Heini Röyskö: Paratiisin valo

Paratiisin valo on jatkoa Heini Röyskön esikoisromaanille Mustat ikkunat. Edellisessä kirjassa henkilöt olivat nimettömiä; nyt käy ilmi, että työlleen omistautuneen helluntaipastorin ja hänen masentuneen vaimonsa nuoremman tyttären nimi on Kerttu. Hän on tämän tarinan päähenkilö, nyt nuori nainen, joka ponnistaa omille siivilleen. 

Paratiisin valo onkin hieno psykologinen romaani omaksi itsekseen kasvamisesta. Mitä nuori nainen haluaa ottaa mukaan omaan elämäänsä helluntailaisesta taustastaan; mikä on hänen oma aikuinen tapansa elää todeksi uskoaan? Entä pääseekö hän irti äitinsä sairauden varjosta? 

Kirja on myös rakkaustarina ja parisuhteen kuvaus. Tarina alkaa, kun syksyllä 1995 Helsingin Ruttopuistossa Kertun rakastettu ilmoittaa, että on kadottanut vasta löytämänsä uskon. Hän, Aasiassa kasvanut lähetystyöntekijöiden poika, ei enää usko Jumalaan. Tämä on Kertulle kova isku, jonka myötä nuoret menettävät toisensa. Kestää kauan toipua tuosta menetyksestä. 

Kerttu lähtee lopulta helluntailaisten raamattuopistolle Keski-Suomen metsäisiin maisemiin. Siellä hän saa kokeilla omia siipiään ja aloitella omaa elämäänsä. Ja vaikka helluntailaisten joukossa on liian vähän miehiä ja liikaa naisia, lopulta rakkauskin astelee Kertun elämään. Palaako mies menneisyydestä vai löytyykö rinnalle joku uusi, se selviää aikanaan. 

Nautin valtavasti tästä Röyskön toisesta romaanista, sen taitavasta psykologisesta ihmiskuvauksesta ja upeasta kielestä. Myös uskovaisten ja tässä luonnollisesti erityisesti helluntailaisten kuvaus on todella oivaltavaa. Siitä huomaa, että kirjoittaja tuntee tämän liikkeen sisältä päin. 

Itsekin olen vuosien varrella nähnyt paljon myös helluntailaista elämänmenoa, ja osuvia olivat muun muassa kuvaukset todistuspuheenvuoroista, joita toivotaan lähinnä entisiltä rikollisilta ja päihdehelvetissä rällänneiltä, kun taas tasapainoinen lapsuus ja nuoruus Jumalan lapsena eivät jaksa kiinnostaa helluntailaiskuulijoita. Tai se, että mielellään kerrotaan ihmeistä ja ongelmien ratkeamisesta, kun taas tässä kulttuurissa ei voinut puhua elämän asioista, jotka olivat kuulijoiden mielestä kesken tai pielessä. Tai Kertun pelko, että joku innokas helluntailainen haluaisi puheenvuorollaan muuttaa nuorenparin häät herätyskokoukseksi. 

Kertun elämässä oli paljon sellaista, mihin pystyin itsekin samaistumaan, kuten nuoruuden hengellisyyspuuska, jonka vallassa Kerttu hävitti kaikki maalliset CD-levynsä - kunnes myöhemmin joutui hankkimaan ne itselleen uudelleen. Tai halu asua kaupungissa ja unohtaa menneisyys. Tai erään tapauksen laukaisema sairaalloinen pelko oman puolison kuolemasta. Tai pakkomielle auttaa ongelmaisia naisia, jotka olisivat oikeasti ammattiavun tarpeessa. Aivan kuin oman äidin ongelmissa ei olisi tarpeeksi - mutta sieltähän se auttamisvimma juuri nousee. Ja lopulta ihminen uuvuttaa itsensä, eikä loputon auttaminen edes johda mihinkään: 

Kerttu huomaa epäonnistuvansa, aivan niin kuin äitinsäkin kanssa: on hankalaa pitää pinnalla ihmistä, joka haluaa hukkua. 

