Johanna Venho: Ilman karttaa

Aloitetaanpa taas kerran tällä samalla virrellä: en osaa kirjoittaa runoista! Runoja pitäisi todellakin vain lukea, ei analysoida.

Ja niinpä varmaan jätänkin sen analysoinnin kirjallisuustieteilijöille. Totean vain, että Johanna Venho on upea ja mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Nimittäin en ollut lukenut hänen teoksiaan aikaisemmin. Tosin kävi ilmi Instagramissa, että olemme ilmeisesti olleet kouluaikoina kirjekavereita. Olinkin aina miettinyt, että onkohan tämä se sama Johanna Venho. Hauskoja löytöjä sitä tekee! Nyt toinen on kirjailija ja toinen yrittää täällä blogata kirjoista.

Tämä Ilman karttaa on Venhon toinen runokokoelma. Ensimmäistä en tähän hätään löytänyt. Kirjan runoissa hän kuvaa muun muassa rakkautta ja äidiksi tulemista. Mutta myös monenlaista muuta, mitä elämään kuuluu.

Venhon kieli on vahvaa, se pysäyttää ja tulee kohti. Ravistelee ja panee miettimään.

Tietynlaisena piilokapinallisena minuun kolahti esimerkiksi tämä erään runon loppuosa (mistä ikinä se kertookin):

           Nostetaan malja.
Lampi räpyttää.
Rikkoa lakeja tai kuolla. Voit niellä
vain itsesi muotoiset säännöt.
Olet sellaista ainetta,
laitapolun rakastaja. Mutta myös
aikaa, joka on heikko kuin vesi:
se syö kalliot kun ei voi pysähtyä.

Tässä taas toinen, eri tavalla puhutteleva - ja kaunis - kohta toisesta runosta:

           - - - Väsyttävä
muuttuminen; matkanteon hinta,
            hinta ulapasta, jota pitkin pääsee mihin vain.
Hinta liikkuvista vastauksista, ja

rakkaudesta, joka kurottuu minusta sinuun
            koko ajan ylettymäisillään,
tekee vahvaksi kuin alastomuus.

Ja vielä. Upeasti sanotaan tässä:

Viiltävä taivasääni. En ole kuullut
kenenkään laulavan noin puhtaita
säpäleitä kuin timantteja,
holvikatosta ja maalatuista tähdistä läpi
           soi irti leikattu tie
           huiluna, auki molemmista päistä

Taitava kirjoittaja Johanna Venho siis on. Täytyypä tutustua hänen muihinkin teoksiinsa.

WSOY 2000
63 sivua

#runo100-haasteeseen 44 runoa lisää, yhteensä luettu nyt 241 runoa.