torstai 30. kesäkuuta 2016

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie kuvaa kaikissa kirjoissaan todella taitavasti Afrikkaa, Yhdysvaltoja ja niiden välistä kulttuurin yhteentörmäystä monesti tilanteissa, joissa joku afrikkalainen on muuttanut Amerikkaan. Mutta myös toisin päin, että joku on palannut sieltä Afrikkaan. Aikaisemmin olen lukenut hänen romaanejaan, mutta tällä kertaa luin novellikokoelman.

Novellien kirjoittajana Adichie on aivan yhtä lahjakas. Hänen tarinansa ja henkilönsä ovat värikkäitä ja eläviä, samoin ympäristön ja tilanteiden kuvaus. Joissain novelleissa ollaan Afrikassa, toisissa Amerikassa. Useimpien novellien päähenkilö on nainen, mutta onpa yhdessä mieskin päähenkilönä.

Kulttuurien yhteentörmäys tulee esiin esimerkiksi seuraavassa lainauksessa:

"Setä auttoi sinua hakemaan kassanhoitajan paikkaa Main Streetin bensa-asemalta ja ilmoitti sinut kaupungin kaksivuotiseen collegeen. Siellä opiskelevilla tytöillä oli paksut reidet, räikeän punaista kynsilakkaa ja itseruskettavien voiteiden  oranssiksi värjäämä naama. He kysyivät, missä olit oppinut englantia, oliko kotiseudullasi Afrikassa oikeita taloja ja olitko nähnyt auton ennen kuin tulit Amerikkaan. He ällistelivät tukkaasi. Seisooko se pystyssä vai painuuko se päätä myöten, kun avaat lettisi, he halusivat tietää. Seisooko se kokonaan pystyssä? Miten? Miksi? Käytätkö sinä kampaa? Hymyilit kireästi heidän kysymyksilleen. Setäsi sanoi, että juuri sitä voit odottaa - tietämättömyyden ja ylimielisyyden sekoitusta. Sitten hän kertoi, että kun hän oli asunut talossaan muutamia kuukausia, naapurit olivat sanoneet oravien alkaneen vähentyä uhkaavasti. He olivat kuulleet, että afrikkalaiset syövät kaikenlaisia villieläimiä."

Tässä kerrottiin Amerikasta, mutta myös Afrikasta Adichiella on aivan upeaa kuvausta. Hänen tarinoittensa juonet ovat myös kekseliäitä. Ja usein hän lopettaa novellin vähän kuin kesken, jättäen lukijalle tilaa ajatella ja tehdä johtopäätöksiä. Hän ei selittele loppuratkaisuja puhki.

Nyt olen pahasti univelassa herättyäni viime yönä kolmelta, joten ajatus ei oikein kulje tämän pitemmälle. Mutta sen voin sanoa, että Adichie on huippuhyvä kirjailija.

Otava 2011. Seven-pokkari 2012, 261 sivua

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Elina Järvi & Tiina Hotti: ERROR - Mielen häiriöitä

Silloin tällöin luen lyhyen ajan sisällä useamman kirjan samasta aiheesta. Nyt vastaan on tullut mielenterveysaiheisia kirjoja, mutta luen kyllä muutakin. Tässä kuitenkin taas mielenterveydestä.

Kirjassa 15 suomalaista noin 20-60-vuotiasta miestä ja naista kertoo avoimesti ja rohkeasti oman elämänsä tarinan. Heillä on erilaisia mielenterveysongelmia - on kaksisuuntaista mielialahäiriötä, skitsofreniaa, eriasteista masennusta ja ahdistuneisuutta, dissosiaatiohäiriötä, syömishäiriötä, epävakaata persoonallisuushäiriötä jne. Heidän tarinansa ovat rankkoja, mutta kaikesta välittyy kuitenkin myös selviytyminen ja jopa elämän kauneus. Minusta nämä ihmiset olivat vaikeistakin oireistaan huolimatta kauniita persoonia, jotka ovat paljon muutakin kuin sairautensa. Nostan hattua heidän rohkeudelleen avautua elämästään.