Näin äidin mielen sairaus varjostaa Kertun elämää, vaikka tytär on asunut jo vuosia poissa lapsuudenkodistaan. Mutta onneksi tunnelin päässä on valoa. Apu löytyy, on mahdollista irrottautua omaksi itsenäiseksi itsekseen, joka on eri ihminen kuin äitinsä ja jolla on lupa iloita, vaikka muilla olisikin paha olla. 

Monenlaista muutakin mahtuu näiden kansien sisälle - tarkkanäköistä kuvausta elävästä elämästä. Perheestä, seurakuntaelämästä, rakkaudesta, avioliitosta, itsenäistymisestä, oman tien löytämisestä. Tämä oli hieno lukuelämys. Paratiisin valo on kristillisten ja psykologisten romaanien ystäville todellista herkkua. Omalla kohdallani tämä nuoren naisen kasvutarina taisi päätyä suorastaan kristillisten lempiromaanieni joukkoon. 

Kustantaja: Sakari Röyskö 2019 

206 sivua 

Kannen kuvat: Sakari Röyskö 

Kannen suunnittelu: Jani Pellikka  

Suvi Bowellan: Helpotusta erityisherkän elämään

Tämä kirja alkaa sellaisella pakollisella herkkyysaiheisella perustiedolla, joka voi ikävystyttää, jos on lukenut kovin paljon kirjoja aiheesta. Mutta ei hätää, pian teos muuttuu nimensä mukaiseksi ja tarjoaa lukuisia käytännön vinkkejä herkkyyden kanssa elämiseen ja oman hyvinvointinsa edistämiseen. Vaikka herkkyys aiheuttaa helposti ylikuormittumista, erilaisia arjen tilanteita voi kuitenkin helpottaa omilla valinnoillaan ja kirjasta löytyvillä harjoituksilla. 

Eri henkilöillä kuormitusta ja yli- tai alivirittymistä aiheuttavat erilaiset asiat, joten Bowellan käsittelee erikseen henkistä, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia. Kirjan lopussa on sitten peräti kuutisenkymmentä sivua erilaisia vinkkejä ja harjoituksia oman hyvinvointinsa lisäämiseksi erilaisissa tilanteissa. Niistä löytyy varmasti jokaiselle jotakin; itsekin löysin useita sellaisia, jotka voisivat toimia juuri minulle. Kaikestahan ei jaksa kiinnostua - esimerkiksi minä sivuutan mielelläni EFT-naputtelun ja muut vastaavat erikoisuudet. 

Kuten Suvi Bowellan toteaa: 

Voimme opetella erilaisia itsemme tyynnyttämisen tekniikoita ja sitä, kuinka pystymme ohjaamaan itsemme pois kuormittavissa tunteissa vellomisesta. 

Näitä tekniikoita ja vinkkejä kirjan loppuosa sitten tarjoaa. 

Tämä teos kannattaisi kyllä olla ihan omana; nythän luin kirjaston kirjan. Omasta hyllystä sen voisi ottaa tarpeen tullen esiin ja palata noihin harjoituksiin, koska niitä oli niin paljon, ettei niitä kaikkia hetken päästä enää muista. 

On hienoa, että Helpotusta erityisherkän elämään on niin käytännönläheinen teos, vaikka se teoriatiedolla alkoikin. Käytännön vinkkejähän usein juuri kaipaisi, kun erilaiset tilanteet kaatuvat päälle. 

Henkisen hyvinvoinnin osiossa itseäni puhuttelivat erityisesti ajatukset sisäisestä puheesta ja itsemyötätunnosta. Pitäisi oppia puhumaan itselleen lempeästi ja kohtelemaan itseään kuin rakasta ystävää. Lempeähän sitä on ystävilleenkin - miksi siis olemme niin helposti kovia ja vaativia itseämme kohtaan? 

