Tämä kirja on muutaman kuukauden takainen kirpputorilöytöni. Minua kiinnosti aihe, Jyväskylän tuhoisa junaonnettomuus, koska itse olen tainnut siihen aikaan seurata uutisia aika huonosti, kun en paljoa muista tuosta tapauksesta. Sen toki muistan, että sellainenkin onnettomuus sattui.
Olin lukenut kirjaa jo puoleenväliin, kun vasta tajusin senkin, että nythän on vuosi 2018, joten kyseisestä onnettomuudesta tulee vajaan kahden viikon päästä kuluneeksi kaksikymmentä vuotta.
Jokinen kuvaa asemalla ja junassa, samassa vaunussa ja sen ohella ravintovaunussa kohtaamiaan ihmisiä. On tavallinen perjantai, kaikki on perin juurin tavallista. Jokinen jutustelee kevyesti ihmisten kanssa. Hän odottaa tapaavansa Jyväskylässä myös erään naisen, jonka kanssa suhde on lupaavalla alulla.
Jyväskylää lähestyttäessä lukijan jännitys tiivistyy: koska rysähtää, mitä sitten tapahtuu, miten Jokisen käy...
Juna tulee kaupunkiin aivan liian nopeasti; myöhemmin selviää, että sen vauhti on ollut Keljon Prisman kohdalla 143 km / h. Sitten todella rysähtää... Veturi lentää kymmenien metrien päähän, kaksi ensimmäistä vaunua kaatuvat ja Jokisen vaunu on ensimmäinen, joka pysyy pystyssä. Mutta ei sielläkään rysäyksestä selvitä haavereitta eikä vammoitta. Eikä henkisesti varsinkaan.
Kun vaunusta vihdoin pääsee ulos, Jokinen näkee verisen onnettomuuspaikan ja irrallisia raajoja - hirvittävä näky, joka jää vaivaamaan häntä unissa ja valveilla. Tuho on järkyttävää. Aluksi Jokinen toimittajana ryhtyy tekemään omaa työtään, mutta onneksi lopulta joku ymmärtää passittaa hänet ambulanssiin, koska hänkin on loukkaantunut. Hän pääsee sairaalaan, joskin liian vähäksi aikaa, ja saa pian myös henkistä ensiapua.
"Olin nähnyt isäni arkussa ja Poliisi-TV -aikoinani olin ollut pariinkin kertaan seuraamassa ruumiinavausta. Niissä tilanteissa ihmisen kuolemaan oli ollut selvä syy. Ruumiit olivat kokonaisia, paitsi tietysti ruumiinavauksessa, jossa ihminen paloitellaan, mutta siihenkin toimenpiteeseen löytyi selitys. Nyt kaikki tuli niin nopeasti, ilman hyvää syytä. Yhtäkkiä kävelevistä ihmisistä tuli palasia, lihakasoja. Ihminen hajosi palasiksi julmalla tavalla."
On selvää, että tällaisen näkeminen järkyttää, kuten myös se, että itsekin oli mukana onnettomuudessa. Joutuu miettimään, miten äkkiä elämä voi päättyä, tai miksi nämä ihmiset kuolivat, mutta minä jäin henkiin. Raiteilta ei suistu vain juna, vaan henkiinjääneen oma elämä. Tapauksen jälkeen Jokinen saakin aluksi sairauslomaa. Kevään mittaan hän käy läpi omaa kriisiään. Tapaus nostaa pintaan myös monet lähiomaisten kuolemantapaukset, joita mies nyt suree. Kaiken lisäksi eräs sukulainen kuolee melko pian onnettomuuden jälkeen. Myös ihmissuhderintamalla on pohdittavaa. Jokinen avaa kirjassa paljon henkilökohtaista elämäänsä ja tuntemuksiaan kahden ensimmäisen kuukauden ajalta. Hän löytää myös hyviä rentoutumis- ja irrottautumiskeinoja.
Kun kirja on julkaistu jo onnettomuutta seuraavana vuonna ja se kertoo vain kahdesta ensimmäisestä kuukaudesta, lukija ei voi tietää, minkä verran tämä onnettomuus vaikutti Jokisen elämään myöhemmin.
Takakannen mukaan Jokinen joutui miettimään onnettomuuden jälkeen uudella tavalla, mitä hän oikein haluaa elämältään. En tiedä, saiko hän ainakaan kirjassa kerrottuna aikana mitään vastauksia tuohon kysymykseen. Lyhyt aikahan se toki onkin niin isoissa asioissa.
Pysäyttävä kirja.
"Ajattelin elettyä elämääni kuin ulkopuolisena, kelasin menneitä vuosia kuin valokuva-albumia. Olisinko ollut valmis jättämään tämän elämän muutama tunti sitten? Millaisena ihmisenä minut olisi muistettu? Olinko maksanut kaikki vippini, oliko edes murto-osa nuoruuden haaveistani toteutunut? Milloin olin ollut onnellinen?
Ajattelin itseäni vanhempieni lapsena, ja veljenä, ystävänä, työtoverina, rakastajana. Kuka tulisi minun hautajaisiini ja pysähtyisi arkulle. Tulisiko joku vielä vuosien päästä haudalleni - ja hymyilisi?"
Kirjapaja Oy 1999, 148 sivua
Kansi Maria Appelberg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti