koko ajan, vaikka mitä tapahtuisi." 

Sanansaattajat 1991 

176 sivua 

Alkuteos: God speaks from a little box 

Kansikuva: Sirkku Saba 

Viivi Rajamäki: Puhu minulle hiljaisuudessa

Viime aikoina lukeminen on jäänyt vähiin, mutta nyt lukaisin tällaisen ohuen kirjan. Kysymyksessä on vanha kristillinen romaani, koskettava tarina uupumuksesta ja levosta. 

Jorma ja Sirkka Rantala pyörittävät isoksi kasvanutta vaateliikettä aikuisten lastensa kanssa, ja työntekijöitäkin on jo kolmisenkymmentä. Toiset lomailevat joskus, mutta Sirkka ei koskaan. Hän ei osaa levätä ja suostuu monesti tekemään toistenkin työt. Muutenkaan Sirkka ei osaa pitää huolta itsestään, ei syö kunnolla, eikä unikaan tahdo tulla. 

Sitten eräänä päivänä hän pyörtyy töissä ja joutuu lääkärin tutkimuksiin. Lääkäri kirjoittaa Sirkalle kuukauden lomaa, joka olisi nyt vihdoin käytettävä lepoon ja itsestään huolehtimiseen. 

Sirkka on niin väsynyt ihmisiin, että innostuu lähtemään yksin Savituvalle, jota Jorma kavereineen on käyttänyt metsästysmajana. Siellä ei ole sähköä, mökkiä pitää lämmittää puilla, ja vesi on haettava lähteestä. Toiset epäilevät Sirkan jaksamista noin alkeellisissa oloissa ja vielä ihan yksin. Onhan kaiken lisäksi talvi ja paukkupakkaset. Mutta juuri tuollaista elämää Sirkka nyt kaipaa, eikä mikään voi estää häntä toteuttamasta unelmaansa. 

Mökin ja luonnon hiljaisuudessa hän nauttiikin olostaan täysin siemauksin. Saa nukkua aina kun nukuttaa, ruokakin alkaa maistua, puuhellan lämmössä ja öljylampun valossa on kodikasta, ja ulkona voi hiihdellä voimiensa mukaan luonnon ihmeitä tarkkaillen. 

Hetken hän tuijotteli pimeyteen, alkoi erottaa kuunvalaiseman ikkuna-aukon, näki itsensä makaamassa tässä pienessä pisteessä lumilakeudella, kuun ja tähtitaivaan alla. Vain joku jänis kenties loikki pelloilla ja pajukoissa, muuten kaikki oli pysähtynyt yön lepoon. Pakkanen näytti taas kiristyneen. Mutta hänellä oli täällä hyvä olla. Harmaan mökin lämmössä. Hiljaisuudessa. 

Savituvalla Sirkalla on myös aikaa ajatella omaa elämäänsä: mitä kaikkea hän oli tehnyt väärin ja uuvuttanut sillä itsensä, entä miten pitäisi jatkaa tästä eteenpäin? 

Naapuritalon emäntä Liisa vierailee joskus auttelemassa ja antamassa Sirkalle uutta ajattelemisen aihetta. 

Puhu minulle hiljaisuudessa on viisas romaani uupumisesta, hiljaisuuteen vetäytymisestä, levosta ja myös elämän syvimmistä kysymyksistä, elämän tarkoituksen etsimisestä. Se oli samalla hyvin nautinnollinen lukuelämys, koska minusta oli ihanaa lukea tuollaisesta mökin ja luonnon rauhaan vetäytymisestä, levosta ja hiihtelystä. Kaukana kavala maailma. Myös arkisista askareista lämmityspuuhineen ja vedenhakumatkoineen oli jotenkin rauhoittavaa lukea. Joskus on lepoa lukea tällaista romaania, jossa ei tapahdu paljon, vaan vallitsee se rauha ja hiljaisuus, jota jo kirjan nimikin lupaa. 

Kirjan loppu on hyvin vaikuttava, pysäyttävä ja ajatuksia herättävä. Kristillisten romaanien kirjoittajilla on helposti kiusaus ratkaista ongelmat, kääntää kaikki parhain päin ja selittää asiat puhki, mutta Rajamäki ei sorru siihen, vaan jättää jotain lukijankin mietittäväksi. 

SLEY-Kirjat 1983 

135 sivua 

Kansi: Osmo Omenamäki

Aune Vähäkangas: Jumalan lintuset

Löysin kerran hyllystäni tällaisen vanhan hartauskirjan, jota en muistanut omistavani tai edes koskaan nähneeni. Sarjassa kirjahylly yllättää! 

Kirjassa on lyhyitä kirjoituksia monista eri aiheista ja elämäntilanteista. Aune Vähäkangas kertoo lohdullisesti Jumalan armosta ja rakkaudesta. Toisaalta hän pohtii myös meidän tehtäväämme viedä ilosanomaa eteenpäin ja auttaa kärsivää lähimmäistä. Kirjoittaja muistaa lähellä olevia lähimmäisiämme, mutta myös pakolaisia sekä kansanmurhan ja nälänhädän uhreja. 

Monissa kirjan alkuosan teksteissä liikkeelle lähdetään Vähäkankaan lasten osuvista sanomisista arjen eri tilanteissa. Äiti jäi esimerkiksi pohtimaan Mika-pojan sanoja, että Jeesus tuli poistamaan sairauden, nälän ja työttömyyden. Työttömyyden? Sitten Vähäkangas tajusi, että niinhän se on: Jeesuksella on tehtävä meille jokaiselle - sittenkin, vaikka pitäisimme itseämme vähäpätöisinä ja epäonnistuneina. 

Näistä lasten sanomisista on syntynyt monta muutakin puhuttelevaa hartauskirjoitusta. Oman perheen arjesta nousee sekin koskettava kirjoitus, jossa puolivuotias ei saa täysiä pisteitä lääkärintarkastuksessa. Siinä äiti pohtii, miten hän ja lapsi ovat molemmat kuitenkin rakkaita ja kallisarvoisia Jumalalle: 

Hänen silmissään meillä on täydet pisteet silloinkin, kun emme täällä annetuista tehtävistä selviä. 

Kirjassa on mukana myös runoja ja rukouksia. 

Viimeinen luku Vihervarpuset kuvaa sadunomaisen vertauksen sanoin meitä Jumalan lintusia ja hänen pelastavaa rakkauttaan meitä kohtaan. 

Tähän loppuun vielä ote luvusta Tervehdys vähäuskoisille: 

Te vähäuskoiset! Lohduttava moite, kuin turvallinen tervehdys ehdottomasti rakastavalta Isältä: Hän ei jaa meille lahjojaan uskomme määrän mukaan. Hänen armonsa ympäröi meitä silloinkin, kun epäilemme sitä. Mielettömien tavoin me kannamme tulevaisuuden huolia tuntematta olevamme Kaikkivaltiaan suojeluksessa. Kuitenkin Hänen hoidossaan saamme antautua päivänmatkan kulkijoiksi, laskea pois huomisen murheet, joilta Hän on ehkä meidät säästänyt. Saamme opetella oikeaa huolettomuutta. Kenties et parantunut, kenties surusi ei väistynyt, mutta yksi asia on varma: Taivaan Isä kantaa lastaan juuri tämän hetken yli. Sinua itkevää, epäilevää, vähäuskoistakin. 

Takakannen sanoin: Lukijaa koskettaa erityisesti kirjoittajan valoisuus ja myötäelämisen kyky. 

SLEY-Kirjat 1985 

127 sivua 

Kannen kuva: Raija Lassilan kuvakudoksesta Laulupuu 

Valokuva: Raakel Henttonen 

Kannen suunnittelu: Pertti Judin 

Eva Illoinen: Iltapäivällä tuli levottomuus

Eva Illoisen romaani Iltapäivällä tuli levottomuus on riipaiseva kuvaus keski-ikäisen naisen alkoholismista. Jatta on pikkukaupungissa asuva kirjastoapulainen, ja ulkoisesti hänellä tuntuu olevan kaikki hyvin. On rakastava, turvallinen mies, kiltti tytär, kaunis koti; molemmilla puolisoilla on oma työnsä, eikä rahasta ole puutetta. Mutta miksi Jatta ei kuitenkaan kestä elämää selvin päin, vaan pakenee sitä juomiseen ja lopulta suorastaan eristäytyy omaan alkoholi- ja lääkehuuruiseen maailmaansa? Juominen pahenee pahenemistaan, niin myös sen seuraukset ja samalla koko perheen ahdistus. 

Kun Jatta ja Pauli kaiken lisäksi pyörivät paikallisissa seurapiireissä, jatkuvasti tulee tilanteita, joissa alkoholia on vaikea välttää. Kirjoittamattoman säännön mukaan juhlissa pitää juoda reilusti, mutta ei saa humaltua. Se on häpeällistä:  

Paulin sydän tykytti rajusti ja hänen oli yhä uudelleen nieleskeltävä tyhjää. Hän tuijotti Jattaa eikä ollut pariin tuntiin uskaltanut juoda muuta kuin tonicvettä. 

  Jatta oli humalassa. Ei hilpeässä hiprakassa vaan raskaassa humalatilassa, jossa piirteet muuttuvat turpeiksi, katse harhailee ja liikkeet ovat holtittomat. Ne huomasivat sen, kaikki huomasivat. Miten se noin äkkiä kävi? Vai... Pauli epäröi. Oliko Jatta juonut etukäteen muutakin kuin cocktailin, jossa ei ollut rommia nimeksikään? 

Vaimostaan huolestunut Pauli järjestää Jatan psykiatrille, joka yrittää tapaamisissa saada Jattaa avautumaan, mutta tämä ei halua puhua. Omassa mielessään hän sen sijaan joutuu kohtaamaan kaikkea sitä, mitä niin epätoivoisesti yrittää paeta. Jatan muistojen kautta lukijalle alkaa selvitä, ettei kaikki sittenkään ole niin hyvin kuin päälle päin näyttää. Myös nykyhetkessä on monenlaista ahdistavaa, kuten tyhjyyden tunnetta, elämään pettymistä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. 

Pikkukaupungissa asuminen vain pahentaa tilannetta; siellä kun olisi pystyttävä pitämään yllä onnistuneen ja ongelmattoman ihmisen julkisivua, etteivät ihmiset juoruaisi. Mutta alkoholismia ei pysty loputtomiin salailemaan. Humalainen Jatta nolaa itsensä sosiaalisissa tilanteissa, tai vähintään ihmiset haistavat alkoholin hänen hengityksessään ja saavat tästä kaikesta vettä myllyynsä: 

Niin se oli. Ne puhuivat hänestäkin, ne puhuivat aina. Eivät koskaan kirjasta jonka olivat lukeneet tai Afganistanin tilanteesta tai kaataako MTK hallituksen, vaan aina ihmisistä. Niistä jotka olivat läsnä ja niistä jotka eivät olleet. Kiihkeästi odottaen, että jollekulle kävisi huonosti. Konkurssi. Perheriita. Itsemurha. Jattaa alkoi itkettää. 

