Jean-Christophe Rufin: Vaellus - Santiago de Compostelan kulkijat

En ole koskaan itse käynyt pyhiinvaelluksella enkä ole ollut edes kiinnostunut niistä. Nyt kun sain tämän kirjan käsiini, minua kiinnosti kuitenkin lukea se ja tutustua pyhiinvaellusten maailmaan. Mitä liikkuu pyhiinvaeltajan mielessä ja miten hän jaksaa jatkaa pitkää taivaltaan, satojen kilometrien patikkaretkeä, joka minusta vaikuttaa lähinnä masokismilta?

Espanjassa Santiago de Compostelaan vaelletaan kahta eri reittiä pitkin, eteläistä (ranskalaista) ja pohjoista reittiä pitkin. Näistä ranskalainen reitti on suositumpi, ja tämän kirjan kirjoittanut ranskalainen lääkäri Jean-Christophe Rufin valitsi juuri tästä syystä sen toisen eli pohjoisen reitin: siellä saisi olla paremmin rauhassa. Kirjaan alkusanat kirjoittanut Suvi Ahola sen sijaan kulki ranskalaista reittiä, mutta eri reitistä huolimatta hän oli löytänyt tästä Rufinin kirjasta paljon tuttuja kokemuksia.

Aikoinaan pyhiinvaellukset suuntautuivat Roomaan ja Jerusalemiin, mutta sitten Santiago de Compostelasta löydettiin (?) tai oltiin löytävinään apostoli Jaakobin luut, mistä katoliset saivat hyvän syyn tehdä pyhiinvaelluksia sinnekin. Se, joka selvisi pitkästä vaelluksesta hengissä perille asti, sai sitten kaikki siihenastiset syntinsä anteeksi. Rufin arvelee, että tarina Jaakobin luista keksittiin, että saataisiin pyhiinvaelluksia ohjattua myös länteen pelkän idän sijasta.

Nykyään monellakaan pyhiinvaeltajalla ei ole uskonnollisia syitä. Rufinkin kertoo olevansa ateisti. Matkan jossain vaiheessa hänelle tuli kuitenkin myös uskonnollinen kausi ja hän kiersi kaikki mahdolliset kirkot ja luostarit. Se meni kuitenkin ohi, ja loppujen lopuksi Rufin teki vaelluksellaan lähinnä buddhalaisia löytöjä halujen loppumisesta yms. Monien hän arvelee lähtevän liikkeelle etsimään itseään, yhteyttä luontoon tai muuta vastaavaa.

Rufin tuli kävelleeksi 800 kilometriä, mikä tuntuu hurjalta matkalta. Hän odotti näkevänsä pelkkää luontoa, mutta joutui toteamaan, että matkaan sisältyi myös paljon maantien ja moottoritien varressa kävelemistä, rumia teollisuusalueita ja hylättyjä asuntoalueita. Sekä tietysti isoja ja pieniä kaupunkeja ja kyliä. Pohjoisella reitillä hän sai nauttia aluksi myös merimaisemista, joita ranskalaisen reitin kulkijat eivät näe.

Onneksi kirja ei ole pelkkää patikoinnin kuvausta, kipeitä jalkoja, painavaa reppua ja mietiskelyä. Kun Rufin alkaa lopulta tavata myös muita vaeltajia ja paikallisia ihmisiä, hän kuvaa heitä riemastuttavan humoristisesti. En arvannut, että tässä kirjassa voisi olla jotain hauskaakin, mutta olihan sitä. Rufinin teräviä havaintoja lukiessani en voinut olla miettimättä, kuinka moni noista hänen kohtaamistaan ihmisistä lukee tämän kirjan ja löytää itsensä sieltä. Ja miten hän onnistuikin tapaamaan niin monia koomisia hahmoja matkansa varrella?!

Santiago de Compostelaan vaeltaneet tai vaellusta suunnittelevat varmasti saavat eniten irti tästä kirjasta. Itselleni tämä oli vähän tällainen välipala kiinnostavampien kirjojen keskellä. Ajattelinkin, että koska en varmaan lue tätä kirjaa enää toiseen kertaan, voisin lahjoittaa sen eräälle tuntemalleni Santiago de Compostelan kävijälle, kunhan näen hänet seuraavan kerran. Ainakin jos hänellä ei jo ole tätä kirjaa.

Seuraava lainaus kirjasta kuvannee aika osuvasti pyhiinvaeltajan kokemuksia:

Vaeltaja alkaa vähitellen ymmärtää, että pyhiinvaeltajan tien ihmeet todella ovat olemassa, mutta ne eivät ole pysyviä. Ne on etsittävä; joku varmaan sanoisi, että ne on ansaittava. Pyhiinvaeltaja ei kävele jatkuva hurmioitunut hymy huulillaan niin kuin hindulaisella askeetilla. Pyhiinvaeltaja irvistää, tuskailee, kiroaa ja valittaa, ja näiden alituisten pikku harmien keskellä hän nauttii saadessaan toisinaan katsella upeaa näköalaa, kokea elämyksen tai tavata hengenheimolaisen - ja ilo on sitäkin suurempi, koska hyvät hetket tulevat yllättäen.

Loppuun vielä hauska pieni kuvaus majapaikasta:

Laskin reppuni patjalle, joka käyttööni oli osoitettu. Patja painui heti kuopalle, ja kuvittelin mielessäni, kuinka laajalle kaarelle sängyn hento pohja taipuisi painostani. Alapetin asukki oli pyöräilijä, joka parhaillaan istui vuoteen laidalla hieromassa voidetta jalkojensa kovettumiin. Oli vaikea arvioida, kumpi haisi pahemmalta, pyöräilijän jalka vai ruskea mönjä, jota hän sille levitti.
  Mies lausui tervehdykseksi 'Hyvää Caminoa' jokseenkin asian vierestä, sillä siinä vaiheessa minulla oli taitettavana ainoastaan matka yläpetille. Hiukan nenäsointisesta ääntämyksestä tein kaksi päätelmää: ensinnäkin pyöräilijä oli todennäköisesti saksalainen, millä ei toki ollut merkitystä, mutta sen lisäksi hän selvästi kuului 'kuorsaajat ilman rajoja' -nimiseen erittäin runsaslukuiseen veljeskuntaan.

Gummerus 2015
264 sivua
Suomentanut Marja Luoma

Helmet-lukuhaaste 2017:
5. Kirjassa liikutaan luonnossa.