sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Harmikseni en ole parhaassa kirjoitusvireessä. Tämä raju ja synkkä, mutta silti niin upea kirja ansaitsisi paremman postauksen kuin mihin luultavasti nyt pystyn. Mutta toki tästä ovat monet muut kirjabloggaajat kirjoittaneet paremmin jo vuosia sitten.

Itsekin olin kyllä kuullut tästä Ann Heberleinin omakohtaisesta sairauskertomuksesta jo kauan sitten ja olin ollut kiinnostunutkin siitä, mutta syystä tai toisesta se oli jäänyt lukematta. Nyt kuitenkin löysin sen kirpputorilta, jossa se maksoi vain euron, joten olihan se ostettava ihan omaksi. Ja hyvä niin.

Ruotsalainen Ann Heberlein on teologian tohtori ja etiikan tutkija, jolla ainakin tätä kirjaa kirjoittaessaan oli kaksi taloa, kolme lasta ja rakastava aviomies. Hänen puhelimensa soi jatkuvasti, hän piti esitelmiä siellä täällä, osallistui television keskusteluohjelmiin, antoi haastatteluja toimittajille ja kirjoitti itse. Kaiken kaikkiaan menestyvä nainen siis - ja myös ulkoisesti huoliteltu ja kaunis.

Kukapa siis uskoisi, että kaiken tuon hässäkän välillä, kun kukaan ei nähnyt, hän saattoi maata lattialla itkemässä, ettei halua mennä mihinkään, tai pimeän meren rannassa miettimässä hyppäämistä. Tätä kirjaa kirjoittaessaan hän oli sairastanut jo 20 vuoden ajan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen kakkostyyppiä. Kakkostyypissä on masennuskausien ohella hypomaniaa, maanisuuden lievempää muotoa. Toisaalta kaksisuuntaisilla voi olla myös vuosien mittaisia hyviä, tasaisia aikoja. Mutta sairaat vaiheet ovat vuoristorataa, jossa vaihtelevat suuri tuska ja suuri hurmos, ylikierrokset.

Pimeinä aikoina Heberlein kertoo joutuvansa taistelemaan itsemurhavimmaa vastaan, vaikka hän ei välttämättä edes halua kuolla - mutta kun ei jaksa elääkään. Hän joutuu pelkäämään, että erään kerran impulssi vie voiton ja hän päätyy tappamaan itsensä - ja voi vahingossa jopa onnistua siinä.

Kirjassa hän kertoo kokemastaan raivokkaasti, vimmaisesti. Hän puhuu asioista suoraan niiden omilla nimillä, yhtään kaunistelematta. Nautin tuosta hänen rajusta tykityksestään, jossa oli jotain samaa kuin Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjoissa, vaikka heillä molemmilla onkin aivan oma tyylinsä. Mutta ihanan suorapuheisia ja räväköitä he ovat molemmat. Heillä on ihailtavaa rohkeutta avata kipeimmät, arimmat ja rankimmat tunteensa tällä tavalla kaikelle kansalle.

Heberlein antaa ns. "normaalien", ennakkoluuloisten,  ymmärtämättömien ja tietämättömien ihmisten kuulla kunniansa. Esimerkiksi eräs hänen tuntemansa sotakirjeenvaihtaja hienostelee "sivullisuudellaan" eikä ymmärrä, että myös psyykkisesti sairaat ovat sivullisia - ja he vasta ovatkin. Myös jossain tapahtumassa, johon Heberlein osallistuu, on otettu moni "erilaisuus" huomioon, mutta ei psyykkisesti sairaita. Ei tietenkään! Onhan se hienoa olla "oikealla tavalla" erilainen, mutta psyykkinen sairaus ei ole sitä. Sopiva annos burn outia tai eksistentialistista ahdistusta voisi olla cool, mutta ei mania, depressio eikä itsetuhoajatukset.

