Akram Ailisli: Kiviset unet

Enpä ole koskaan ennen lukenut azerbaidzanilaista romaania! No, tämä kirjastossa sattumalta tehty löytö sopiikin hyvin, kun yritän nyt lukea kirjoja mahdollisimman monista eri maista. Varsinkin ne vähän tuntemattomammat maat kiinnostavat minua, kun taas joku USA ja vastaavat ovat sanoisinko melkein että pakkopullaa...

Minua kiinnostavat erityisesti Latinalainen Amerikka, Afrikka ja Aasia, joten niistä tulen varmasti lukemaan jatkossakin. Täällä omassa maanosassamme taas kiinnostaa erityisesti Itä-Eurooppa. Mutta onhan näiden ulkopuolellakin paljon kiinnostavia maita, kuten Islanti, josta luin viimeksi.

Azerbaidzanista yritin lukea netistä vähän taustatietoa ymmärtääkseni tätä 1980-luvun lopulle sijoittuvaa tarinaa paremmin. Tuolloin Neuvostoliitto oli hajoamassa, ja azerbaidzanilaisten ja armenialaisten välit kiristyivät. Varsinaista sotaa heillä ei vielä silloin ollut, mutta ihmisiä kyllä pahoinpideltiin ja tapettiin.

Mitä maanosiin tulee, Azerbaidzan lasketaan yleensä kuuluvaksi Aasiaan, mutta toisaalta nykyään se kuuluu Euroopan neuvostoon. No, tämän ja muut tiedot luin Wikipediasta, jota Google aina ensimmäisenä tarjoaa. Kun se on vielä muslimimaa ja sijaitsee siellä jossain todella kaukana, niin itse kyllä mieltäisin sen pelkästään Aasiaan kuuluvaksi. Mutta jotkut maat ovat kai vähän sekä että: sekä aasialaisia että eurooppalaisia. Vaikka se onkin minusta outoa, niin eihän sitä minulta kysytä!

Mutta sitten asiaan! Tunnettu näyttelijä Sadai Sadygly tuodaan henkihieveriin hakattuna bakulaiseen sairaalaan. Saattajana on hänen työkaverinsa Nuvaris Karabahly, joka on poissa tolaltaan. Kirjan tarinaa kerrotaan osittain Karabahlyn kautta, mutta lopuksi lähinnä Sadyglyn kautta, joka on päähenkilö, vaikka makaakin sairaalassa tajuttomana.

Sadygly on kotoisin kaukaisesta Ailisin kylästä, jossa azerbaidzanilaiset ja armenialaiset joskus elivät ainakin enimmäkseen sulassa sovussa - kunnes tapahtui verilöyly, jossa lähes kaikki kylän armenialaiset tapettiin. Sadygly uneksii monista ystävyyden hetkistä tuossa rakkaassa kotikylässä, vaeltelusta sen kivisissä maisemissa ja kylän kivikirkoista. Siellä on ilmeisesti ollut aika paljon armenialaisia, jotka ovat kristittyjä,  koska kirkkojakin on useita.

Kirjan kirjoittaja on muuten itse syntynyt juuri tuossa Ailisin kylässä, josta hän kertoo. Eli tämä kylä on oikeasti olemassa.

Päähenkilön kärsimys on siinä, että vaikka hän on itse azeri, hän on armenialaisten puolella ja tuntee tuskaa jokaisen armenialaisen pahoinpitelystä ja kuolemasta sekä siitä, ettei hän voi tehdä mitään auttaakseen heitä. Tosin hänet itsensä pahoinpidellään lopulta siksi, että hän yrittää auttaa erästä armenialaista, jonka kimppuun hyökätään.

Vielä terveenä ollessaan Sadygly on jopa päättänyt kääntyä kristinuskoon, johon hän suhtautuu erittäin myönteisesti. Koko kirjan läpi kulkee tämä myönteinen asenne sekä armenialaisia että kristinuskoa kohtaan, vaikka kirjan kirjoittaja on itsekin azeri. Eipä ihme, että kirjan kansilehdellä kerrotaan: "Kirjan julkaisemisen jälkeen häneltä riistettiin Azerbaidzanin kansalliskirjailijan arvo, ja monet azerbaidzanilaiset loukkaantuivat tavasta, jolla kirja kuvasi armenialaisia. Akram Ailislia vastaan järjestettiin mielenosoituksia, joissa hänen kuvaansa ja kirjojaan poltettiin. Kirjailija kommentoi tapahtumia toivomalla rauhaa kahden kansan välille."

Ei mikä tahansa kirja siis! Huuto rauhan ja ystävyyden puolesta. Ei ole ihme sekään, että kun kirja oli ilmestynyt vuonna 2013, seuraavana vuonna Ailislia esitettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Kirjassa kaiken vihan ja pahuuden keskellä on inhimillisiä ihmisiä, joissa on vielä hyvyyttä jäljellä. Se tuo kauneutta tähän muuten niin julmaan tarinaan.

Instagramissa eräs kirjaihminen sanoi, että hänelle tuli tästä kirjasta mieleen Khaled Hosseini. Minulla on jo hiukan aikaa siitä, kun olen lukenut Hosseinia, mutta luulen, että se pitää hyvinkin paikkansa. Olen pitänyt Hosseinin kirjoista ja niin pidin tästäkin. Myös Hosseinin kirjoissa on toisaalta kovaa todellisuutta, mutta myös herkkyyttä ja kauneutta sen keskellä.

Kaukasialaiset etu- ja sukunimet ovat tavalliselle suomalaiselle sen verran vieraita, että jos lukemisessa oli muutaman tunnin tauko, sen jälkeen jo ihmettelin, ketä nämä kaikki henkilöt ovat ja onko heistä puhuttu ennenkin vai tulivatko he nyt vasta kuvaan mukaan. Aika monia henkilöitä kirjan sivuilla kuvataan, mutta ei heitä varmaankaan liikaa ole. Nuo nimet vain olivat vaikeita. Kirjailija itse on laittanut teokseen monia alaviitteitä, joissa selitetään paikallisia kirjailijoita, näytelmiä ja muuta ulkomaailmalle tuntematonta, mitä kirjassa mainitaan.

Lopuksi jaan otteen, jossa näkyy se kirjalle tyypillinen julmuuden ja kauneuden läsnäolo:

"Anikon oma talo, katsoipa sitä miltä kulmalta tahansa, näytti ikuisesti kukkivien kasvien juhlanäyttelyltä. Yhtä kauniita kukkia ei kukaan muu saanut Ailisissa kasvamaan. Mirza Vagab oli asettunut asumaan taloonsa vuonna 1919 tapahtuneen armenialaisten joukkomurhan jälkeen. Puhuttiin jopa, että turkkilaisten päällikkö Adif-bey oli henkilökohtaisesti lahjoittanut Mirza Vagabille tuon Ailisin kauneimpiin kuuluvan talon. Tämän jälkeen on pakko uskoa ihmeisiin, sillä juuri tässä pihassa, jonka Aniko muutti todelliseksi kukkatarhaksi, Adif-bey teki tuon joukkomurhan. Oli ilman muuta selvää, että Aniko tiesi sen. Oliko hänen kasvattamillaan kukilla jokin tietty tarkoitus? Halusiko hän tällä tavalla muistaa tapettua kansaansa, osoittaa, että jokaisen tapetun armenialaisen jälkeen maan päälle jäi ainakin yksi kukka?"

Into Kustannus Oy 2015
150 sivua
Suomentanut Liisa Viitanen
Kansi: Elina Salonen