Itsemyötätunto on itsensä hyväksymistä silloinkin, kun kaikki tuntuu olevan pielessä. Jos on vaikea tuntea myötätuntoa itseään kohtaan, voi kokeilla, miten olo muuttuu, kun alkaa tietoisesti jutella itselleen mukavia. Mieti, mitä lohdutuksen sanoja haluaisit kuulla, ja sano ne itsellesi yhä uudestaan. 

Kannattaa miettiä, mitä rakkaalle ystävälleen sanoisi vaikealla hetkellä. Miksi ei yhtä hyvin voisi sanoa sitä kaikkea itselleen? Ehkä sellaisia mukavia, rohkaisevia ja lohdullisia sanoja voisi kirjoitella itselleen ylös silloin, kun olo on hyvä. Kun sitten huono hetki tulee, ne olisi helppo kaivaa esiin. Siinä voisi olla ideaa. 

Suvi Bowellan päättää kirjansa kauniisti: 

Toivon ennen kaikkea, että oivallat oman ihanuutesi ja annat sydämesi lämmön koskettaa kohtaamiasi ihmisiä. Jokainen meistä voi toimia hyvän lähettiläänä, ja siihen erityisherkille on annettu huikeat lahjat: syvällisen kohtaamisen kyky, empatia, vahvana virtaava kiitollisuus ja kauneudentaju. 

Otava 2022 

Hidasta elämää 

208 sivua 

Kansi: Satu Kontinen 

Blogistani löytyvät myös Suvi Bowellanin kirjat Ihana herkkyys - Rikasta elämää kaikilla aisteilla ja Kiltin tytön voimakirja. 

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Suomentanut Laura Jänisniemi 

Kirjailija Sahar Delijani syntyi vuonna 1983 Iranin pääkaupungissa Teheranissa, pahamaineisessa Evinin vankilassa. Hänen vanhempansa olivat poliittisia aktivisteja ja vankeja 1980-luvun Iranissa. Vanhempiensa vapauduttua Delijani muutti Yhdysvaltoihin, sittemmin hän on asunut Italiassa. 

Iranin rankka lähimenneisyys ja oman perheen kokemukset saivat Delijanin kirjoittamaan tämän koskettavan romaanin, joka kuvaa Iranin tilannetta sekä 1980-luvulla että 2000-luvulla. 

Tarina alkaa, kun poliittinen vanki Azar synnyttää Neda-tyttärensä Evinin vankilassa. Hän saa pitää vauvan vain vähän aikaa; sitten lapsi viedään sukulaisten hoiviin. Toisaalla on Amir-niminen vanki, jonka vaimo Maryam odottaa lasta. Amir alkaa vankilassa tehdä tyttärelleen Seidalle rannerengasta taatelinkivistä, että tytöllä olisi edes jotain isästään. 

Azarin ja Amirin lisäksi kirjassa on muitakin vankeja. Vankilan ulkopuolella sukulaistensa hoivissa elävät myös muistaakseni Siminin ja Parisan (jotka taisivat olla sisarukset?) lapset Omid, Sara ja Forugh. Leila-täti vie heidät valokuvaamoon, jossa heistä otetaan kuva, että vanhemmilla olisi vankilassa muisto lapsistaan. Leilan mielestä lapset ovat kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kirjalle nimenkin antaneen jakarandapuun Delijani mainitsee tarinassaan toistuvasti. 

Sen lisäksi, että vankeja kidutettiin, Iranin ja Irakin välisen sodan viimeisenä vuotena Iranissa myös teloitettiin ja joukkohaudattiin tuhansia poliittisia vankeja. Yksi heistä oli Sahar Delijanin setä. Myös tätä aihetta kirja käsittelee. 