Maalla asuvana en kai koskaan lakkaa hämmästelemästä tuota, että monesti kun ihmiset täällä tapaavat toisiaan, he eivät puhu omista asioistaan, vaan aivan loputtomasti toisten asioista. Se on tietysti turvallista; sillä tavalla kukaan ei ehdi tulla kyselemään juoruilijan omasta elämästä. Ehkä hän siten yrittää pitää omat luurankonsa kaapissa. 

Teos on hyvin todentuntuinen ja koskettava. Illoinen kuvaa yhä pahemmaksi kehittyvää tilannetta taitavasti sekä Jatan itsensä että Paulin kannalta. Miten alkoholisti itse kärsii, miten perheenjäsenet kärsivät - myös äidin alkoholismin hiljaiseksi ja yksinäiseksi muuttama Jaana-tytär. Vaikka hän jää kirjassa hiukan taustalle, kun isänkin aika menee äitiä holhotessa, silti aina kun Jaana mainitaan, käy hyvin selväksi se, miten rankkaa hänellä on. 

Sekä Jatan, Paulin että Jaanan tunteisiin on helppo eläytyä; heidän jokaisen näkökulman ymmärtää. Myös Jatan oman masennuksen ja ahdistuksen, joka aina vain pahenee. Alkoholismi on järkyttävä sairaus, joka aiheuttaa kärsimystä niin alkoholistille itselleen kuin hänen läheisilleen. Tässä kirjassa tulevat hienosti esiin nämä molemmat näkökulmat. Jatta syöksyy yhä syvemmälle - ja perheenjäsenet siinä mukana. 

Saako kukaan tai mikään Jatan syöksykierrettä pysäytettyä? Onnistuuko hän yrityksissään pysyä raittiina? 

Iltapäivällä tuli levottomuus on vaikuttava ja pysäyttävä romaani, mutta niille, joiden lähipiirissä on alkoholismia, se voi olla rankka lukuelämys.  

Suuri Suomalainen Kirjakerho 1981 

1. painos Tammi 1980 

223 sivua 

Päällys: Lea Honka-Rentola 

Muissa blogeissa: 

Reader, why did I marry him? 

Lukijatar 

Raisa Lardot: Jäätyneet linnut putoavat oksiltaan

Valokuvat Mikko Savolainen 

Tämä teos on upea yhdistelmä vepsäläissyntyisen Raisa Lardotin runoja suomeksi, vepsäksi ja venäjäksi sekä Mikko Savolaisen mustavalkokuvia, jotka on otettu Venäjän vepsäläisalueilla. Vepsähän on suomen sukukieli, joten taas oli kiinnostavaa päästä vertailemaan näitäkin kahta kieltä (kuten viimeksi suomea ja liiviä kirjassa Kerran olin taivaan suolajärvi - Liiviläisen nykyrunouden antologia). 

Teoksen voisi teoriassa lukea nopeasti, koska suomenkieliset runot loppuvat jo sivulla 36. Mutta Lardotin runot ovat niin hienoja ja syvämietteisiä, että niihin haluaa uppoutua ajan kanssa ja pysähtyä niiden tunnelmiin. Jo kirjan nimi, joka tulee eräästä runosta, kertoo runoilijan kauniista kielestä. 

Sama pysäyttävä vaikutus on Savolaisen valokuvilla, jotka ovat hyvin puhuttelevia. Kuvissa on vepsäläisiä ihmisiä, heidän talojaan ja heitä ympäröivää luontoa. Huivipäisiä ryppyisiä mummoja, lettipäisiä tyttöjä, vanha mies viikatteen ja pikkutytön kanssa, mummo kodikkaassa tuvassaan samovaarin ja kahvikuppien kanssa - kaunista vanhan ajan maalaiselämää. Kuvat on otettu vuosina 1993-2000, mutta niissä on paljon kaukaisempien aikojen nostalgista tunnelmaa. Savolaisen otokset ovat mustavalkokuvausta parhaimmillaan - kuten runojen, myös näiden valokuvien äärellä haluaa viivähtää ajan kanssa. 

Kirja alkaa runoilla, joissa näkyy lapsena Venäjältä pakenemaan joutuneen Lardotin ikuinen kaipaus kotiin Vepsään. Tässä erään runon alkua: 

Minun vepsääni en enää näe 

musta piste sielussani, se on vepsä nyt, 

pidätetystä surusta tiheä

Monessa muussakin runossa on surua ja kaipausta: koti-ikävää, juurettomuutta, tuskaa isän ja mummon kuolemasta (Näistä olikin netissä Iltalehden juttu. Isän kohtalo oli järkyttävä: Raisan ollessa kuusivuotias hänen isänsä haettiin keskellä päivää kotoa Siperian junaan ja kuolemaan.) 

Muutamassa runossa näkyy oman identiteetin löytyminen vasta myöhäisessä iässä: 

hetki hetkeltä minä lähestyn 

itseäni, vepsäläisyyttä 

lukittujen rajojen takaa 

kiellettyjen ovien kautta 

lähestyn, hämmästellen: 

tämäkö olen minä? 

