J. Pekka Mäkelä: Hunan

Kirjailija J. Pekka Mäkelän isotäti ja kummitäti Helvi Söderman oli Kiinassa lähetystyössä vuosina 1935-1946. Tuona aikana hän ei päässyt ollenkaan käymään kotimaassa, koska Kiinassa syttyi sota - kuten Euroopassakin. Tämä romaani perustuu Södermanin päiväkirjoihin tuolta ajalta, mutta sisältää tietysti myös paljon fiktiivistä aineistoa. Päiväkirjaotteet on kuitenkin suurelta osin pyritty säilyttämään autenttisina.

Romaanin alussa ollaan laivassa matkalla Kiinaan. Matkalla Helvi Söderman tutustuu sveitsiläiseen Johann Caspar Wolffiin, joka on menossa etsimään elämälleen tarkoitusta. Södermanilla lähetystyöntekijäkollegoineen on kutsumus julistaa kiinalaisille evankeliumia, kun taas Wolffin ja muiden Kiinassa asuvien eurooppalaisten mielestä kiinalaisten pitäisi antaa säilyttää omat uskonnolliset näkemyksensä ja tapansa.

Vähän kerrallaan lukijalle esitellään uusia henkilöitä, joiden tarinaa kirja sitten vie eteenpäin. Heissä on niin kiinalaisia kuin eurooppalaisia, köyhiä ja rikkaita, kristittyjä ja "kiinalaisesti uskovia". En muista käykö kirjasta varsinaisesti ilmi heidän uskontonsa, mutta edesmenneiltä esi-isiltä siellä kysytään neuvoa, ja jotkut kirjan henkilöt myös näkevät kuolleita omaisiaan.

Kun henkilögalleria on aika iso, jokaisen kautta tarinaan tulee hiukan eri näkökulmaa, ja näin Mäkelän romaanissa on valtavasti syvyyttä ja erilaisia ulottuvuuksia. Itse luen harvoin näin paksuja romaaneja, mutta nyt kun luin, voin vain ihmetellä ja ihailla Mäkelän taitoa pitää tarina kasassa ja viedä jokaisen henkilön tarinaa eteenpäin aina loppuun asti. Hän myös päättelee lankojen päät taitavasti, ja toisaalta joitain asioita jää hiukan aukikin - aivan kuten elävässä elämässäkin.

Japanilaiset syyllistyivät Kiinassa melkoisiin julmuuksiin. Pelkäsin, miten rankkaa sodasta lukeminen olisi. Muutama karmea ja järkyttävä kohtaus kirjassa onkin, mutta lopulta ne ovat pieni osa tästä paksusta romaanista. Eräs surullisimmista tapauksista on erään nuoren kiinalaisen tytön vaikea traumatisoituminen aivan kauheiden kokemustensa jälkeen. Hän menettää muistinsa ja hänestä tulee pelkkä kuori, joka on kuin elävältä kuollut, pelokas ja puhumaton. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki hänen elämästään, mutta lopun saat lukea itse, jos Hunan kiinnostaa. Pyrin välttämään liiallisia paljastuksia tässä blogissa.

Tähän kohtaan lainaan kirjasta kohtaa, joka kertoo siviilien elämästä sodan jaloissa:

"Onneksi meillä on varastossa vielä jotakin, mutta en tiedä miten kauan sitä riittää. Ehkä meidänkin pitäisi mennä joenrantaan onkimaan. Jos sinnekään pääsee. Sotilaat ovat raivanneet kaiken pois muurien ympäriltä, ajaneet ihmiset pois, polttaneet monia taloja ja tiloja. Palaneen haju tuntuu vieläkin. Kuka haluaisi kalastaa konekiväärien edessä? En minä ainakaan. Mieluummin kitkuttelen vanhoilla juureksilla ja toukkaisella riisillä. Sotilaista ei koskaan tiedä. Jotkut saattavat haluta harjoittelumaaleja, tai naisia raiskattaviksi. Chiang-persidentin armeijaa kiinnostaa enemmän kommunistien tappaminen kuin japanilaisten torjuminen. Tappavat mieluummin kiinalaisia, omiaan, kun japanilaisia. Ei sellaisesta armeijasta ole mihinkään."