Vankilaan sijoittuu kuitenkin vain muutama luku - joissa kerrotaan kyllä hirveitä asioita. Paljon ollaan kuitenkin myös vankilan ulkopuolella. Delijani kuvaa lapsuutta, jossa moni ei tuntenut omia vanhempiaan. Kun esimerkiksi äiti sitten vihdoin pääsi vankilasta, lapselle oli rankkaa, kun olisi pitänyt alkaa rakastaa tuota vierasta ihmistä. Lapsille läheisiksi ja tärkeiksi olivat tulleet aivan muut sukulaiset, jotka olivat heidät kasvattaneet. 

Myöhemmin kirjassa nuo 1980-luvun lapset ovat aikuisia, jotka elävät kuka missäkin. Monet ovat hajaantuneet eri puolille maailmaa. Lapsuuden haavat näkyvät heissä edelleen. Miten koota sirpaleista jotain kokonaista? Jokaisella on omat kipunsa kohdattavana, esimerkiksi eräs henkilö saa vasta aikuisena tietää totuuden isästään. 

Iran ei myöskään ole muuttunut helpommaksi paikaksi elää. 2010-luvun nuoret aikuiset ovat mukana suurissa mielenosoituksissa. Ja kun heidän lapsuudessaan vankeja teloitettiin salaa vankilan muurien sisällä, nyt poliisit ampuvat mieltään osoittavia ihmisiä kadulle aivan avoimesti. 

Vaikka kirjassa on rankkoja teemoja, se on kuitenkin kirjoitettu hyvin ihmisläheisesti ja koskettavasti. Sahar Delijani kuvaa herkästi ja kauniisti perheenjäsenten, sukulaisten, ystävien ja rakastavaisten välistä rakkautta sekä toivoa, joka elää kaiken julmuudenkin keskellä. Tarina on rakennettu taitavasti ja kieli on kaunista. Hieno teos! 

Tässä lopuksi yksi sellainen kielellisesti kaunis kohta: 

Kaikki kääntyvät ja astelevat hitaasti pois ikkunan ja varjojen ja noiden epätoivoisten sydänten painon ja toiveikkaiden kynttilänliekkien ja mieleen palaavien muistojen kepeyden luota. 

Kieltämättä aloin jossain vaiheessa mennä sekaisin jatkuvasti vaihtuvista henkilöistä ja siitä, mitä sukua kukin oli kenellekin. Entä ne henkilöt, jotka vasta 2000-luvulla tulivat uusina mukaan? Sai siinä miettiä ja keskittyä. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän, mitä henkilöiden määrään tulee. 

WSOY 2014 

285 sivua 

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree (2013) 

Muissa blogeissa: 

Sheferijm 

Kirjasähkökäyrä 

Hemulin kirjahylly 

Kirjakaapin kummitus  

Heini Röyskö: Mustat ikkunat

Heini Röyskön esikoisromaani Mustat ikkunat kertoo erään perheen eri sukupolvien tarinan alkaen 1930-luvun Ambomaalta, jossa nuori suomalainen lähetystyöntekijäpari vihitään avioliittoon ja yhteistä työtä aloittamaan. He ovat luterilaisia. Toisessa aikatasossa ollaan 1970-1990 -lukujen Suomessa, jossa tuon avioparin tytär perheineen elää elämäänsä. Myös tyttären miehellä on oma kutsumuksensa: hänestä tulee pastori, ja ja vähitellen hän etenee urallaan vielä näkyvämpiin tehtäviin Suomen helluntailiikkeen sisällä. 

Mutta kutsumuksella on hintansa: vaimo on psyykkisesti sairas, ja isän omistautuessa työlleen heidän tyttärensä joutuvat liian varhain kantamaan vastuuta äitinsä terveydestä. Koko perhe joutuu elämään äidin vaihtelevien mielialojen armoilla ja pelkäämään, onnistuuko hän vielä jonain synkkänä hetkenä päättämään päivänsä: 

Koulusta kotiin saapuvat tyttäret voivat valoisista ikkunoista aavistaa elämän. Mutta mustat ikkunat, ne tuovat pahan aavistuksen: lapset eivät voi olla varmoja, minkä muodon äidin ahdistus on saanut tässä päivässä tai mitä ylipäätään odottaisi lukittujen ovien takana. 

