Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Harmikseni en ole parhaassa kirjoitusvireessä. Tämä raju ja synkkä, mutta silti niin upea kirja ansaitsisi paremman postauksen kuin mihin luultavasti nyt pystyn. Mutta toki tästä ovat monet muut kirjabloggaajat kirjoittaneet paremmin jo vuosia sitten.

Itsekin olin kyllä kuullut tästä Ann Heberleinin omakohtaisesta sairauskertomuksesta jo kauan sitten ja olin ollut kiinnostunutkin siitä, mutta syystä tai toisesta se oli jäänyt lukematta. Nyt kuitenkin löysin sen kirpputorilta, jossa se maksoi vain euron, joten olihan se ostettava ihan omaksi. Ja hyvä niin.

Ruotsalainen Ann Heberlein on teologian tohtori ja etiikan tutkija, jolla ainakin tätä kirjaa kirjoittaessaan oli kaksi taloa, kolme lasta ja rakastava aviomies. Hänen puhelimensa soi jatkuvasti, hän piti esitelmiä siellä täällä, osallistui television keskusteluohjelmiin, antoi haastatteluja toimittajille ja kirjoitti itse. Kaiken kaikkiaan menestyvä nainen siis - ja myös ulkoisesti huoliteltu ja kaunis.

Kukapa siis uskoisi, että kaiken tuon hässäkän välillä, kun kukaan ei nähnyt, hän saattoi maata lattialla itkemässä, ettei halua mennä mihinkään, tai pimeän meren rannassa miettimässä hyppäämistä. Tätä kirjaa kirjoittaessaan hän oli sairastanut jo 20 vuoden ajan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen kakkostyyppiä. Kakkostyypissä on masennuskausien ohella hypomaniaa, maanisuuden lievempää muotoa. Toisaalta kaksisuuntaisilla voi olla myös vuosien mittaisia hyviä, tasaisia aikoja. Mutta sairaat vaiheet ovat vuoristorataa, jossa vaihtelevat suuri tuska ja suuri hurmos, ylikierrokset.

Pimeinä aikoina Heberlein kertoo joutuvansa taistelemaan itsemurhavimmaa vastaan, vaikka hän ei välttämättä edes halua kuolla - mutta kun ei jaksa elääkään. Hän joutuu pelkäämään, että erään kerran impulssi vie voiton ja hän päätyy tappamaan itsensä - ja voi vahingossa jopa onnistua siinä.

Kirjassa hän kertoo kokemastaan raivokkaasti, vimmaisesti. Hän puhuu asioista suoraan niiden omilla nimillä, yhtään kaunistelematta. Nautin tuosta hänen rajusta tykityksestään, jossa oli jotain samaa kuin Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjoissa, vaikka heillä molemmilla onkin aivan oma tyylinsä. Mutta ihanan suorapuheisia ja räväköitä he ovat molemmat. Heillä on ihailtavaa rohkeutta avata kipeimmät, arimmat ja rankimmat tunteensa tällä tavalla kaikelle kansalle.

Heberlein antaa ns. "normaalien", ennakkoluuloisten,  ymmärtämättömien ja tietämättömien ihmisten kuulla kunniansa. Esimerkiksi eräs hänen tuntemansa sotakirjeenvaihtaja hienostelee "sivullisuudellaan" eikä ymmärrä, että myös psyykkisesti sairaat ovat sivullisia - ja he vasta ovatkin. Myös jossain tapahtumassa, johon Heberlein osallistuu, on otettu moni "erilaisuus" huomioon, mutta ei psyykkisesti sairaita. Ei tietenkään! Onhan se hienoa olla "oikealla tavalla" erilainen, mutta psyykkinen sairaus ei ole sitä. Sopiva annos burn outia tai eksistentialistista ahdistusta voisi olla cool, mutta ei mania, depressio eikä itsetuhoajatukset.

Kun itsemurhavimma on päällä, kenellepä silloin voi soittaa - ei kenellekään. Ei sellaisella voi rasittaa ketään, toteaa Heberlein. Ihmiset eivät pysty käsittelemään sellaista. Kerran matkalla psykiatriseen päivystykseen Heberlein vastasi vahingossa puhelimeen:

"... ja hän halusi kuulla miten lounastapaamiseni Expressenin kulttuuritoimituksen päällikön kanssa meni ja minä vastasin 'hyvin' ja kysyin miten kirjailijakokous Oslossa oli mennyt ja hän sanoi että siellä oli upeaa ja että hän oli helvetin kyllästynyt ruotsalaiseen ankkalammikkoon ja tavannut paljon mielenkiintoisia ihmisiä, jotka 'uivat ahdistuksen ja veren valtamerissä' ja minä vaikenin. Sitten hän kysyi 'Mitä nyt? Miten sinä voit?' ja vastasin niin kuin asia oli, että 'minua ahdistaa niin paljon etten ehkä jaksa enää elää, en jaksa jaksa jaksa enää, olen nyt matkalla sairaalaan, minut pitää taas panna lukkojen taakse muuten en tiedä mitä teen', ja silloin hän vaihtoi puheenaihetta ja alkoi rupatella kuinka hän ryhtyy pitämään sunnuntaipalstaa, vai oliko se lauantaikolumnia, tässä tai tuossa lehdessä ja 'koska se sinun kirjasi julkaistaankaan Norjassa?'"

Psyykkinen sairaus ei myöskään parane "sauvakävelyllä, porkkanamehulla, halimisella ja kohottavalla kirjallisuudella", kuten Heberlein terävästi toteaa. Hän todella osaa sanoa! Ja sanoittaa samalla monen kohtalotoverinsa tunnot. Kirja onkin loistavaa vertaistukea toisille samoja kokeneille.

Akateemisena ihmisenä Heberlein pohtii myös itsemurhan oikeutusta uskonnon, filosofian ja etiikan näkökulmasta. Hän käsittelee suhdettaan Jumalaan, onhan hän teologi. Myrskyisän sairautensa kourissa hän kokee Jumalan vaikenevan ja kokee, että Jumala on hylännyt hänet. Se onkin tuttu tunne monelle sellaiselle, joka on joskus kokenut tai kokee parhaillaan vastaavaa pimeyttä, jota tämä kirja kuvaa.

Joku voisi kiinnostua tästä kirjasta moraalin, etiikan ja filosofian näkökulmasta, mutta itseäni kiinnostivat eniten Heberleinin henkilökohtaiset kokemukset, se pimeys ja syvyys, jonka hän osaa sanoittaa niin, että se totisesti tulee iholle, varsinkin jos on sellaista joskus kokenut.

Vaikuttava, pysäyttävä teos.

"Paljastan itseni harvoin. Useimmiten pokkani pitää. Mutta minäkin kannan käsivarrellani jotakin. Mitä minä kannan? Mistä en voi päästää irti?
  Minua pelottaa kauheasti kun tajuan että kaikki muut ovat normaaleja. Kun ymmärrän että kaikki muut selviävät siitä mistä minä en."



Atena Kustannus Oy, 2. painos 2010, 167 sivua
Alkuteos Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva
Suomentanut Ulla Lempinen
Kannen suunnittelu: Elsa Wohlfahrt Larsson
Kansikuva: Roderick Chen / Getty Images