Kirja ansaitsisikin paljon lukijoita. Mielenterveysongelmista kärsiville tässä kirjassa on tarjolla vertaistukea ja he voivat peilata omia kokemuksiaan toisten kokemuksiin. Terveemmät ihmiset - eli ne, joita ei ole tarpeeksi tutkittu - taas voivat ottaa opikseen näistä elämäntarinoista, nähdä pienen palan siitä, mitä psyykkisesti sairaan ihmisen elämä on. Ja myös sen, että he ovat myös ihmisiä, joista sairaus ei kerro kaikkea. Niin kuin astma tai syöpäkään ei ole koko totuus ihmisestä, jolla kyseinen sairaus on.

Takakannessa kerrotaankin, että puolet suomalaisista sairastuu psyykkisesti jossain elämänsä vaiheessa. Onkohan asia todella tutkitusti näin, mene ja tiedä, mutta vähintään jokainen tuntee jonkun, joka sairastaa psyykkisesti. Eikä se kaikista näy päälle päin. Kirjan henkilöistä olikin muuten otettu upeita valokuvia, joista ei todella arvaisi, että kuvien henkilöillä on joku sairaus. Valokuvaajina ovat toimineet Olga Poppius ja Pasi Murto.

Osa tarinansa kertovista on julkisuuden henkilöitä - on Children of Bodomin Alexi Laiho, Mokoman Marko Annala, Herra Ylppö ja Milana Misic. Jokainen kirjan henkilö esitellään kauniina ja arvokkaana ihmisenä.

Kirjan lopussa on myös psykiatrista hoitoa Suomessa arvioiva luku Lobotomiasta lääkehypeen ja sen jälkeen vielä tietoa siitä, mitä eri diagnoosit pitävät sisällään.

Suosittelen!

Like 2016
256 sivua

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Melissa Müller: Anne Frank - Päiväkirjan salaiset sivut

Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan nuorena varmaan ainakin pari kertaa ja nyt aikuisena kerran. Näitä muita Annesta kirjoitettuja kirjoja en ollut ennen lukenut - tämän lisäksihän on ainakin yksi Frankien suojelijan Miep Giesin kirjoittama kirja, sekin siis lukematta - vielä.

Kun Annen tarina oli heidän kahden piileskelyvuotensa osalta tuttu, oli todella mielenkiintoista lukea nyt tämä kirja. Vaikka kannessa puhutaan päiväkirjan salaisista sivuista, ei tämä mikään päiväkirja ole. Siellä täällä on lainauksia Annen päiväkirjasta, mutta muuten tämä kirja on elämäkerta. Ja vaikka Anne onkin päähenkilö, kirjassa kerrotaan myös koko Frankin perheestä ja suvustakin.

Kirjoittaja onkin perehtynyt hyvin aiheeseen,  onhan hän historioitsija ja toimittaja ammatiltaan. Hän on haastatellut henkiinjääneitä sukulaisia ja ystäviä, saanut käyttöönsä vanhoja kirjeitä ja muutenkin hänellä on hyvää taustatietoa toisen maailmansodan tapahtumista. Kaikki tämä antaa ihmeen paljon uutta tietoa Anne Frankista ja hänen perheestään, heidän elämästään jo Annen lapsuudesta asti ja jopa siitä, mitä sitten tapahtui, kun heidät lopulta tultiin pidättämään salaisesta siivestä ja vietiin keskitysleirille. Saamme vähän tietoa siitä, millaista Annella oli keskitysleirillä - niin kamalaa kuin siitä onkin tietää.

Lukijalle valotetaan myös arveluja siitä, kuka tai ketkä mahdollisesti kavalsivat Frankit, niin että heidän piilopaikkansa tuli poliisin tietoon ja heitä tultiin pidättämään.

Kirjan lopussa on myös epilogi, jossa kerrotaan, mitä useille kirjassa mainituille henkilöille lopulta tapahtui, kuka kuoli ja mihin eloonjääneet päätyivät. Ja aivan viimeisenä on itsensä Miep Giesin jälkisanat.