Mutta hengellisen laulun sanoin: Kysytkö palvelushintaa? Ei, sitä ei kysytä, vaan hinnalla millä hyvänsä kutsumusta on toteutettava. Ja toki äiti itsekin pitää tärkeänä, että puoliso saa tehdä kutsumuksensa työtä. Seurakuntalaisille ei kerrota äidin sairaudesta, vaan perheen julkisivu pidetään siloiteltuna. 

Myös lähetystyössä olleella isoäidillä on omat kipeät muistonsa kutsumustyöstä ja avioliitostaan. 

Kirja kertoo kiinnostavasti elämää suuremmasta kutsumuksesta, helluntaipastorin ja hänen perheensä elämästä sekä äidin psyykkisestä sairaudesta. Ja luonnollisesti myös siitä, miten tuo äidin sairaus vaikuttaa tyttäriin. Kevyttä luettavaa teos ei arvatenkaan ole, mutta aiheesta kiinnostuneille se tarjoaa syvällistä pohdittavaa. 

Läheisen sairaus nostaa esiin kipeitä kysymyksiä, kuten tässä: 

Mutta lapsia toki ihmetyttää Jumalan ihmeiden valikoiva luonne. Miksi Jumala ei suostu parantamaan äidin outoa mieltä, vaikka Hän kyllä siihen kykenisi? Miksi Jeesus ei istahda äidin sängyn laidalle ja kosketa emon tuhon täyteistä mieltä lävistetyllä kädellään? Jumalan valtakunnassa vaikuttaisi olevan ainakin kahden kerroksen väkeä. 

Netistä lukemani perusteella Mustat ikkunat ja sen jatko-osa Paratiisin valo ovat ilmeisesti omaelämäkerrallisia romaaneja. 

Kustantaja: Sakari Röyskö 2017 

175 sivua 

Kannen kuvat: Sakari Röyskö 

Kannen ulkoasu: Jani Pellikka 

Maaliskuussa bloggasin Heini Röyskön uutuusromaanista Ja samassa tuli hiljaisuus, joka kertoo Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä. Siihenkin kannattaa ehdottomasti tutustua. 

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino

Mehiläisen paino on Katja Meriluodon esikoisrunokokoelma, jota takakansi kuvaa kasvu- ja matkakertomukseksi. Runot pohtivat sekä yhteisöön kuulumista että siitä irtautumista. Niissä etsitään omaa tietä ja omaa minuutta, kunnes toiseksi viimeisellä sivulla päästään toteamaan: Olen totta. 

Kuten jo kokoelman nimi kertoo, monissa runoissa on mehiläisiin liittyvää symboliikkaa. On esimerkiksi uskollisuutta kuningattarelle - ja uskottomuutta kuningattarelle. Itsenäistymisen makuisia ajatuksia. Takakansi kysyykin: Onko mahdollista olla riippumaton, pärjääkö mehiläinen ilman parveaan?

Tässä minua puhutellut ote runosta, jossa kokeillaan omia siipiä: 

Ostan kauppakeskuksesta halpoja vaatteita, kiusallista, 

kovin monella tapaa, 

ennen kasvihuoneen takana liehuivat mustat viitat 

ja oma tahto, josta olin valmis luopumaan. 

Kokeilen siipiäni. Uusia vaatteitani. 

Minuuden etsintään liittyvät myös juuret, joita kirjoittaja pohtii aina satojen ja tuhansien vuosien taakse, hylkeennahoissa kulkevaan esiäitiin asti. Toinen runo pohtii: 

Kerä vierähtää sumuun. 

Alkukotia ei ole. 

En pääse pitemmälle äitilinjaa, 

revin sukupuun juurineen, näin syntyvät myytit! 

Näin syntyvät traumat. 

Sokkona hapuilen syntysanaa, selitystä, syytä.  