Kun itsemurhavimma on päällä, kenellepä silloin voi soittaa - ei kenellekään. Ei sellaisella voi rasittaa ketään, toteaa Heberlein. Ihmiset eivät pysty käsittelemään sellaista. Kerran matkalla psykiatriseen päivystykseen Heberlein vastasi vahingossa puhelimeen:

"... ja hän halusi kuulla miten lounastapaamiseni Expressenin kulttuuritoimituksen päällikön kanssa meni ja minä vastasin 'hyvin' ja kysyin miten kirjailijakokous Oslossa oli mennyt ja hän sanoi että siellä oli upeaa ja että hän oli helvetin kyllästynyt ruotsalaiseen ankkalammikkoon ja tavannut paljon mielenkiintoisia ihmisiä, jotka 'uivat ahdistuksen ja veren valtamerissä' ja minä vaikenin. Sitten hän kysyi 'Mitä nyt? Miten sinä voit?' ja vastasin niin kuin asia oli, että 'minua ahdistaa niin paljon etten ehkä jaksa enää elää, en jaksa jaksa jaksa enää, olen nyt matkalla sairaalaan, minut pitää taas panna lukkojen taakse muuten en tiedä mitä teen', ja silloin hän vaihtoi puheenaihetta ja alkoi rupatella kuinka hän ryhtyy pitämään sunnuntaipalstaa, vai oliko se lauantaikolumnia, tässä tai tuossa lehdessä ja 'koska se sinun kirjasi julkaistaankaan Norjassa?'"

Psyykkinen sairaus ei myöskään parane "sauvakävelyllä, porkkanamehulla, halimisella ja kohottavalla kirjallisuudella", kuten Heberlein terävästi toteaa. Hän todella osaa sanoa! Ja sanoittaa samalla monen kohtalotoverinsa tunnot. Kirja onkin loistavaa vertaistukea toisille samoja kokeneille.

Akateemisena ihmisenä Heberlein pohtii myös itsemurhan oikeutusta uskonnon, filosofian ja etiikan näkökulmasta. Hän käsittelee suhdettaan Jumalaan, onhan hän teologi. Myrskyisän sairautensa kourissa hän kokee Jumalan vaikenevan ja kokee, että Jumala on hylännyt hänet. Se onkin tuttu tunne monelle sellaiselle, joka on joskus kokenut tai kokee parhaillaan vastaavaa pimeyttä, jota tämä kirja kuvaa.

Joku voisi kiinnostua tästä kirjasta moraalin, etiikan ja filosofian näkökulmasta, mutta itseäni kiinnostivat eniten Heberleinin henkilökohtaiset kokemukset, se pimeys ja syvyys, jonka hän osaa sanoittaa niin, että se totisesti tulee iholle, varsinkin jos on sellaista joskus kokenut.

Vaikuttava, pysäyttävä teos.

"Paljastan itseni harvoin. Useimmiten pokkani pitää. Mutta minäkin kannan käsivarrellani jotakin. Mitä minä kannan? Mistä en voi päästää irti?
  Minua pelottaa kauheasti kun tajuan että kaikki muut ovat normaaleja. Kun ymmärrän että kaikki muut selviävät siitä mistä minä en."



Atena Kustannus Oy, 2. painos 2010, 167 sivua
Alkuteos Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva
Suomentanut Ulla Lempinen
Kannen suunnittelu: Elsa Wohlfahrt Larsson
Kansikuva: Roderick Chen / Getty Images

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Han Kang: Ihmisen teot

Tämä odotettu, vasta ilmestynyt Han Kangin romaani on nyt luettu. Kirjailijaan liittyen sanottakoon heti alkuun se, että Vegetaristia en ole lukenut (ainakaan toistaiseksi), joten en osaa verrata siihen, toisin kuin varmaan suunnilleen kaikki muut kirjabloggaajat.

Senkin voi heti todeta, että tämä kirja ei sovi sellaiseen tilanteeseen, jossa lukija haluaa rentoutua ja nautiskella. Aihe on niin rankka. Kysymyksessä on diktatuurin aikainen Etelä-Korea vuonna 1980, jolloin Gwangjun kaupungissa opiskelijoiden mielenosoitukset tukahdutettiin järkyttävän julmasti ja verisesti. Kirjailija itse on syntynyt Gwangjussa ja muuttanut sieltä pois kymmenvuotiaana juuri ennen kansannousua. Lapsena hän kuuli aikuisten kuiskuttelevan kauheista asioista ja onnistui salaa näkemään jonkin kuvan silvotusta ihmisestä. Tätä kirjaa varten hän sitten tutki tuolloisia tapahtumia niin tarkkaan, että alkoi nähdä painajaisia - eikä ihme.