Surullista on se, että Anne Frank kuoli keskitysleirillä niin vähän ennen kuin vapautus eli Saksan tappio olisi tullut. Mutta hänen toiveensa toteutui - päiväkirjassaan hän kertoi haluavansa kuuluisaksi kirjailijaksi. Ja hänestä todella tuli kuuluisa henkilö, jonka tarinan miljoonat ihmiset ovat kuulleet tai lukeneet. Päiväkirjansa kautta hän jäi elämään.

Kaikille Anne Frankista, toisesta maailmansodasta tai juutalaisista kiinnostuneille suosittelen tätä kirjaa.

Gummerus 1999, 306 sivua.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

En ole vuosiin lukenut mitään näin kaunista, kommentoi kirjailija Kjell Westö tämän kirjan takakannessa, ja samaa voisin itse sanoa. KAUNIS on todella osuva sana kuvaamaan tätä ruotsalaisen Sara Stridsbergin mestariteosta.

Romaanin aihehan on rankka - psyykkinen sairaus ja mielisairaala - joten kuka tahansa ei ehkä pystyisi kuvaamaan sitä kaikkea näin runollisen kauniisti. Kirjan sanotaan olevan osin omaelämäkerrallinen, joten Stridsberg tuntee aiheen, josta kirjoittaa.

Jackie on teinityttö, jonka isä Jim on hurmaava mutta itsetuhoinen, kuolemaa kaipaava alkoholisti. Kun Jim otetaan sisään Beckombergan mielisairaalaan, tulee sairaalasta Jackielle toinen koti, jossa hän viettää paljon aikaa ja tutustuu henkilökuntaan ja potilaisiin, esimerkiksi ihanaan ja surulliseen Sabinaan, jonka sininen helminauha on päässyt kirjan kanteenkin. Jackien nuoruus on siis varsin epätavallinen, kun hän kasvaa kohti aikuisuutta psykiatristen potilaitten seurassa.

Isäänsä Jackie rakastaa, mutta Jim ei pysty antamaan hänelle rakkautta, mikä on surullista. Jim on liiaksi oman elämänsä tragedian sitoma pystyäkseen rakastamaan. Hänen omat naissuhteensakin ovat tulleet ja menneet tiuhaan tahtiin, koska hän juo ja pettää eikä osaa rakastaa.

Myös Jackie kohtaa sairaalassa ensirakkautensa, houkuttelevan joskin vaarallisen Paulin, joka myös on potilaana siellä.

Kirjassa kerrotaan myös Jackien aikuisuudesta ja Jimistä vanhana miehenä, joka ehtii lopulta viettää monet vuodet sairaalan ulkopuolella, mutta suunnittelee vieläkin kuolemaansa.

Erittäin kaunista ja herkkää ihmisten, heidän välisten suhteittensa ja luonnon kuvausta. Itse annan plussaa myös lyhyistä luvuista, joiden ansiosta kirja on helppolukuinen - itselleni kun tuntuu joskus raskaalta kahlaamiselta lukea kymmenien sivujen pituisia lukuja. On taito osata sanoa asioita lyhyesti.

Tammi 2016, 366 sivua.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Fabio Geda: Krokotiilimeri - Afgaanipoika Enaiatollah Akbarin tositarina

Kun afganistanilainen Enaiatollah oli noin 10-vuotias, hänen äitinsä vei hänet Pakistaniin ja jätti sinne, aivan yksin suureen tuntemattomaan. Oli siihen syykin - talebanit olivat uhanneet ottaa pojan orjaksi ja hän joutui piileskelemään kotikylässään. Mutta nyt hän oli yksin ja kuitenkin vielä pieni poika, joka ei ollut nähnyt maailmaa. Tästä alkaa hänen selviytymistarinansa.

Hän joutui etsimään töitä, tekemään mitä milloinkin tehtäväksi annettiin ja nukkumaan missä sattui. Aikansa hän työskenteli Pakistanissa, mutta lähti sitten Iraniin, jossa taas työnteko jatkui, mutta myös laittomana siirtolaisena oleminen ja poliisin pakoilu. Kun Iranissakin kohtelu oli lopulta kovaa, poika jatkoi matkaa eteenpäin. Hän pääsi kovien vaiheiden jälkeen Turkkiin, yritti löytää sieltä töitä siinä onnistumatta ja lopulta päätti lähteä Eurooppaan.