Meriluodon teksti on arvoituksellista eikä avaudu helposti, mutta ainakin minulla heräsi paljon ajatuksia riveiltä ja rivien välistä. Nämä runot puhuttelivat ehdottomasti. 

Tässä vielä sellainen puhutteleva kohta eräästä runosta: 

Kaikki vielä kokematta, uutta. 

Ja kaikki nähtyä ja rikki. 

Ehkä voimakkaimmin maaliinsa osui tämä runo, josta on vaikea jakaa vain otetta, joten olkoon se tässä kokonaan. Hyvin vahvaa tekstiä: 

Lentää alisiin ja ylisiin ja 

lasiseinän läpi kuin se olisi ilmaa tai ajatus 

paremmasta tulevaisuudesta, jonka saattaa saada 

vieraassa maassa, sielun evakuointilento 

helvetistä toisenlaiseen tai kuin sopimattoman 

raja, jonka ylittää tietämättä mihin astuu huutaen 

riemusta tai kauhusta, koska jokin kuitenkin murtuu 

pysyvästi, lentää lasiseinän läpi, tömähtää lasiseinään. 

Hieno teos! Toivottavasti Katja Meriluoto jatkaa runoilemista. Hän kirjoittaa myös lastenproosaa, on opiskellut itämerensuomalaisia kieliä ja käännöstyössään hän on keskittynyt virolaisen nykyrunouden suomentamiseen. 

Aviador 2023 

66 sivua 

Kannen ulkoasu: Jonna Nisu 

Muissa blogeissa: 

Kirjojen pyörteissä -blogin Jennylle nämä runot eivät avautuneet. Hän jakaa postauksessaan kirjan ensimmäisen runon, josta itse myös pidin. 

EDIT: 

Postaus tästä kokoelmasta nyt myös Kirjavinkeissä. Lisäksi siellä on Katja Meriluodon haastattelu, joka antaa kiinnostavaa taustatietoa. 

Pirjo ja Reijo Toivanen: Proseccoa, per favore!

Teksti: Pirjo Toivanen 

Valokuvat: Reijo Toivanen 

Pirjo ja Reijo Toivanen kertovat tässä vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan hankkineensa parikymmentä vuotta sitten lomakodin Stresasta, Italian Piemonten maakunnassa sijaitsevan Maggiore-järven rannalta. He ihastuivat paikkakuntaan niin, että muuttivat kirjansa Stresaan kymmenisen vuotta myöhemmin. 

Proseccoa, per favore kertoo tuosta Toivasten nykyisestä kotiseudusta ja heidän elämästään siellä sekä sanoin että kuvin. Pari vuotta sitten ihastuin heidän värikkääseen matkakirjaansa Salsaa ja mojitoa, ja yhtä ihastuttava lukuelämys oli myös tämä Italia-kirja. Samoista syistä. Tässäkin kirjassa on paljon Reijo Toivasen ottamia upeita, värikkäitä valokuvia kohteesta, tällä kertaa siis Italiasta. Ne täydentävät hienosti Pirjo Toivasen kerrontaa italialaisesta elämänmenosta, kulttuurieroista ja siitä, mitä on olla ulkosuomalaisena Italiassa. 

Nyt jo viikkokausien ajan olen ollut todella huono lukija; keskittymiskykyä ei useinkaan ole, vaikka kirjat olisivat miten kiinnostavia. Sitäkin ihanampaa on, kun saa käsiinsä kirjan, josta jaksaa innostua ja johon jaksaa syventyä. Tämä Toivasten kirja oli sellainen. Siihen oli helppo keskittyä väsyneenäkin, se oli kiehtova ja mukaansatempaava. Nautinnollinen lukuelämys ja nojatuolimatka! 