Paljon on myös kaunista runoutta, johon voi eläytyä, vaikka ei itse olisikaan vepsäläinen. Tässä ote eräästä runosta, josta pidin: 

viipyellen 

kuin mietteissäsi sulje illan tullen takanasi ovi 

pehmeästi 

ettei se säry 

aukaise sydämesi käärö ja katso 

siinä se on: untuvikko 

Vielä toinen runo sekä suomeksi että vepsäksi: 

helmenharmaita aamuja  

usva, liikkumaton lehti 

minä istun, kädet lepäävät sylissäni 

kuuntelen hiljaisuutta 

muistan, vielä eilen muistin 

tänään olen tyyni 

hahkahkod homesed 

tuman, lehtez ii liikahta 

mina ištun, käded lebeitaze üskas 

kundlen, kaik om hillenu 

muštan, völ eglei muštin 

tänambei olen tün' 

Tähän mennessä olin tiennyt Raisa Lardotista vain nimen. Olipa hyvä, kun tuli vihdoin luettua tämä vuosia sitten kirpputorilta löytämäni kirja. Tämän jälkeen kiinnostaa ehdottomasti tutustua Lardotin muuhunkin tuotantoon! Esimerkiksi hänen muistelmateoksensa Ripaskalinnut olisi hyvää jatkoa näille runoille ja avaisi lähemmin niiden taustaa. 

Atena 2001 

96 sivua 

Valokuvat ja ulkoasu: Mikko Savolainen 

Käännökset: Maria Zaitseva ja Miikul Pahomov (vepsä), Leo Maltšukov (venäjä) 

Martin Mosebach: Koptimarttyyrit

Suomentanut Anne Leu 

Helmikuussa 2015 ISIS-terroristit murhasivat libyalaisella rannalla 21 koptikristittyä. Käytännössä miehistä 20 oli egyptiläisiä kopteja, joiden joukossa oli yksi ghanalainen. Käytännössä hänetkin lasketaan tässä koptiksi, koska marttyyrikuoleman myötä koptit ottivat kaikki 21 miestä pyhimystensä joukkoon. 

Saksalainen kirjailija Martin Mosebach, joka oli vieraillut Egyptissä kerran aikaisemminkin, kiinnostui noiden miesten kohtalosta ja matkusti Egyptiin heidän jalanjäljilleen. Hän vieraili miesten kotikylässä ja heidän kodeissaan, tapasi heidän piispansa ja pappinsa sekä pyrki saamaan selville mahdollisimman paljon miesten elämästä ja kuolemasta. 

Kirja ei kuitenkaan kerro pelkästään noista marttyyreista, vaan se on laaja selvitys Egyptin koptikristityistä yleisesti: heidän uskostaan, opistaan, liturgiastaan, tavoistaan, luostareistaan ja historiastaan. Kirja kertoo myös, ettei sana kopti tarkoita pelkästään kristittyä, vaan koptit ovat kansanryhmä; he ovat Egyptin alkuperäisiä asukkaita jo tuhansien vuosien ajalta, siis jo ajalta ennen pyramideja. Kun arabivalloittajat hyökkäsivät maahan 600-luvulla ja toivat islamin tullessaan, koptit joutuivat sorretuksi vähemmistöksi omassa maassaan. 

Kopteilla on siis pitkä historia vainojen uhriksi ja marttyyriksi joutumisesta. Mosebachin tapaamat koptit suhtautuvat asiaan kunniana ja etuoikeutena. Jotkut Libyassa mestatuistakin olivat jo etukäteen aavistaneet kohtalonsa ja olleet siihen valmiita. Surmatyön aikaan ja jälkeenpäin omaiset kokivat heihin liittyviä ilmestyksiä ja ihmeitä. 

Koptien uskoon ilmestykset ja ihmeet kuuluvat muutenkin, esimerkiksi jumalanäidin ilmestymiset. Heillä on myös pyhimyksiä, kuten nuo marttyyritkin, ja jopa miesten jälkeenjääneistä tavaroista (aina kännyköistä lähtien) tuli pyhäinjäännöksiä, joita perheet säilyttävät erityisissä pyhäinjäännöskaapeissa. Ikonit puolestaan eivät ole kopteilla niin merkittävässä asemassa kuin venäläisillä ja kreikkalaisilla. 

Mosebach kuvaa seikkaperäisesti koptien jumalanpalvelusta, oppia ja ikiaikaisia perinteitä. Hän kertoo myös, miksi koptikristityt aikanaan päätyivät eroon sekä katolisen että ortodoksikirkon piiristä. Kun he ovat kaiken lisäksi eläneet muslimien keskellä eristyksissä muista kristityistä, melko varhainen kristillisyys on säilynyt heidän keskuudessaan. 

Vaikka vierastaisikin pyhimyksiä, pyhäinjäännöksiä ja messun toimittamista kielellä, jota kansa ei ymmärrä (tosin koptit saavat myös opetusta, mutta vasta messun jälkeen pyhäkoulussa), Koptimarttyyrit on joka tapauksessa kiinnostava kurkistus vanhaan egyptiläiseen kristillisyyteen. Mosebach avaa tosiaan myös koptikristillisyyden historiaa. Esimerkiksi luostarilaitos on aikanaan saanut alkunsa Egyptistä. Mikä oli se syy, joka alun perin sai koptit lähtemään erakoiksi erämaahan, siitä on kiinnostavaa lukea. 