Näillä matkoilla tutuiksi tulivat ihmissalakuljettajat, vaarat, raskaat taipaleet - Iranin ja Turkin välillä kuukausi kävelyä, jolloin osa matkalaisista kuoli matkan varrelle - joskus taas monta päivää rekan valepohjassa, jossa oli ahdasta ja tukahduttavaa, juoma loppui eikä voinut liikkua.

Vuosia kestäneen matkansa varrella Enaiatollah tapasi pahantahtoisia ihmisiä, mutta myös ystävällisiä ja auttavaisia. Ja lopulta hän pääsi Eurooppaan. Miten siellä asiat järjestyivät, siitä voit itse lukea tarkemmin tästä kirjasta.

Kirja on pieni ja nopeasti luettu. Se on sympaattinen ja lukijan on helppo samastua yksin jätetyn pojan selvitymistaisteluun ja toivoa hänelle parasta. Kirjasta näkee, mitä kärsimyksiä Eurooppaan yrittävät ihmiset joutuvat käymään läpi - niille matkoille ei lähdetä huvikseen. Avartava ja tällä hetkellä hyvin ajankohtainen kirja.

Otava 2012, 189 sivua.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Daniil Harms: Sattumia

Tämän kirjan luin menneitten nuoruuden päivien muistolle. Nuorena kulttuuriopiskelijana 20 vuotta sitten olin aivan hurmiossa, kun luin Daniil Harmin Sattumia, ja opiskelukaverien kanssa nauroimme itsemme kipeiksi koulubussissa Harmsia lukiessamme. Eräs opettajamme meidät tutustutti kyseiseen kirjailijaan.

Iän myötä ihminen vain saattaa muuttua, ja arvasinkin, ettei tämä kirja itselleni enää olisi niin ihmeellinen. Toki jotkut kevyemmät jutut siellä kolahtavat vieläkin. Mutta jospa joku muu ihastuisi enemmänkin.

Harms on neuvostoliittolaisen kirjailijan peitenimi. Hän oli yksi venäläisen kirjallisuuden suurista kokeilijoista ja radikaaleista. Kirjan useimmiten melko lyhyet tekstinpätkät ovat todella hyvin kokeellisia - ne ovat absurdeja ja päättömiä, täynnä karmeuksia ja järjettömyyttä. Jos ihmisellä on suht rankka huumorintaju, hän voi pitää tästä kirjasta.

Harmsin tarinoissa kaikki on mahdollista. Putoillaan ikkunoista ja tuoleilta, kassakoneen ääressä istuu kuollut neiti, mies työntää kätensä kyynärpäätä myöten naisen kurkkuun ja jää kiikkiin, kärpänen ja lude tappelevat ja paljon muuta, aina täysin ennalta-arvaamattomia tapauksia. Tai siis sattumia.

Jotkut jutut ovat tosiaan jo omaan makuuni liian karmeita, esimerkiksi tämä. Kun näen ihmisen tulevan vastaan, mieleni tekee vetäistä häntä nyrkillä naamaan. Ihmisen naamaa on niin ihana hakata. Ja sitten kerronta jatkuu, joku tulee kylään ja kertoja alkaa tosiaan hakata häntä...

Mutta on myös harmittomampia juttuja - vaikka kirjoittajana onkin Harms. Tässä aika hauska esimerkki:

"Kalugin nukahti ja näki unta, että hän istuu pensaikossa ja pensaikon ohi kävelee miliisi.

Kalugin heräsi, hieraisi leukapieliään ja nukahti ja näki unta, että hän kävelee pensaikon ohi ja miliisi piileskelee pensaikossa.

Kalugin heräsi, taittoi päänsä alle sanomalehden, ettei kastelisi syljellä tyynyään, nukahti ja näki taas unta, että hän istuu pensaikossa ja pensaikon ohi kävelee miliisi. 

Kalugin heräsi, vaihtoi sanomalehteä, ojentautui pitkäkseen ja nukahti ja näki unta, että hän kävelee pensaikon ohi ja miliisi istuu jälleen pensaikossa. 