Italiasta kiinnostuneille tämä kirja onkin ihan must. Matkakuumetta se kyllä varmasti nostaa - tai saa Etelä-Eurooppaan muuttamisesta haaveilevat haaveilemaan entistä enemmän. Itsellenikin muistui mieleen, kuinka nuorempana luin paljon kirjoja, joissa joku muutti Italiaan, Ranskaan tai Espanjaan. Ja jostain sellaisesta haaveilin silloin itsekin. Nykyään viihdyn Suomessa, mutta tällaisia kirjoja pitäisi lukea taas enemmän! 

Kun monissa muissa vastaavissa kirjoissa ostetaan joku karmeassa kunnossa oleva maalaistalon rötiskö Etelä-Euroopasta, ja sitä sitten hiki hatussa remontoidaan, Toivasten kirjassa positiivinen ero on se, että he muuttivat kerrostaloon, jossa ei tainnut olla ihmeemmin remontoitavaa. (Saunan Toivaset kyllä rakensivat, ja olihan siinäkin omat mutkansa matkassa.) Jotkut varmaan tykkäävät lukea niitä loputtomia remonttikuvauksia, mutta itse en ole sellaisesta erityisen kiinnostunut, joten oli kiva lukea sen sijaan nyt monenlaista muuta Italiasta ja siellä asumisesta. 

Tästä kirjasta mieleen jäi paikallisen kauniin ympäristön kuvaus, upeat puutarhat, kukkuloilla retkeily, toriostokset perjantaisin, naapurit ja muut paikalliset asukkaat, se miten ulkomaalainen on aina se erilainen ja hiukan ulkopuolinen. Varsinkin jos kielitaito ei yllä tunnetason kommunikointiin. 

Ikävyyksiäkin välillä tulee; kotona käy esimerkiksi murtovarkaita. Entä sitten muut kommellukset: kun Toivaset yrittivät sanoa tutustumiskäynnillä lääkärille olevansa terveitä suomalaisia, he tulivatkin sanoneeksi olevansa pyhimyksiä Suomesta. Viranomaiskäynnille oli syytä laittaa ykköset päälle kultakoruista lähtien, niin johan palvelu pelasi. Virkailija hymyili ja teititteli, ja papereihin saatiin leimat saman tien. 

Proseccoa, per favore on ihana kirja, joka hemmottelee lukijaa kauneudellaan, visuaalisuudellaan ja värikkyydellään. Täydellistä luettavaa silloin, kun haluat nautiskella. 

Stresa Kustannus osk. 2018 

111 sivua 

Graafinen suunnittelu ja taitto: Nalle Ritvola 

Kirjasta kertoo myös Hemulin kirjahylly.  

Heini Röyskö: Ja samassa tuli hiljaisuus

Ja samassa tuli hiljaisuus on koskettava uutuusromaani, joka kertoo Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä pääsiäisviikolla vuonna 1976 ja joidenkin fiktiivisten lapualaisten elämästä syksyyn 1977 asti. 

Heini Röyskö kertoo tarinaa muutaman räjähdyksen eri tavalla kokeneen henkilön kautta. Eeva on töissä lataamossa ja loukkaantuu räjähdyksessä, ei kuitenkaan kaikkein pahiten. Järkyttävintä hänelle on menettää niin äkillisesti ja väkivaltaisesti monta työtoveria, joista Leena oli Eevan paras ystävä. Leena jättää jälkeensä kipeän tyhjiön. 

Puut kasvavat hitaasti, suru himmenee hitaasti. Pitkäperjantaihin on kolme pitkää yötä. Aika on erilaista sellaiselle, johon sattuu. 

Jouko puolestaan on Leenan puoliso, josta tulee nyt surun musertama leski. Hän hautautuu suruunsa täysin, vaikka päälle päin pohjalainen ei voi suruaan näyttää. Ei saa olla heikko. Leenan ja Joukon pieni Maria-tytär menettää äitinsä, mutta ei suostu uskomaan, että äiti on kuollut. Marian näkökulmaa kerrotaan lukujen välissä olevissa lyhyissä kursiivilla kirjoitetuissa kappaleissa. 