Kirja on hyvin tietopitoinen, mutta siinä on välillä myös ympäristön ja Mosebachin tapaamien ihmisten kuvausta. Onhan kysymyksessä toisaalta matkakertomus, mikä käy paremmin ilmi saksankielisen alkuteoksen nimestä. Mosebach liikkuu niin maaseudulla yläegyptiläisessä El-Orin kylässä kuin vanhassa ja Uudessa Kairossa. Kairossa hän vierailee myös Mokattam-vuoren jätteenkerääjien luona, jotka hekin ovat kopteja. 

Koptikristityt tuntuvat olevan hyvin rohkeita ja lujia uskossaan. Muslimien vainosta huolimatta heillä on esimerkiksi tapana ottaa ristitatuointi käteensä. Muualla tuollaisilla tunnusmerkeillä on ahdistettu vähemmistöjä (vrt. juutalaiset ja Daavidin tähti), mutta Egyptissä vähemmistö ottaa merkin itse sen vaarallisuudesta välittämättä. 

Mosebachin tapaaman Abuna Bollan (isä Paavalin) sanoin: 

"Jokaisella kristityllä on oltava ristinsä, todellinen ja vertauskuvallinen, kumpikaan ei saa puuttua. Jokaisen kristityn täytyy kulkea Jeesuksen tie. Egyptin kristityt ovat ymmärtäneet tämän, ja siksi kristinusko on Egyptissä vahva." 

Perussanoma 2023 

246 sivua 

Alkuteos: Die 21. Eine Reise ins Land der koptischen Martyrer (2018) 

Kansi: Milla Aura-Tolonen / Milart 

P. S. Aloitin Koptimarttyyrien lukemisen 15.2. Kun avasin kirjan, hätkähdin huomatessani, että silloin kahdeksan vuotta sitten juuri tuo 15.2. oli noiden koptikristittyjen kuolinpäivä. 

Kirjan alkupuolella ehdin ahdistua, kun Mosebach kuvaili yksityiskohtaisesti terroristien teostaan kuvaamaa videota. Mutta siihen ne väkivaltakuvaukset sitten jäivätkin. 

Matthew C. Harrison: Kirja ilosta

Suomentanut Kirsi Nisula 

Matthew C. Harrison on amerikkalainen teologi, jolle eräs ystävä ehdotti, että hän kirjoittaisi kirjan ilosta. Harrison ei aluksi innostunut asiasta. Kun hän sitten alkoi tutkia niin Raamattua kuin monia muitakin tekstejä (Augustinusta, Lutheria, C. S. Lewisia ja monia muita), ällistyksekseen hän löysi iloa kaikkialta - ja huomasi itsekin täyttyvänsä ilolla. 

Niinpä Harrison jakaa kirjassaan meille aimo annoksen ilonaiheita. Niistä tärkeimpänä ilo Kristuksesta ja pelastuksen ilo. Jopa katumuksen ilo, kuten erään luvun otsikko kuuluu. Harrison lainaa Lutherin sanoja: Älkää hukatko aikaa kiistämällä syntejänne. Kun ihminen ei puolustele syntejään, vaan suostuu tunnustamaan ne, hän saa kokea myös anteeksiantamuksen iloa. 

Tärkeintähän ei ole etsiä iloa, vaan Kristusta, kuten Harrison toteaa heti ensimmäisessä luvussa: 

Salaisuus on tässä: Jos tavoittelemme iloa sen itsensä vuoksi, emme sitä löydä. Jos etsimme Jeesusta,  ilo ympäröi ja hukuttaa meidät aivan yllättäen. 

Kirja lähestyy sitten iloa - ja samalla uskoa ja koko elämää - monesta eri näkökulmasta. On ilo uskovien yhteydestä, avioliitosta, perheestä, huumorista, jumalanpalveluksesta, elämästä, heikkoudesta, lähetystehtävästä, antamisesta - ja paljosta muusta. Harrison on omistanut yhden luvun myös ilolle luterilaisuudesta, onhan hän luterilaisen Missouri-synodin johtaja. 

Luvussa Ilo omasta heikkoudestamme Harrison käsittelee lohdullisesti sitä, miten Jeesus saattaa valmistella jotain parempaa silloin, kun hän ei tunnu vastaavan rukouksiimme, vaan vaikenee ja tuntuu välinpitämättömältä. Kuten silloin, kun viivytteli ja antoi Lasaruksen kuolla, vaikka olisi kyllä pystynyt estämään sen. Valitusvirsien sanoin Herra ei todellakaan iloitse siitä, että kurittaa ihmistä, ja Jeesuskin itki yhdessä Lasarusta surevien kanssa. Kuitenkin hän myös iloitsi, koska tiesi jo sen, mitä oli tulossa, sen mitä ihmiset eivät siinä tilanteessa pystyneet näkemään: 

Kreikankielen sanajärjestys on järkyttävän yksiselitteinen: "Lasarus on kuollut ja minä iloitsen - tunnen sisälläni syvää iloa - niin, että te voitte uskoa, koska minä en ollut paikalla." -- Jeesus torjuu avunpyynnöt aivan kuin ei välittäisi, mutta todellisuudessa hänen mielessään on suurempi ilo niille, jotka jaksavat anoa armoa. 

