Anna Jansson: Hopealantti (ja vähän Loputtomasta unestakin...)

Tässä lukemassani pokkarissa on kaksi Anna Janssonin Maria Wern-dekkaria yksissä kansissa. Niistä ensimmäisen, Loputtoman unen, luin jo joskus syksyllä ja kun en tullut silloin kirjoittaneeksi siitä, en enää muista kovin tarkkaan, mitä kaikkea kirjasta ajattelin. Sen vain muistan, että dramatiikkaa ja karmeita juttuja siitä ei puuttunut.

Loputtomassa unessahan tutkitaan outoa kuolemantapausta koeputkihedelmöityksiin erikoistuneella klinikalla. Pakkomielteinen tarve "auttaa" ihmisiä osoittautuu siellä liialliseksi ihmiselämällä leikkimiseksi. Tämän verran voin kertoa takakannen ja hämärien muistikuvieni perusteella.

Hopealantin sen sijaan luin vasta äsken, joten siitä voin kertoa enemmän. Maria Wern on ottanut vastaan kesälomasijaisuuden Visbyn saarella. Siellä katoaa jäljettömiin mies, josta lukija kyllä heti tietää, miten hänelle kävi, mutta poliisit tutkivat tapausta aluksi pelkkänä katoamisena. Kunnes hänen ruumiinsa lopulta löytää eräs sivullinen aivan sattumalta.

Kaupungissa juhlitaan keskiaikaviikkoja, mikä tuo oman värinsä tähän tarinaan. Tarinan henkilöitäkin on viikolla joko esiintymässä tai yleisönä.

Kuten niin usein dekkareissa, yksi murha ei tietenkään riitä, vaan rikollinen peittelee jälkiään tekemällä toisenkin murhan. Kuinka usein näin muuten käy tosielämässä? No, dekkariinhan sellainen tietysti tuo lisää käänteitä ja jännitystä.

Itse asiassa kun luin kirjan loppuun ja sain tietää, kuka murhaaja oli, en ihan tajunnut sitä, miksi juuri tämä toinen henkilö piti vielä murhata. En sitten tiedä, olinko itse vain jo niin hyytynyt kirjan loppua kohti, ettei päättelykykyni enää toiminut, mutta kun selasin kirjaa taaksepäin ja yritin löytää johtolankaa, en siinä onnistunut.

Aluksi tarina tuntui käynnistyvän hirveän hitaasti; taustaa kerrottiin perusteellisesti ennen kuin todella alkoi tapahtua. Muistaakseni vähän sama juttu oli Loputtomassa unessakin (tosin en nyt aivan varma ole, muistanko oikein). Ehdin jo ajatella, että ehkä tämä Jansson ei vain ole ihan "my cup of tea", mutta vauhti lähti lopulta kiihtymään oikein kunnolla aina loppuhuipennukseen asti, niin kuin kunnon dekkarissa pitääkin.

Mielestäni hyvä dekkari on sellainen, jossa lukija ei pysty arvaamaan syyllistä, vaan epäilee kaikkia muita, ja oikea syyllinen tulee lopussa täytenä yllätyksenä. Nautin siitä yllätyksestä joka kerta yhtä paljon! Ja näin kävi tässäkin tarinassa. Minulla ehti olla montakin epäiltyä ja kovasti yritin olla ovela, mutta enpä vain onnistunut. Loppuratkaisu yllätti!

Tosin on tällainen ratkaisu ollut kerran aiemminkin jossain lukemassani dekkarissa, mutta nyt en osannut sitä odottaa.

Eli lopulta olin oikein tyytyväinen tähän Hopealanttiin.

Helmet-lukuhaaste 2017:
24. kirjassa selvitetään rikos

Gummerus: Loputon uni 2004, Hopealantti 2005, yhteisnide (pokkari) 2014
592 sivua