Tarinaa kerrotaan monen eri henkilön näkökulmasta. Jotkut heistä kuolevat tuossa verilöylyssä; toiset taas jäävät henkiin ja muistelevat tapahtumia vuosien jälkeen. Henkiin jääneillä on erilaisia kokemuksia: kidutusta vankilassa tai surua läheisten kuolemasta. Mutta mitä ikinä he ovatkin kokeneet, he ovat traumatisoituneet kokemastaan. Moni vetäytyy syrjään, alkaa juoda tai pakenee työhönsä ja vaikenee kokemastaan; jotkut tekevät itsemurhan.

Kaikkea tätä väkivaltaa, tappamista, kidutusta ja traumoja kirja kuvaa säälimättömän rajusti, julmasti ja kaunistelematta. Ihmisen teot todella näytetään sellaisina kuin ne ovat. Koko kirja on kuin suuri kysymys- ja huutomerkki: Kuinka ihminen voi tehdä tällaista toiselle ihmiselle?!

Kirjan alkupuolella kerrotaan eräästä tapetusta, joka lojuu kuolleena ruumiskasassa, ja hänen sielunsa leijailee siinä ympärillä. Kun tässä kohtauksessa Han Kang kuvaa inhorealistisen yksityiskohtaisesti ruumiiden mätänemistä päivä päivältä, niin tuossa kohtaa minulle tuli tunne, etten taida selvitä tästä kirjasta. Miten saan tämän luettua loppuun?

Mutta onneksi jatkoin! Nimittäin ei sitä ruumiskasaa sentään loputtomiin kuvata. Sen jälkeen tapahtuu paljon muuta. Vaikka se kaikki on järkyttävää ja surullista, näyttäytyy kirjassa kuitenkin ihmisen julmuuden ohella myös ihmisen herkkyys ja inhimillisyys - niiden uhrien, jotka kärsivät.

Kuten takakannessa sanotaankin, kirja antaa äänen niille, jotka vaiennettiin. Sellaisena se on äärettömän hyvä ja tärkeä teos. Se muistuttaa menneisyydestä, että emme unohtaisi, ja samalla se on meille kaikille muistutus, että koko ajan jossain päin maailmaa on vainoa, sortoa, kidutusta ja väkivaltaa. Ihmisiä tapetaan mielipiteidensä, uskomustensa, kansallisuutensa ja ties minkä takia. Kunpa vain tavallinen ihminen ei olisi niin pieni ja voimaton kaiken pahuuden edessä...

Ihmisen teot on kaikessa järkyttävyydessään vaikuttava, puhutteleva ja pysäyttävä teos. Sellainen, joka jättää lukijansa sanattomaksi.

Suosittelen kirjaa kaikille muille, mutta en herkästi ahdistuville.

"Päälaellesi putoilee vesipisaroita. Kun katsot taivaalle, niitä osuu poskiisi ja otsaasi. Ne tuntuvat yhdistyvän ja sulautuvan silmänräpäyksessä maahan ryöppyäväksi rankkasateeksi. 
  Puhuja huutaa mikrofoniin: 'Olkaa hyvät ja pysykää paikoillanne! Muistotilaisuus ei ole vielä päättynyt. Päällenne sataa edesmenneiden sielujen vuodattamia kyyneleitä.'
  Koulupukusi kauluksen alle on pujahtanut vilpoista vettä, joka kastelee paidan valuessaan alaspäin. Sielujen kyyneleet ovat totisesti kylmiä."

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta ja vaikuttavasta lukuelämyksestä!

Gummerus 2018, 230 sivua
Suomennettu Deborah Smithin englanninnoksesta Human Acts
Suomentanut Sari Karhulahti
Kannen suunnittelu Tom Darracott

lauantai 13. tammikuuta 2018

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa

Odotin tältä kirjalta paljon, mutta sepä vielä ylitti ne odotukset moninkertaisesti ja oli paljon mielenkiintoisempi kuin arvasinkaan!

Kirjassaan Carmen Aguirre kertoo lapsuudestaan ja ennen kaikkea nuoruudestaan Chilen vastarintaliikkeessä. Hän oli perheineen ollut viisi vuotta pakolaisena Kanadassa ja oli yksitoistavuotias, kun hänen äitinsä ja isäpuolensa päättivät muuttaa Etelä-Amerikkaan, jossa he toimisivat aktiivisesti vastarintaliikkeessä Pinochetin diktatuurin kaatamiseksi.

Alusta asti kaikki oli salaperäistä, koska tarkoitus oli tietenkin pysyä maan alla ja toimia näkymättömissä. Carmenille ja hänen sisarelleen Alelle kerrottiin lähtiessä vain, että he lähtisivät matkalle Costa Ricaan. Vasta matkalla heille selvisi, että oltiinkin menossa johonkin päin Etelä-Amerikkaa.

Kotimaahansa Chileen he eivät kuitenkaan voineet mennä, koska olivat Pinochetin mustalla listalla. Uudeksi kotimaaksi muodostui Bolivia. Vuosien varrella seurasi myös muuttoja paikasta toiseen aina kun tilanne kävi jossain liian vaaralliseksi.

Vastarintaliikkeen jäsenten oli tarkoitus elää kaksoiselämää, jossa heillä oli peitetarina ja sitten se tosielämä, joka salattiin ympäristöltä. Carmenin koti toimi vastarinnan aktivistien salaisena turvapaikkana, mutta ulospäin he esittivät milloin mitäkin roolia riippuen siitä, missä asuivat. Yleensä piti asua rikkaitten asuinalueella, esittää rikasta, pinnallista ja maan eliitin pillin mukaan tanssivaa henkilöä, joka ei ollut kiinnostunut politiikasta. Eikä varsinkaan köyhien ja sorrettujen asemasta.

Tämä salailu ja kaksoiselämä oli raskasta niin aikuisille kuin lapsille. Piti esimerkiksi kestää rikkaiden rasistinen suhtautuminen intiaaneihin, vaikka itse oli heidän puolellaan. Ja kun Carmen ihastui poikaan alemmasta sosiaaliluokasta, naapuruston hienot rouvat nostivat metelin. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on Latinalaisessa Amerikassa syvä. Vaikka intiaanien sorto ja heihin kohdistuva rasismi ei ole tämän kirjan pääaihe, se tulee siellä täällä esiin, enkä malta olla lainaamatta erästä kohtaa, joka oli minusta erityisen järkyttävä:

"'Tämän päivän puhetunnillamme', señorita Karita sanoi, 'me opimme puhumaan hiljaisella ja selkeällä äänellä, toisin kuin nuo lukutaidottomat kouluja käymättömät intiaanit, jotka huutavat, kiroilevat eivätkä välitä tuon taivaallista oikeaopillisesta espanjan kieliopista.' Luonnontieteiden opettajamme kutsui heitä saastaisiksi intiaaneiksi, vaikka tiesin kyllä, että alkuperäisväestö oli valistanut eurooppalaisia peseytymisessä eikä päinvastoin. Opettaja julisti, että ratkaisu Bolivian 'intiaaniongelmaan' oli massasterilisaatio. Katolisen uskonnon tunnilla intiaanien syytettiin harjoittavan mustaa magiaa, lukevan loitsuja ja katsovan ihmisiä pahalla silmällä. Päivän loputtua sydämeeni sattui."

Joskus Carmenin perheen paljastuminen oli lähellä, kun milloin kukakin oli varomaton. Muutenkin kirja on täynnä vauhtia, vaarallisia tilanteita ja jännitystä suunnilleen koko ajan alusta loppuun. Eikä kaikki johdu vastarintaliikkeeseen kuulumisesta, vaan yleensä Latinalaisen Amerikan levottomista oloista. Vähän väliä on vallankaappauksia, ja yhdessä jos toisessakin maassa tuntuu vallitsevan diktatuuri. Myöhemmin Perussa käydään sisällissotaa, ja on ihan normaalia, että kesken kahvilassa istumisen ulkona räjähtää pommi.

Järkyttävää on lukea myös siitä, miten USA:lla tuntui olevan sormensa pelissä ties kuinka monen Latinalaisen Amerikan maan politiikassa. Se ajoi siellä omia etujaan ja tuki diktatuureja. Samoin IMF ja Maailmanpankki touhusivat pitkin poikin laajaa mannerta.