Heikkoina me olemme myös lähetystehtävän edessä - niin kuin jo Raamatun henkilöt olivat. Silloinkin heikkous ja ilo kulkivat käsi kädessä: 

Mitä syvempiä heikkoudet ja puutteet ovat, sitä syvempää on ilo. Abraham esitellään evankeliumeissa suurena uskon isänä, mutta hän epäonnistuu surkeasti kun pitäisi tehdä tärkeitä päätöksiä. Mooses on Jumalan kansan suuri johtaja, jolla kuitenkin on omat heikkoutensa. David kyllä kaataa Goljatin, mutta psalmeja hän kykenee kirjoittamaan uskovien lohduksi ainoastaan valtavien epäonnistumistensa ja heikkouksiensa tähden. 

Jokaisen luvun lopussa on kysymyksiä pohdittaviksi, ja ajattelemisen aiheeksi Harrison jakaa sitaatteja muilta kirjoittajilta, kuten Lutherilta, Bonhoefferilta ja C. F. W. Waltherilta. Hyviä ajatuksia niissäkin. 

Kirjan lopussa on vielä Yhdeksänkymmentä päivää iloa ilon perään eli Raamatun tekstejä ja rukouksia joka päivälle tuhkakeskiviikosta helluntaihin. Eli pian niitä voisikin jo alkaa käydä läpi. Mutta yhtä hyvin niitä voi lukea koska tahansa muulloinkin. 

Harrison ei lähde jakamaan mitään seitsemää askelta onneen tai kymmentä varmaa tapaa saada iloa elämäänsä, ja hyvä niin. Sen sijaan hän antaa paljon ajattelemisen aihetta ja tahtoo kääntää lukijan katseen ensisijaisesti Kristukseen. 

Perussanoma 2017 

208 sivua 

Alkuteos: A Little Book on Joy (2009) 

Kysymyksiä pohdiskeltavaksi: John T. Pless 

Kansi: Susan Seppälä 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta. 

Erkki Jokinen: Idänkohtaus - 44 etydikuvaa Venäjän kohtaamisesta

Tämä kirja on melkoinen Venäjä-tietopaketti aiheesta kiinnostuneille. 

Erkki Jokinen työskenteli vuosina 1996-2000 kouluttajana Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon koulutuskeskuksessa Pietarin lähellä Keltossa. Tarkoitus oli ollut lähteä Afrikan lämpöön, joten taisipa Venäjälle joutuminen olla aluksi melkoinen shokki. Olihan Jokinen evakon ja sotaorvon lapsena kasvanut ajatukseen, että Venäjä on kauhea maa. 

Mutta niin vain hän perheineen kotiutui maahan, ja he saivat huomata, miten lämpimiä ja vieraanvaraisia ihmiset siellä olivat. Idänkohtauksessa, joka valittiin vuoden 2005 kristilliseksi kirjaksi, Jokinen esittelee Venäjää monesta eri näkökulmasta. Kirjan 44 lukua ovat kirjoittajan sanoin lastuja, joissa hän jakaa Venäjällä näkemäänsä, kokemaansa ja oppimaansa. 

Matkaan lähdetään arjen värikkäistä tilanteista ja monenlaisista ihmisten kohtaamisista, Jokisen perheen omista kokemuksista ja kulttuurierojen keskellä elämisestä. 

Lopulta teos kuitenkin laajenee hyvin syvälliseksi venäläisen yhteiskunnan analyysiksi. Jokinen kuvaa hyvin monipuolisesti paikallista elämäntapaa, uskonnollisuutta, kulttuuria, kansanluonnetta, ihmisten ajattelua ja heidän suhtautumistaan asioihin, kuten maansa neuvostomenneisyyteen ja Neuvostoliiton jälkeiseen uuteen aikaan. Elettiin Putinin vallan alkuaikoja, eikä vielä tiedetty sitä kaikkea, minkä minä nyt helmikuussa 2023 kirjaa lukiessani tiesin. 

Jokinen on lukenut venäläiset klassikkonsa, ja hän avaa maan todellisuutta niin kirjailijoiden kuin heidän teostensa kautta. Samoin säveltäjien ja heidän teostensa kautta; nimittäin myös venäläinen klassinen musiikki on vahvasti esillä Idänkohtauksessa. Moni kirjailija ja säveltäjä koki Neuvostoliitossa kovia. Joku joutui vankileirille, joku pakotettiin liittymään puolueeseen ja mainostamaan Neuvostoliiton ihanuutta ulkomaalaisille. Ja esimerkiksi runoilija Anna Ahmatovan ensimmäinen mies - ammuttiin, toinen mies - tuhottiin leirillä, poika - suljettiin kerta toisensa jälkeen leireille ja rangaistuspataljooniin ja saatiin lopuksi vieraantumaan kokonaan äidistä. Jäi vain laulu ja sen kyyneleet, Jokinen toteaa. 

Kaikki nämä kokemukset olivat vaikuttamassa taiteilijoiden teoksiin: 

Helmen synty on paradoksi. Arvokas syntyy tuskasta ja suojautumisen pakosta. Monet neuvostotaiteen helmet syntyivät sielun äärimmäisessä puristuksessa kaikilta katseilta suojattujen kuorten sisältä. 