Hunan ei kerro vain sodasta (eikä vain lähetystyöstä), vaan se kuvaa kiehtovasti tuon ajan Kiinaa, ihmisiä, heidän kohtaloitaan ja kiinalaista elämänmenoa. Eurooppalaisten ja kiinalaisten henkilöidensä kautta Hunan kertoo myös erityisen paljon idän ja lännen - tapojen, asenteiden, uskontojen ja uskomusten - kohtaamisesta.

Helvi Södermanin päiväkirjamerkinnöistä näkyy hänen luottavainen uskonsa Taivaalliseen Isään, kun taas eräs toinen lähetystyöntekijä alkaa ajan kuluessa epäillä. Muutenkin kirja tahtoo ehkä alleviivata kaikkien uskontojen samanarvoisuutta ja kyseenalaistaa lähetystyön oikeutusta. Ainakin se tarjoaa monia eri näkökulmia uskonnollisiin kysymyksiin.

Tarina oli niin uskomattoman hienosti rakennettu ja viimeistelty, että loppuun päästyäni voin vain todeta, että käsissäni oli mestariteos. Ei ihme, että se valittiin Finlandia-ehdokkaaksi. Oli todella antoisaa eläytyä kaikkien näiden henkilöiden vaiheisiin ja tehdä nojatuolimatka 1930-40 -lukujen kuohuvaan Kiinaan. Vaikka sitä Finlandiaa ei tullutkaan, ei se tee tätä teosta yhtään huonommaksi. Suosittelen!

Like Kustannus Oy 2018
549 sivua
Kannen valokuvat: Ellen Thorbecke / Nederlands Fotomuseum
                                  ShutterStock

Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni

Kuten olen aina ennenkin sanonut, koen runoista kirjoittamisen vaikeaksi. Nyt vielä enemmän, koska nämä ovat saamelaisia runoja, ja eihän tällainen etelän ihminen tietenkään saamelaisten asioista tiedä tai ymmärrä ollenkaan tarpeeksi.

Näistä runoista monet olivat yhteiskunnallisesti kantaaottavia, ja kirjan luettuani minua alkoikin kiinnostaa saada lisää tietoa - eli paikata vihdoin tätäkin aukkoa sivistyksessäni. Selasin netissä täkäläisten Eepos-kirjastojen kaikki kirjat, jotka löysin haulla "saamelaiset". Huomasin, että on yllättävän paljonkin kirjoja, joista jotkut jopa saamelaisten itsensä kirjoittamia, mutta arvatenkin suuri osa oli ainakin nimistä päätellen valtaväestön tuotoksia. Joidenkin kirjojen nimistä ja vuosikymmenien takaisista julkaisuajankohdista jo saattoi päätellä, että ne tuskin antavat mitään kovin asiallista tietoa. Mutta joihinkin toisiin kirjoihin saatan vielä joskus tutustua.

Olen itsekin vain se "pitkänhuiskea sinisilmä" ja turisti, joita Holmberg runoissaan kritisoi. Tosin ehkä voin lohduttautua sillä, etten ole Lapin reissuilla kalastanut, juopotellut enkä jättänyt jälkeeni pulloja tai muitakaan roskia. Lapin luontoa olen kyllä rakastanut ja rakastan, joten en ihmettele, että saamelaiset sitä rakastavat. Onhan se heidän.

Surullista vain on, että muut tunkeutuvat sinne lupaa kysymättä kaivoksineen ja muineen, mistä kertovat esimerkiksi seuraavat otteet eräästä runosta:

"Ajattelin kirjoittaa valtiolle kaivostoiminnasta
mutta mätätomaatit eivät valtion mielestä
ole puolukkahillon veroisia
kun käristyksestä puhutaan
---
ylpeä minä olen
kun en ota valtiota auttavasta kädestä
vaikka se säästää minulta aikaa
ja huuhtoo lohet rantaan valmiiksi tapettuina ... "

Kirjan runoissa ollaan myös kaupungissa: Tampereella - tai Helsingissä, kuten tässä:

"Huokaisin Helsingissä joiun
se on surullinen
mutta on siinä toivoa..."

Muuten Holmberg toteaa osuvasti kaupunkielämästä:

"Minusta kaupungissa on rehellistä
olla päissään päiväsaikaan..."