Jossain vaiheessa Boliviasta tuli muutto Argentiinaan. Välillä täytyi palata Kanadaankin. Kun Carmen lopulta tuli itse täysi-ikäiseksi, hänkin liittyi heti vastarintaliikkeeseen. Limalaisessa kahvilassa hän vannoi tämän dramaattisen valan:

"Sitoudun antamaan henkeni aatteen vuoksi. Kuolen aatteen vuoksi, jos tarve sitä vaatii. Tästä lähtien omistan koko elämäni aatteelle, ja se menee kaiken muun edelle. Jos vihollinen saa minut vangiksi, vannon olevani paljastamatta tietoja, vaikka se merkitsisi kuoliaaksi kiduttamista. Jos tajuan, että kidutus tulee kuitenkin murtamaan minut, en paljasta mitään ensimmäisen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa vangitsemisestani, jotta toverini saavat aikaa piiloutua. Jos paljastan toverini kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä vangitsemisesta, organisaatio teloittaa minut. Noudatan aina ylempieni ohjeita. En koskaan puhu kenellekään organisaatiosta tai osallisuudestani siihen."

Tästä eteenpäin jännitys tiivistyykin entisestään, kun Carmen on itse mukana liikkeessä. Hän kuvaa vastarintaliikkeen jäsenen elämää hyvin realistisesti. Hän itse tunsi jatkuvaa pelkoa ja kauhua, ja jopa mielenterveys oli koetuksella.

Miten liikkeen sitten kävi ja pääsikö se tavoitteeseensa? Entä miten Carmen itse selvisi ja jäikö hän koskaan kiinni? Kaikesta tästä kerrotaan kirjan loppupuolella.

Carmen Aguirre kertoo todella kiinnostavasti Latinalaisen Amerikan todellisuudesta, ei pelkästään Chilestä. Chilessä kirjoittaja pääsi kyllä vierailemaan jo lapsena, ja myöhemmin hän kävi siellä useasti vastarintaliikkeen salaisia tehtäviä suorittamassa.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää yhteiskuntaa ja politiikkaa, vaan myös kuvaus nuoruudesta, teinitytön rakkauksista ja naiseksi kasvamisesta. Se kertoo siitä, miten rankkaa oli, kun ei saanut olla lapsi, vaan piti olla vahva ja urhea. Mutta oli myös iloa, ystäviä ja rakkautta. Tosin ystävillekään ei voinut näyttää todellista minäänsä, vaan joutui pitämään valheellista julkisivua... Kaksoiselämä ja kiinnijäämisen pelko vaikuttivat mielenterveyteen. Entä miten se kaikki vaikutti perhe-elämään ja parisuhteeseen? Kirja on siis myös erittäin henkilökohtainen: se on kaiken muun ohella henkilöhistoria ja kasvutarina.

Erittäin avartava ja mielenkiintoinen lukuelämys. Suosittelen!!

Like Kustannus 2012, 301 sivua
Julkaistu yhteistyössä: UN Women National Committee Finland
Alkuteos Something Fierce 2011
Suomentanut Anu Nyyssönen
(Kansi on hieno, mutta sen tekijän nimeä en valitettavasti löytänyt tästä kirjasta.)

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Akram Ailisli: Kiviset unet

Enpä ole koskaan ennen lukenut azerbaidzanilaista romaania! No, tämä kirjastossa sattumalta tehty löytö sopiikin hyvin, kun yritän nyt lukea kirjoja mahdollisimman monista eri maista. Varsinkin ne vähän tuntemattomammat maat kiinnostavat minua, kun taas joku USA ja vastaavat ovat sanoisinko melkein että pakkopullaa...

Minua kiinnostavat erityisesti Latinalainen Amerikka, Afrikka ja Aasia, joten niistä tulen varmasti lukemaan jatkossakin. Täällä omassa maanosassamme taas kiinnostaa erityisesti Itä-Eurooppa. Mutta onhan näiden ulkopuolellakin paljon kiinnostavia maita, kuten Islanti, josta luin viimeksi.

Azerbaidzanista yritin lukea netistä vähän taustatietoa ymmärtääkseni tätä 1980-luvun lopulle sijoittuvaa tarinaa paremmin. Tuolloin Neuvostoliitto oli hajoamassa, ja azerbaidzanilaisten ja armenialaisten välit kiristyivät. Varsinaista sotaa heillä ei vielä silloin ollut, mutta ihmisiä kyllä pahoinpideltiin ja tapettiin.

Mitä maanosiin tulee, Azerbaidzan lasketaan yleensä kuuluvaksi Aasiaan, mutta toisaalta nykyään se kuuluu Euroopan neuvostoon. No, tämän ja muut tiedot luin Wikipediasta, jota Google aina ensimmäisenä tarjoaa. Kun se on vielä muslimimaa ja sijaitsee siellä jossain todella kaukana, niin itse kyllä mieltäisin sen pelkästään Aasiaan kuuluvaksi. Mutta jotkut maat ovat kai vähän sekä että: sekä aasialaisia että eurooppalaisia. Vaikka se onkin minusta outoa, niin eihän sitä minulta kysytä!

Mutta sitten asiaan! Tunnettu näyttelijä Sadai Sadygly tuodaan henkihieveriin hakattuna bakulaiseen sairaalaan. Saattajana on hänen työkaverinsa Nuvaris Karabahly, joka on poissa tolaltaan. Kirjan tarinaa kerrotaan osittain Karabahlyn kautta, mutta lopuksi lähinnä Sadyglyn kautta, joka on päähenkilö, vaikka makaakin sairaalassa tajuttomana.

Sadygly on kotoisin kaukaisesta Ailisin kylästä, jossa azerbaidzanilaiset ja armenialaiset joskus elivät ainakin enimmäkseen sulassa sovussa - kunnes tapahtui verilöyly, jossa lähes kaikki kylän armenialaiset tapettiin. Sadygly uneksii monista ystävyyden hetkistä tuossa rakkaassa kotikylässä, vaeltelusta sen kivisissä maisemissa ja kylän kivikirkoista. Siellä on ilmeisesti ollut aika paljon armenialaisia, jotka ovat kristittyjä,  koska kirkkojakin on useita.

Kirjan kirjoittaja on muuten itse syntynyt juuri tuossa Ailisin kylässä, josta hän kertoo. Eli tämä kylä on oikeasti olemassa.

Päähenkilön kärsimys on siinä, että vaikka hän on itse azeri, hän on armenialaisten puolella ja tuntee tuskaa jokaisen armenialaisen pahoinpitelystä ja kuolemasta sekä siitä, ettei hän voi tehdä mitään auttaakseen heitä. Tosin hänet itsensä pahoinpidellään lopulta siksi, että hän yrittää auttaa erästä armenialaista, jonka kimppuun hyökätään.

Vielä terveenä ollessaan Sadygly on jopa päättänyt kääntyä kristinuskoon, johon hän suhtautuu erittäin myönteisesti. Koko kirjan läpi kulkee tämä myönteinen asenne sekä armenialaisia että kristinuskoa kohtaan, vaikka kirjan kirjoittaja on itsekin azeri. Eipä ihme, että kirjan kansilehdellä kerrotaan: "Kirjan julkaisemisen jälkeen häneltä riistettiin Azerbaidzanin kansalliskirjailijan arvo, ja monet azerbaidzanilaiset loukkaantuivat tavasta, jolla kirja kuvasi armenialaisia. Akram Ailislia vastaan järjestettiin mielenosoituksia, joissa hänen kuvaansa ja kirjojaan poltettiin. Kirjailija kommentoi tapahtumia toivomalla rauhaa kahden kansan välille."

Ei mikä tahansa kirja siis! Huuto rauhan ja ystävyyden puolesta. Ei ole ihme sekään, että kun kirja oli ilmestynyt vuonna 2013, seuraavana vuonna Ailislia esitettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Kirjassa kaiken vihan ja pahuuden keskellä on inhimillisiä ihmisiä, joissa on vielä hyvyyttä jäljellä. Se tuo kauneutta tähän muuten niin julmaan tarinaan.

Instagramissa eräs kirjaihminen sanoi, että hänelle tuli tästä kirjasta mieleen Khaled Hosseini. Minulla on jo hiukan aikaa siitä, kun olen lukenut Hosseinia, mutta luulen, että se pitää hyvinkin paikkansa. Olen pitänyt Hosseinin kirjoista ja niin pidin tästäkin. Myös Hosseinin kirjoissa on toisaalta kovaa todellisuutta, mutta myös herkkyyttä ja kauneutta sen keskellä.

Kaukasialaiset etu- ja sukunimet ovat tavalliselle suomalaiselle sen verran vieraita, että jos lukemisessa oli muutaman tunnin tauko, sen jälkeen jo ihmettelin, ketä nämä kaikki henkilöt ovat ja onko heistä puhuttu ennenkin vai tulivatko he nyt vasta kuvaan mukaan. Aika monia henkilöitä kirjan sivuilla kuvataan, mutta ei heitä varmaankaan liikaa ole. Nuo nimet vain olivat vaikeita. Kirjailija itse on laittanut teokseen monia alaviitteitä, joissa selitetään paikallisia kirjailijoita, näytelmiä ja muuta ulkomaailmalle tuntematonta, mitä kirjassa mainitaan.

Lopuksi jaan otteen, jossa näkyy se kirjalle tyypillinen julmuuden ja kauneuden läsnäolo:

"Anikon oma talo, katsoipa sitä miltä kulmalta tahansa, näytti ikuisesti kukkivien kasvien juhlanäyttelyltä. Yhtä kauniita kukkia ei kukaan muu saanut Ailisissa kasvamaan. Mirza Vagab oli asettunut asumaan taloonsa vuonna 1919 tapahtuneen armenialaisten joukkomurhan jälkeen. Puhuttiin jopa, että turkkilaisten päällikkö Adif-bey oli henkilökohtaisesti lahjoittanut Mirza Vagabille tuon Ailisin kauneimpiin kuuluvan talon. Tämän jälkeen on pakko uskoa ihmeisiin, sillä juuri tässä pihassa, jonka Aniko muutti todelliseksi kukkatarhaksi, Adif-bey teki tuon joukkomurhan. Oli ilman muuta selvää, että Aniko tiesi sen. Oliko hänen kasvattamillaan kukilla jokin tietty tarkoitus? Halusiko hän tällä tavalla muistaa tapettua kansaansa, osoittaa, että jokaisen tapetun armenialaisen jälkeen maan päälle jäi ainakin yksi kukka?"

Into Kustannus Oy 2015, 150 sivua
Suomentanut Liisa Viitanen
Kansi: Elina Salonen

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Sarjassa "suomalainen muuttaa ulkomaille"! Joulun alla kerroin perheestä, joka muutti Belizeen; nyt on vuorossa tämä Satu Rämön kirjoittama paljon hehkutettu kirja Islannista. Siis ainakin minulle sitä oli paljon suositeltu - eikä suotta! Kirja kyllä suorastaan ylitti odotukset ja nostatti jossain määrin Islanti-kuumetta. On se niin upea ja uskomaton maa.

Satu Rämö lähti Islantiin ensin vaihto-opiskelijaksi ja päätyi lopulta maahan islantilaisen miehen vaimoksi. Hänellä on nyt Islannista kokemusta jo useiden vuosien ajalta.

Kirjasta käy ilmi, että maassa ei ole eksoottista ja erilaista pelkästään sen upea luonto, vaan lähes kaikki mahdollinen, ihmisistä lähtien. Suomalaisilla ja islantilaisilla synkkaa keskenään paremmin kuin muiden pohjoismaalaisten kanssa, mutta toisaalta kansanluonteessa ja kulttuurissa on suuria eroja. Islantilainen voittaa aina ei ole tuulesta temmattu nimi kirjalle. Siellä nimittäin ollaan suomalaisen näkökulmasta suorastaan ylioptimistisia, ja usko itseensä ja tulevaisuuteen on islantilaisilla huipussaan. Siitä johtuen he ovat valmiita ottamaan hurjiakin riskejä, ja jostain kumman syystä siinä saattaa monesti käydä hyvin.

Tosin olihan Islannin pankkikriisi, jossa sitten kävi huonommin... mutta se taisi olla melkeinpä poikkeus?! Noista talousasioista Rämö kirjoittaa asiantuntemuksella; onhan hän koulutukseltaan ekonomi. En ehkä paljoa ymmärtänyt, mutta sen kyllä, että ennen pankkikriisiä Islannissa hoidettiin raha-asioita aivan järjettömästi.