Idänkohtaus on melko paksu kirja, ja kun se on myös hyvin syvällinen ja pohdiskeleva, lukijan on syytä olla aidosti kiinnostunut Venäjästä ja venäläisyydestä. Myös klassikkokirjojen ja klassisen musiikin on hyvä sykähdyttää. Venäläisiä ei muuten kuulemma juuri kiinnostanut kuullakaan noista klassikoista, joita Jokinen niin ihaili. He olivat lukeneet niitä koulussa pakkolukemisena, joten heillä oli niistä yhtä pitkästyttävä kokemus kuin minulla esimerkiksi Veijo Meren Manillaköydestä. Ja kieltämättä venäläiset klassikotkin ovat enimmäkseen jääneet lukematta, vaikka hiukan Dostojevskia luin kyllä nuorena, juuri sen verran, että tiedän, millainen kirjoittaja hän on. Paksuutensa takia kesken jääneen Rikoksen ja rangaistuksen haluaisin toki joskus lukea kokonaan, mutta vannomaan en mene, toteutuuko se koskaan. 

Jokinen pohtii venäläistä ja neuvostoajan yhteiskuntaa laajasti eri näkökulmista. Vaikka hän itse eli Venäjällä, Neuvostoliittokin on kirjassa vahvasti läsnä. 

Vaikka Idänkohtaus on papin kirjoittama ja kristillisen kustantajan julkaisema teos, uskonto pilkahtelee esiin vain siellä täällä eri tilanteissa. Muutamassa luvussa pohditaan tarkemmin venäläisten suhdetta ortodoksiseen uskoon ja toisaalta esimerkiksi heidän kohtalouskoaan. 

Kristillisten kirjojen ystäville aioin kyllä jakaa jotain tuosta kristillisestä puolesta, mutta tästä postauksesta tuli kovin pitkä jo muutenkin... 

Antoisinta luettavaa itselleni olivat arjen ja venäläisen kansanluonteen kuvaukset sekä erilaiset ihmisten kohtaamiset. Minullakin on Venäjällä yksi ystävä, ja oli kiinnostavaa tutustua hiukan hänen maahansa ja kulttuuriinsa. Hän vastustaa sotaa ja on ollut valtavan ahdistunut viimeksi kuluneen vuoden ajan - sodan lisäksi myös kaventuneen sananvapauden takia. Niinpä tiedän, etteivät kaikki venäläisetkään ole yhtä kuin Putin, vaikka hänellä varmasti kannattajia riittää. Monet ystäväni läheisetkin ovat purematta nielleet kaiken propagandan. 

Venäjällä on edelleen toisinajattelijoita, jotka joutuvat kärsimään, kuten aikoinaan ovat kärsineet monet muut, joista tämäkin kirja kertoo. 

Haluan ajatella venäläisiäkin yksilöinä, joissa on monia ihania ihmisiä, kuten Erkki Jokinenkin hyvin tietää. Siksi halusin lukea myös tämän jo kauan hyllyssäni odottaneen kirjan - tullakseni edes vähän tuntemaan heitä juuri ihmisinä, ei vain vihollisina. He ovat itsekin kärsineet paljon, milloin kenenkin hullun hallitsijan armoilla. Kunpa uusi vapaus voisi vielä tämänkin mielettömyyden jälkeen koittaa tuossa maassa. 

Suomen Lähetysseura 2005 

308 sivua 

Kansi: Tanja Varonen, Da Graphics 

Kirjailijavierailu

En näytä koskaan pääsevän kirjamessuille tai muihin suuren maailman tapahtumiin, mutta pääseehän täällä maallakin onneksi nauttimaan kulttuurielämyksistä. Ahkerammin vain pitäisi hyödyntää kaikki tilaisuudet silloin kun niitä on tarjolla. Vähän aikaa sitten kävin paikallisessa taidemuseossa, mikä oli niin piristävää, että ihmettelin, miksi ei ollut tullut aikoihin käytyä sielläkään. 

Eilen sain aimo annoksen kulttuurielämyksiä, kun kävin katsomassa erään valokuvanäyttelyn ja sen jälkeen vielä kuuntelemassa yhtä lempikirjailijoistani, Paula Nivukoskea, joka vieraili Lapuan kaupunginkirjastossa. Olipa hienoa tavata monien ihanien lukuelämysteni kirjoittaja ihan livenä ja kuulla hänen ajatuksiaan kirjoitusprosessista sekä monista muista kirjojen syntyyn liittyvistä asioista. 

En leikkinyt toimittajaa enkä tehnyt muistiinpanoja, joten tästä ei tule tämän perusteellisempaa raporttia, mutta yhden asian haluan sanoa. Jos historialliset romaanit, kaunis kieli sekä pohjalaiseen maisemaan ja sielunmaisemaan sukeltaminen (pohjalaista murretta unohtamatta) kiinnostavat, tutustu ihmeessä Paula Nivukosken romaaneihin! Niissä on aivan valtavan kaunista kieltä ja koskettavaa ihmiskuvausta. Ne vievät mennessään. 

Eivätkä ne kosketa vain pohjalaista lukijaa, vaan yhtä hyvin muualla asuvia ja muualta tulleita. Ovathan tilanteet, ihmiskohtalot ja tunne-elämän myllerrykset samoja muuallakin, vaikka murre olisi toinen. 