Tämän runokirjankin kautta opin jo jotain, kun hiukan googletin. Eräässä runossa Holmberg sanoo aikoneensa kirjoittaa kappaleen Assimilaatio blues. Kun en tuotakaan sivistyssanaa tuntenut, katsoin netistä, ja minulle selvisi, että assimilaatio tarkoittaa vähemmistöpolitiikassa kulttuurien sulautumista. No, se selittää. Se auttaa minua myös ymmärtämään edes jotain kuvassa näkyvästä cd:stä, jonka ostin kerran Sevettijärveltä. Huikean hienoa musiikkia, mutta sanoistahan en ole ymmärtänyt mitään. No, levyllä  - ja yhdellä sen kappaleista - näyttäisi ainakin varovasti veikaten olevan juuri tuo surullinen nimi, vaikkakaan ei tietysti suomeksi.

Kun runoissa myös esiintyi muutaman kerran ILO, senkin opin joltain nettisivulta, että Suomi ei ole ratifioinut ILO:n sopimusta alkuperäiskansojen oikeuksista. Järkyttävää. Eikä tällaisista(kaan) asioista puhu kukaan meille täällä etelässä - ja niin me sitten olemme tietämättömiä...

Holmbergin runot ovat hienoja, ja on niissä paljon muutakin kuin minä nyt tässä vaatimattomasti sain sanottua. Eikä pelkästään sitä yhteiskunnallista kannanottoa. Kannattaa tutustua häneen. Muistaakseni olen kuullut, että häneltä olisi tulossa ensi vuonna uusi runokirja suomeksi.

Saamenkieliset runokirjathan häneltä on ilmestynyt vuosina 2009 ja 2014 - ja tiedän kyllä, että Suomessa puhutaan kolmea eri saamenkieltä, mutta on varmaan parempi, etten lähde arvailemaan niistä sen enempää. Holmberg on tosin kotoisin Utsjoelta, jossa puhutaan ainakin pohjoissaamea...

Palladium Kirjat 2015
79 sivua
Kuvittanut Hanna Lehikoinen

Marko Annala: Paasto

Ihastuin Marko Annalan toiseen romaaniin hiukan jo nähdessäni sen upean kannen. Ennen varsinaista lukemista myös selasin kirjaa, ja minut hurmasi seuraava kappale:

"Viihdyn kirjojeni parissa. Jos omaisin riittävästi rohkeutta, lopettaisin nykyisen työni ja perustaisin antikvariaatin. Pukisin päälleni burgundinpunaisen tupakkatakin ja järjestelisin kirjoja päivät pääksytysten. Asiakkaita kävisi vain kourallinen päivässä ja he olisivat yhtä omituisia ilmestyksiä kuin minäkin. Heillä kaikilla olisi rokonarpinen iho, ahavoitunut katse, ja he tietäisivät tasan tarkkaan, kuinka niskoja nakellaan oikeaoppisesti. Liikkeeni olisi kaupunkierakkojen kohtauspaikka. Paikka jossa saisi muumioitua hyllyjen väliin rauhassa ulkomaailmalta."

Eihän kirja, jossa on tällainen kappale, voi olla kovin huono!

Antikvariaatin perustamisesta yllä olevassa otteessa haaveilee kirjan minäkertoja Matias, nelikymppinen ortodoksikirkon jäsen. Hän on jo vuosien ajan ollut uskonkriisissä: käytännössä hän ei ole enää pitkään aikaan uskonut Jumalaan. Omien sanojensa mukaan hän ei voi uskoa, koska ei tunne eikä koe Jumalaa.

Mutta miten uskaltaa paljastaa ajatuksensa Marika-vaimolle, isä Hermanille seurakunnassa ja työkavereille? Jos Matias on rehellinen, menettääkö hän kerralla kaiken - vaimon, ihmissuhteet ja työn?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääsiäistä edeltävään suuren paaston aikaan. Paaston alkaessa Marika lähtee pariksi kuukaudeksi Etiopiaan toteuttamaan kutsumustaan: opettamaan lapsia. Matias ehtii viime hetkellä tunnustaa vaimolleen, ettei usko enää Jumalaan. Sitten hän jää yksin Suomeen viettämään viimeistä, käänteentekevää paastonaikaansa:

"Tämä suuri paasto saa olla viimeinen kilvoitukseni. Se lupaus olisi helppo pitää. Alkaisin elää ilman kirkkoa. Lausuisin pääsiäisenä viimeisen kerran uskontunnustuksen ja nauttisin viimeisen Herran Ehtoollisen. Muuttuisin uskovaisesta tavalliseksi kuolevaiseksi, jonka ei tarvitsisi enää selittää kokemuksiaan johdatuksella. Mistään ei tarvitsisi löytää opetusta tai kaitselmusta. Tyyne kuolisi vanhuuttaan, Marika jättäisi tai olisi jättämättä, isä Herman olisi pelkkä Herman, Neonillan siunaukset vaihtuisivat kädenpuristuksiksi ja jäällä kaatuminen olisi vain onneton tapahtuma vailla syvempää merkitystä. Minun ei tarvitsisi etsiä Jumalaa rantakallioilta tai pajupuskasta. Ihmettelisin niitä ilman ihmettä."

Paastonaikana Matias ehtii surra vanhempiaan, jotka kuolivat jo kun hän oli vielä teini-ikäinen. Hän myös pelkää vanhan Tyyne-mummonsa kuolemaa. Mummon vapaakirkollinen usko tuo kirjassa vastapainoa Matiaksen kadotetulle uskolle. Mummo on aina ollut kiitollinen Jumalalle, vaikka on kokenut suuria menetyksiä ja suruja. Tätä Matias ihmettelee.

Matiaksella on jo itselläänkin terveysongelmia, ja hän toteaa, että elämä pitää elää nyt - tuskinpa hän on täällä yhtä kauan kuin mummo. Liian kauan hän on luopunut omista unelmistaan ja elänyt toisten mieliksi. Erään nuoren naisen tapaaminen saa hänet kipuilemaan omaa jo hiukan rupsahtanutta keski-ikäisen miehen ulkonäköään. Myös tämä kovia kokenut nainen surettaa Matiasta - ja herättää muitakin tunteita.

Vetävästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina. Annalalla on sana hallussa, ja häneltä sopii odottaa enemmänkin romaaneja.

Sitä, miten ja miksi Matias on kadottanut uskonsa, kirjassa ei mielestäni juuri avata. Eihän kaikkea aina tarvitse vääntää rautalangasta, ja lukijan omillekin ajatuksille voi jättää tilaa. Kuitenkin kaipasin enemmän syväluotausta siihen, miten tähän oli tultu.

Joka tapauksessa mielenkiintoinen kurkistus uskostaan luopuvan miehen maailmaan ja nautinnollinen lukuelämys! Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta.

Like Kustannus Oy 2018
285 sivua

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Olen suunnitellut paluuta joidenkin vanhojen lempikirjojeni pariin. Tämä on yksi niistä, vaikka ei toki ole mikään vanha kirja.

Kirjan päähenkilöä, isätöntä Aarnia, halveksivat niin oma äiti, koulukaverit kuin opettajatkin. Koulu ei mene hyvin eikä mikään kiinnosta. Eletään 1960-luvun Oulussa, kun Aarni päättää koulunsa huonoin arvosanoin. Hänellä ei ole paljon haaveita: lähinnä se, että saisi räjäyttää vanhan koulunsa ja lähteä sen mukana näyttävästi itsekin tästä maailmasta.

Aarnille tarjoutuu mahdollisuus päästä töihin Enni-tätinsä valokuvaliikkeeseen. Ei hän siitäkään aluksi ole riemuissaan: 

"Jos äiti ja muut kuvittelivat, että Aarni tyytyisi ruokkimaan kahta kuivahtanutta vanhaapiikaa ja pyyhkimään heidän pölyjään, he saisivat huomata olleensa väärässä. Oli nopeampiakin reittejä nimettömyyteen, jos sitä kaipasi, eikä Aarni aikonut lähteä hiljaa. Hän ei häviäisi elämästä kenenkään huomaamatta niin kuin isä..."

Vähitellen valokuvauksen salat vievät kuitenkin Aarnin mennessään. Kameran etsimen kautta hänen eteensä avautuu aivan uusia maailmoja. Hän alkaa löytää kauneutta ympäriltään ja tallentaa sitä. Kuvaajana hän onkin taiteilija, ei mikään muotokuvaaja tai lehtikuvaaja.

Suurin tulevaisuudentoivein Aarni lähtee Helsinkiin, mutta pettyy Ateneumin pääsykokeissa, kun siellä pitäisikin osata piirtää, ei kuvata. Eihän Aarni piirtää osaa. Hän häipyy kokeesta vähin äänin kesken kaiken, tekee töitä satamassa ja kuvaa vapaa-ajallaan.