Islannin eksotiikkaa ovat tarinat trolleista, menninkäisistä ja kummituksista. Suhteessa väkilukuun maassa on paljon uuspakanuutta; vanha viikinkien perintö elää siellä vielä. Menneiltä ajoilta islantilaisilla on saagansa. Kulttuurin alueella kirjallisuus onkin ollut vahvaa jo kauan sitten. Varhaisella keskiajalla, kun muualla Euroopassa kirjoitettin latinaksi, Islannissa kirjoitettiin jo kansankielellä. Keskiajalla kirjoitettiin muinaisislanniksi 11 000 sivua tarinoita, runoja ym, kun samaan aikaan Ruotsissa kirjoitettiin 20 sivua, Norjassa tuhat sivua ja Tanskassa neljä sivua! Nykyäänkin Islannissa julkaistaan paljon kirjoja suhteessa väkilukuun.

Satu Rämö kertoo monin paikoin humoristisesti maan tavoista ja omasta kotoutumisestaan. Kielen kanssa esimerkiksi oli omat ongelmansa: Rämö kertoo kirjassa muutaman todella nolon mokan, joita hän teki yrittäessään puhua islantia. Mutta selvittiinhän niistäkin tilanteista!

Islannin omaleimaisuutta on esimerkiksi se, että suunnilleen kaikki tuntevat kaikki, koska asukkaita on vain noin 300 000. Toisaalta Satu Rämö ja muut ulkomaalaiset puolisot ovat tervetulleita tuomaan maahan uutta verta, etteivät aivan kaikki olisi sukua toisilleen! Perhe on Islannissa laaja, sukukokoukset suuria. Lapsen syntyessä myös isä jää isyysvapaalle. Kaupungilla näkikin paljon komeita viikinkejä lastenvaunuineen.

Luonnon eksotiikkaa on esimerkiksi se, että Islannissa lämpötila nousee harvoin yli 20 asteen. Niin lämpimällä säällä kaupatkin sulkevat ovensa aikaisemmin, että ihmiset saisivat olla ulkona! Toisaalta taas kylmässäkin islantilaiset pääsevät uimaan kuumissa lähteissä tai lämmitetyllä hiekkarannalla. On myös tulivuoret ja Euroopan suurin jäätikkö. Maassa on paljon upeita retkikohteita, mutta luonto on myös vaarallinen ja arvaamaton. Jäätiköllä ihmisiä on eksynyt ja pudonnut railoon. Tulivuoret voivat yllättää, kuten Eyjafjallajökull, jonka purkautumisesta seurauksineen keväällä 2010 kirja myös kertoo.

Mielenkiintoista tällaisen metsäsuomalaisen kannalta oli myös lukea, ettei Islannissa ole juurikaan puita. Siten esimerkiksi tuulen voimakkuutta ei voi nähdä, kun katsoo ikkunasta ulos, koska siellä eivät puut huoju. Ja Islannissahan muuten tuulee! Onhan se Atlantin ympäröimä saari.

Itse asiassa tämä kirja sisältää niin paljon ja monenlaista, etten osaa tämän enempää kertoa. Varsinkin kun itse asiassa olen ihan unen partaalla tällä hetkellä... Laitankin tämän postauksen puutteet ainakin osittain uneliaisuuden piikkiin! Kannattaa lukea kirja itse, se on nimittäin todella mielenkiintoista ja huikeaa luettavaa!

"Vaihdoimme ylle uimapuvut ja laskeuduimme istumaan lämpimään jokeen. Virtaava vesi hieroi mukavasti hartioita. Rentoutin vaelluskengissä hikoilleita jalkoja hieromalla jalkapohjiani joen hiekkapohjaan. Siinä kelpasi istua ja katsella sumuista vehreää laaksomaisemaa. Kylmän puron viilentämät oluet kruunasivat islantilaisen juhannuksen. Yöllä kömmimme makuupusseihin. Hiljaisuuden rikkoivat kauempana sijaitsevien kuumien lähteiden sihinä ja porina. Välillä vuorten rinteiltä kuului lampaiden määkinää."

WSOY 2015
Bon-pokkari 2016, 279 sivua
Kuvat Björgvin Hilmarsson
Graafinen suunnittelu Satu Kontinen