Kristiina on nuori lukiolaistyttö, helluntailainen. Hän on räjähdyksen sattuessa luvattomilla teillä, koska seurustelee salaa ei-uskovan Heikin kanssa, joka on kaiken lisäksi urheilija (mikä oli tuon ajan helluntailaisille syntiä). Räjähdys järisyttää rajusti Kristiinankin maailmaa. 

Myös esimerkiksi palomies Mauri tuo mukaan oman näkökulmansa räjähdyspaikalla työnsä puolesta olleena ja siellä monenlaista järkyttävää nähneenä henkilönä. Räjähdys muistuttaa häntä sodan kauhuista. 

Tarinassa tulee esiin eteläpohjalainen vahvuuden ja pärjäämisen pakko. Ihmiset surevat yksin, patoavat surun sisälleen. Tässä otteet kahdesta eri luvusta: 

Mutta saako ihminen lakeudella luhistua milloinkaan? 

 Mutta iso osa on yhä niitä, jotka vaikenevat, antavat surunsa upota Lapuanjoen tummaan virtaan. 

Heini Röyskö kuvaa taitavasti ihmisten ristiriitaisiakin tunteita, heidän välisiään jännitteitä ja ihmissuhteiden kiemuroita. Kirjan henkilöiden erilaisista näkökulmista muodostuu hieno kokonaisuus, ja kaiken kruunaa Röyskön upea kieli. Hän osaa sanoa asioita valtavan kauniisti ja muutenkin osuvasti. Eikä hän kuitenkaan tee kauniillakaan lauseilla tyhjäksi räjähdyksen kokeneiden kärsimystä, vaan tuon tragedian julmuus ja rumuus tulevat tekstissä hyvin esiin. 

Koska Lapua sijaitsee Etelä-Pohjanmaan "raamattuvyöhykkeellä", myös uskonasiat ja nimenomaan helluntailaisuus ovat tässä tarinassa esillä. Röyskö ei kuitenkaan vedä mutkia suoriksi eikä laita kaikkia henkilöitään tulemaan uskoon, ei edes ratkaise kaikkia heidän ongelmiaan. Lopussa moni asia jää kesken, ja sellaistahan elämä on, keskeneräistä. Kipu jää, vaikka elämä jatkuu. 

Useimmat kirjan henkilöistä eivät edes ole uskovaisia, eikä helluntailaisuutta siten kuvata kirjassa pelkästään sisältä päin, vaan aika paljon myös ulkopuolisten ihmisten kriittisin silmin. Ristiriitoja ja jännitteitä on uskossakin, kuten Kristiinalla, josta ei voi etukäteen arvata, miten hänen lopulta käy suhteessa uskoonsa ja Heikkiin. 

Mutta toki uskon myönteinenkin näkökulma tulee kirjassa esiin. Esillä on myös Niilo Yli-Vainio, jonka ympärillä pyörinyt herätys alkoi vaikuttaa Lapualla noin vuosi räjähdyksen jälkeen. Hän oli muuten itsekin aikoinaan tavannut vaimonsa työskennellessään patruunatehtaalla. 

Heini Röyskö on taitava kuvaamaan tasapuolisesti ja objektiivisesti sekä helluntailaisten että ulkopuolisten ihmisten näkökulmaa uskonasioihin. Lukijalle jää tilaa ajatella itse, mitä mieltä on kaikesta. Romaani onkin kiinnostavaa luettavaa sekä uskoville että ei-uskoville, ellei nyt ole täysin allerginen mille tahansa kristillisyyttä sivuavalle. Ja kirjassa on luonnollisesti paljon muutakin, onhan pääasiana kuitenkin räjähdysonnettomuuden aiheuttama suru ja sekasorto lapualaisten elämässä. 

Mielelläni lukisin Röysköltä muutakin, ja paikallisissa kirjastoissa näyttää olevan pari hänen aiempaa romaaniaan, joihin ehdottomasti aion tutustua. 

Karisto 2023 

212 sivua 

Kansi: Anna Väänänen