Vierelleen hän löytää kuitenkin ihanan Ilsen, vaikka tämä on rikkaasta perheestä ja opiskelee yliopistossa. Aarnin on vaikea tajuta, miksi Ilse haluaa olla hänenlaisensa köyhän Oulusta tulleen satamajätkän kanssa, joka keskeytti Ateneumin pääsykokeen.

Nuoren miehen ikuinen alemmuudentunto tulee esiin myös hänen kuvaajaystävänsä Teuvon seurassa. Teuvo on muka aina parempi, hän ottaa paremmat kuvat, on rohkeampi, menestyy ja valloittaa vielä kaikki vastaan tulevat naisetkin siinä sivussa.

Aarni itse saa maistaa menestystä kuvaajana vasta vuosikymmenien päästä, monen pettymyksen jälkeen. Mutta ei hän taida uskoa itseensä vielä silloinkaan.

Kirja on "pitkä valotusaika", joka valottaa Aarnin elämää vuosikymmenien saatossa. Se käsittelee myös hänen avioliittoaan ja lapsiaan, varsinkin Lumi-tytärtä. Myös Lumi on taiteellinen - musikaalinen - mutta ei uskalla uskoa taiteellisiin haaveisiinsa, vaan on valinnut tylsän ja tavallisen elämän, jota ei koe omakseen. Isä yrittää rohkaista Lumia tekemään, mitä tämä itse haluaa, mutta:

" - Mennä Idolsiin vai? Lumi hymähti vaisusti, ei pannut silti niin voimalla vastaan kuin aiemmin. - Laulamaan joillekin urpoille, joille mä olen kuin kuka tahansa. Siellä mä olen keskinkertaisen näköinen 26-vuotias nainen, joka soittaa huonosti pianoa ja jolla on melko kelvollinen ääni. Mä en erotu tarpeeksi, enkä mä tahdo olla lopun ikääni pettynyt ja tavoitella jotakin, mistä ei kuitenkaan tule mitään. 
  Ajatus tuntui Aarnista henkilökohtaiselta, osui kohtaan joka oli edelleen arka.
  - Emmää oo pettyny, hän puolustautui. - Ei ihiminen kadu jos tekkee sitä mitä rakastaa."

Pitkä valotusaika on itselleni tärkeä romaani muutamastakin eri syystä. Minäkin olen aina ollut se "toiseksi paras", joka ei usko itseensä eikä uskalla edes yrittää toteuttaa unelmiaan, kun "ei siitä kuitenkaan mitään tulisi". Toiseksi olen itsekin ollut töissä valokuvaliikkeessä siihen aikaan, kun useimmat vielä kuvasivat filmikameralla. On siis nostalgista lukea niistä ajoista. (Ja yhdestä pääsykokeestakin olen häipynyt kesken pois, mikä oli huvittava yhtäläisyys Aarnin kanssa.)

Hieno ja kielellisesti kaunis romaani, joka tavoittaa hyvin henkilöidensä tunnetiloja ja ihmissuhteiden kipukohtia. Vaikka Aarnin elämä ei ole helppoa, kirja ei kuitenkaan ole synkkä, vaan herkkä ja kaunis kuvaus taiteellisesta ihmisestä.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015
223 sivua
Päällyksen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili
Alkuperäiskuvat: Vastavalo / Seppo Hinkula ja Istockphoto

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Tunnustan, että olen lukenut aivan liian vähän novelleja - ja vielä vähemmän kotimaisia. Jossain vaiheessa olin miettinytkin, että alkaisin tutustua novelleihin, mutta olin jo unohtanut koko asian. Onneksi minulle tarjottiin nyt arvostelukappaleena tätä Pirjo Puukon esikoisteosta, joka on novellikokoelma. Tässähän projektini pääsi hyvään alkuun!

Aluksi minulla oli hiukan käynnistysvaikeuksia, mutta sitten Puukon novellit veivät mennessään, ja suorastaan innostuin. Lopulta tämähän on huikea kirjallisuuden laji! Tämä ei siis jää tähän. Kiitos, Pirjo Puukko ja Stresa Kustannus!