Silloin Kalugin heräsi ja päätti ettei nuku enää, mutta nukahtikin heti ja näki unta, että hän istuu miliisin takana ja ohitse kävelee pensaikko...."

Niistä Harmsin karmeista ja mielivaltaisista sattumista tulee mieleen, että olivatko ne ainakin osittain hänen kuvaustaan Neuvostoliitosta, jossa ihmisiä kohdeltiin mielivaltaisesti ja karmeita asioita todella tapahtui. Elämä Neuvostoliitossa varmasti oli usein absurdia.

Erään Satu-nimisen lyhyen tekstin loppu kuvaa hyvin koko kirjaa: "Lukija, syvenny tähän satuun, niin tunnet olosi oudon levottomaksi."

WSOY 1988  

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shinin riipaiseva kertomus perhesuhteista on kansainvälinen bestseller ja ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Neljän jo aikuisen ja kaupunkiin muuttaneen lapsen äiti katoaa Soulin metroasemalla, ja perheenjäsenet ryhtyvät etsimään häntä. Samalla he joutuvat tutkimusmatkalle omaan sisimpäänsä ja menneisyyteensä, koska eivät ole kohdelleet äitiä niin hyvin kuin hän olisi ansainnut. Mutta vasta nyt he tajuavat sen.

Kirjan eri luvuissa tarinaa kerrotaan eri perheenjäsenten näkökulmasta. Jokaisella on oma taakkansa kannettavanaan tässä asiassa. He olivat pitäneet äitiä itsestäänselvyytenä. Äidin osa oli raataa pellolla ja keittiössä, hän rakasti ja uhrautui, hänen omat unelmansa jäivät toteutumatta. Vasta hänen kadottuaan aviomies ja lapset tajuavat, miten paljon olivat häntä loukanneet ja miten paljon enemmän hän olisi ansainnut.

Eivätkä he tajua vain laiminlyöntejään, vaan myös sen, miten vähän olivat äitiä loppujen lopuksi tunteneet. Hänen elämästään paljastuu katoamisen jälkeen salaisuuksia, joista perheenjäsenet eivät olleet tienneet mitään.

Turhaan ei kirjan takakannessa sanota: Luettuasi tämän kirjan et enää ajattele äidistäsi niin kuin ennen...

Perheen vaiheista lukiessaan lukija saa samalla myös nojatuolimatkan Etelä-Koreaan, jossa on bambumetsää, kvitteni- ja persimonipuita, merileväkeittoa ja esi-isien muistojuhlia. Kaiken tämän eksotiikan keskellä itse tarina on kuitenkin universaali - perheenjäsenten laiminlyöminen ja siitä johtuva syyllisyys voisi tapahtua missä päin maailmaa tahansa.

Kyung-sook Shin todella osaa kirjoittaa - ei ihme, että hän on saanut useita kirjallisuuspalkintoja.

Into Kustannus Oy 2015
209 sivua

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Meri-Hannele Palmi: Olet silmäterä. Detaché.

Olet silmäterä. Detaché. on Meri-Hannele Palmin esikoisrunoteos. Takakannessa kerrotaan, että aikaisemmin hän ei ollut kirjoittanut, vaan ensimmäinen runolause yllätti hänet täysin viitisen vuotta sitten. Hyvän ystävän rohkaisemana hän alkoi kirjoittaa ja lähetti kokoelmansa kustantajan Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailuun, jossa se sijoittui viidennelle sijalle.

Kun ajattelee, miten vähän aikaa Meri-Hannele Palmi on kirjoittanut, voi vain ihmetellä sitä, miten kypsän ja valmiin tuntuista tekstiä häneltä on syntynyt. Hänellä on selvästi kirjallista lahjakkuutta. Toinen runokokoelma onkin jo suunnitteilla.

Jos edellisen lukemani runokirjan huomasi heti miehen kirjoittamaksi, tässä teoksessa taas näkyy naisen käden jälki. Runot ovat lyyrisiä, kauniita ja täyteläisiä. Niissä on herkkyyttä, aistillisuutta ja myös arvoituksellisuutta, jota jää mielellään maistelemaan pitemmäksikin aikaa. Runot eivät tule pureskelluiksi kertalukemalla, vaan niihin tekee mieli palata uudestaan ja uudestaan.