Itse olen blogannut kaikista tähänastisista romaaneista: 

Nopeasti piirretyt pilvet 

Mainingin varjo 

Kerran valo katoaa 

Kun luin tuon uusimman, viime syksynä ilmestyneen Kerran valo katoaa, nautin siitä niin valtavasti, että olisin voinut lukea sen uudestaan vaikka heti. Sen päätin, että haluan vielä ostaa kirjan omaksi (nuo aikaisemmat minulla jo olikin hyllyssäni). Eilen oli sitten hyvä tilaisuus saada se ihan omistuskirjoituksella varustettuna. 

Nyt Nivukosken seuraavaa teosta odotellessa täytyy vain jatkaa muiden kirjojen parissa. Jotain hänellä on jo vireillä, mutta jatkuuko ensimmäisen ja kolmannen romaanin Koskiluhdan tilan tarina vai tuleeko jotain aivan muuta, se jää nähtäväksi. Odotan mielenkiinnolla! 

Lähin kahvila, jossa täällä päin pääsee jo hiukan kaupunkilaisempaan tunnelmaan, on myös Lapualla samassa Vanhan Paukun kulttuurikeskuksessa, jossa kirjastokin sijaitsee. Siellä piti tietysti käydä nautiskelemassa sekä herkuista että tunnelmista. Croissant vuohenjuustolla ja paholaisenhillolla vei kielen mennessään! 

Sitten vain uusia luku- ja kulttuurielämyksiä kohti! 

Eija Aromaa: Välähdys hämärässä

Variaatioita Izumi Shikibun runoista 

Izumi Shikibu oli japanilainen hovinainen, joka eli 900-1000 -lukujen taitteessa. Hänen aikalaisiaan hovissa oli muun muassa Sei Shõnagon. 

Shikibu kirjoitti tankarunoja, jotka valloittivat Eija Aromaan sydämen ja saivat hänet kokoamaan tämän herkän runoteoksen. Aromaa, joka ei osaa japania, on kääntänyt runoja englannista ja toteaa: 

Minun pitäisi välttämättä osata japania kääntääkseni näitä runoja. Koska en osaa, olen tehnyt omat tulkintani englanninkieliset käännökset lähtökohtanani. Tarkat, alkuperäistä runoa noudattavat versiot jätän japanin kielen osaajille. Olen pyrkinyt tuomaan runojen hengen tähän päivään. Olkoot nämä siis variaatioita Izumi Shikibun runoista. 

Tässä siis taustaa variaatioille. Kirjan takakannessa runoja sanotaankin Izumi Shikibun inspiroimiksi. 

Kokoelmassa on kolme osaa: Kevät, Rakkaus ja Syys. Monissa runoissa on kaipausta, surua ja melankoliaa. Mutta on paljon muutakin, kuten roihuavaa rakkautta, jota jokena virtaavat kyyneleetkään eivät voi tukahduttaa. Rakkaus on polttavaa ja intohimoista. Keväisissä, syksyisissä ja talvisissa runoissa puolestaan on paljon luonnon kauneutta. Luumupuita, kuutamoa, lumisadetta. 

Eikä kaikki ole pelkkää herkistelyä, vaan Shikibu saattaa esimerkiksi näpäyttää suhteen katkaissutta rakastaan, jonka mielestä hän ei olisi saanut vaihtaa tyynyä, jolla he olivat nukkuneet. Shikibu vastasi: 

No, juuri nyt en 

ole varma vaihdanko 

tyynyä sillä 

tavoin kuin sinä vaihdat 

rakkautesi kohteita. 

Minä suurena melankolikkona tietysti ihastuin suuresti niihin surusävyisiin ja kaipaaviin runoihin - mutta kirja on kyllä kokonaisuutena, kaikissa eri tunteissaan ja vivahteissaan aivan upea lukunautinto. 

Kevätkään ei näissä runoissa ole pelkkää riemua, vaan myös siinä on menetyksen kipua: kukat varisevat, kauneus on niin ohikiitävää. Onhan se tuttua meille suomalaisillekin, kun keväällä ja kesällä kaikki kukkii niin nopeasti. Juuri vasta lempikukkasi puhkesivat kukoistukseensa, ja nyt ne jo kuihtuvat. 

Kiirehdi sillä 

kukat varisevat jo 

avautuessaan. 

Maailmankaikkeus heijastuu 

hetken kastehelmessä. 

En osaa valita mitä jakaisin kaikesta tästä runojen runsaudesta (niitä on yhteensä 119). Muissa blogeissa niitä (melankolisiakin runoja) on kuitenkin jo jaettu. Itse otan tähän loppuun pari sattumanvaraisesti valittua runoa, joista pidin: 

Eilen oli, vaan 

enää ei mikään ole 

tavanomaista. 

Jokin alkaa, ja nyt on 

sen ensimmäinen aamu. 

Maailmassa ei 

ole lainkaan väriä 

nimeltä rakkaus - 

silti se on värjännyt 

minut läpikotaisin. 

En ole nyt parhaassa kirjoitusvireessä, joten varmasti jäi syvyyksiä luotaamatta. Välähdys hämärässä on kuitenkin täynnä helmiä, joihin kannattaa tutustua, jos pidät tankarunoista. Kirja on niin paljon enemmän kuin sain muutamalla sanalla tässä avattua. Kannattaakin lukea ne syväluotaukset muista blogeista, jos haluat tietää enemmän. 

Basam Books 2022 

134 sivua 

Kansi: Taivo Org Küpress OÜ 

Kannen kuva: Minna Mukari 

Muissa blogeissa: 

Leena Lumi 

Mummo matkalla 

Tuijata. Kulttuuripohdintoja