Runoja on ryhmitelty eri otsikoitten alle, joista osassa on erilaisia kuvia - Lapsuudenkuvia, Naisenkuvia, Miehenkuvia ja Jumalankuvia.

Laitan maistiaisiksi muutaman otteen eri runoista. En laita kokonaista runoa, koska runo on teos, jota ei saa kokonaan siteerata ilman lupaa. Tämänkin olen vihdoin oppinut.

Sateella on aina hätääntyneet kasvot ja peilikaiku.
Samana iltana omenankukat satavat kivetykseen
Dagmarinkadulla. Ihmiset seisovat vierekkäin,
eivätkö he näe toisiaan.

Toisesta runosta:

Hän pukeutuu akvamariiniin ja muutamaan sanaani,
ojentaa nilkan ja vavahtaa lattialle.
Tunnen hänen liikkeensä voiman kehossani.
Taivun syvään, käperryn, kierryn, käteni piirtää tahatonta
kaarta tajuntani kaikkeuteen.

                                Sytytän tuohuksen

En malta olla vielä lainaamatta vähän kirjan nimirunoa, joka on aivan kirjan lopussa:

Olen kangas ihoasi vasten, kevyt kuin lapsen kuiskaus.
Murskaan esteet edestäsi. Rakkaus on muuntuva sininen.
Olet silmäterä, katse, kohoava hiekka, detaché.
Kylvän orkideametsän olohuoneeseesi, kuusen pihkan seinille,
elokuvan katoksi, lattia on kädessäni.
Riehu, juokse, huuda, hypi, pysyn paikoillaan kuin syvin
merenpohja.

Bookhouse 2015, 50 sivua.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Timo-Tapani Kunttu: Arkista

Olen ennenkin sanonut, että runoja on helpompi lukea kuin analysoida, mutta joskus yritän runoistakin kirjoittaa.

Timo-Tapani Kuntun Arkista on siis runokirja. Tyyliltään hänen runonsa tässä kirjassa lähenevät proosarunoa. Kunttu on pyrkinyt ilmaisuun, jota runouteen tottumattomankin olisi helppo lukea, ja ainakin hänen sanastonsa ja ilmaisunsa ovat arkielämästä otettuja, joten siinä mielessä voidaan puhua helppolukuisuudesta.

Toki joku lukija voi myös vaikealukuisena pitää kirjaa, joka vaatii lukijaltaan todellista syventymistä ja ajattelua. Ovathan runot hyvin monitulkintaisia.

Kerran Syksyn lehtiä -blogissa sanoin jostain runokirjasta, että runoista huomasi niiden olevan miehen kirjoittamia. Samaa voisi sanoa tästä kirjasta. Sanastossa on vektoreita, asfalttia, betonia, alkeishiukkasia ja lisääntymislogiikkaa. Taisipa jossain olla ulostettakin.

Mutta löytyy myös kauneutta, esimerkiksi tässä lainauksessa yhdestä runosta - Aamu aamulta rikkumatonta pintaa, hopean välkkeessä toistuvat taivaan merkit ja pari etäisesti tuttua ilmettä... Mitä toivoisimme? Ihoa iholla pimeässä, levottomia kangastuksia vuokrakasarmin seinillä. Kuka lakaisisi sirpaleet? Laivat eivät tule, mantereet eivät nouse. Emme voi odottaa.

Kuntulla on paljon kekseliästä ja omaperäistä ilmaisua - tässä taas pieni esimerkkilause. Paratiisin puut kumartuvat navakkaan nauruun, tähtipöly temmataan nuokkuvilta toppauksilta.

Kirjasta löytyy sekä muutaman rivin pituisia että koko sivun pituisia runoja. Sivuja kirjassa on sata. Tässä oli muutama oma ajatukseni kirjasta, mutta jos olet runojen ystävä, voit itse tutustua kirjaan, josta löytyy paljon muutakin kuin  nämä valitsemani esimerkit.

ISBN 978-952-330-277-8