Kokoelman novellit käsittelevät ihmissuhteiden ja elämän kiemuroita. Niitä mutkia, joissa mutkanlukutaito olisi paikallaan. On rakkautta, parisuhdetta, hylätyksi tulemista, perhesuhteita, työpaikan ihmissuhteita, naapurisuhteita, yksinäisyyttä. Näissä erilaisissa tilanteissa ihmiset pyrkivät selviytymään kukin omalla tavallaan.

Elämä tuo tullessaan kaikenlaista odottamatonta. Juuri korjattu auto päätyy mutkassa ojaan tai tulee vahinkoraskaus ja joutuu miettimään aborttia. Yksinäinen vanha mies saa sairauskohtauksen kerrostaloasunnossaan ja muistelee lattialla maatessaan mennyttä elämäänsä. Tämä novelli, Universumin yksinäisin mies, onkin yksi kirjan surullisimmista.

Pirjo Puukon novelleissa räiskyy elämän koko kirjo. Niissä on surullisia, hilpeän humoristisia, kepeitä, nokkelia, oivaltavia tai hiukan vinksahtaneita ja absurdeja sävyjä. Jälkimmäisiä ainakin aborttinovellissa, jossa on satanut lakkaamatta koko kesän ja syksyn, ja hiiret valtaavat talot.

Itselleni mieleen jäi esimerkiksi novelli Punainen kukko, jossa väkivaltaisen isän poika oireilee omalla tavallaan vielä vuosia isän lähdön jälkeen. Koomisinta osastoa edustaa Omenapuun oksat, jossa lapsiperhe on muuttanut omakotitaloon, mutta naapurin vanha pariskunta tekee heidän elämänsä hankalaksi valittamalla kaikesta mahdollisesta. Kuinka paljon tällaisia naapuruusuhteita onkaan aivan elävässä elämässä!

"Syksyn lentävät lehdet aiheuttivat katastrofin. Armaat tuulenpuuskat luutivat päivän mittaan pihan irtolehtiä naapurin puolelle. Antin neuvottelevan virkamiehen taidot saivat haasteen.
  Lastenhuoneen avoimesta ikkunasta kantautuva musiikki pani Aunen migreenin jyskyttämään. Ja niin kävi, vaikkei ikkuna olisi ollut aukikaan. Niillä oli varmaan kuuntelulaitteet."

Novellissa Selkeät ohjeet Irina-niminen nainen on aivan äärettömän tarkka pienimmistäkin yksityiskohdista ja on myös ohjelmoinut päivänsä niin tarkkaan, ettei vain ehtisi ajatella ja muistaa...

"Rauhankatu on hiljainen ja tuuli hyppyyttää puiden lehtiä. Irinan sisällä liikahtaa jokin, mutta hän välttelee tunnetta ja päättää miettiä asuntovelkansa korkoprosentin muutoksia. Kuinka kauan korot pysyvät näin matalalla? Mitä jos ne hurahtavat 90-luvun lukemiin?"

Hyvänmielennovellina mieleeni jäi Viileyden vuoksi. Siinä kaksi vanhaa kerrostalossa asuvaa naista päätyvät kumpikin pakoilemaan hellettä viileässä kellarissa, ja lopulta he menevät sinne aina yhtä aikaa, tuovat herkkuja ja muistelevat elämäänsä.

Puukon novelleissa myös tunnelmien ja ympäristön kuvaus on hienoa. Esimerkiksi Italian matkasta kertovassa novellissa voi melkein itsekin nähdä ne maisemat. Samoin kesäiset hetket Suomenlinnassa tai saaristossa välittyvät lukijalle elävästi. Entäpä sitten tunnelma opiskelukavereiden hiihtoretkellä meren jäällä:

"Meillä oli eväät repuissa ja reipas talvimieli. Aavalla jäällä tuuli puhalsi posket aroiksi mutta emme välittäneet, sillä hippien jonohiihto oli hupaisaa. Jokaisella oli viskata silloin tällöin hilpeä kommentti hyiseen ilmaan, sinne lumihiutaleiden sekan kieppumaan, napattavaksi ja naurettavaksi. Hiihtovauhti oli lähes vauhditon."

Yhteensä Mutkanlukutaito sisältää kahdeksantoista novellia, jotka on jaettu kolmen eri alaotsikon alle: Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa, Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita.

Jos pidät novelleista tai jos et vielä ole juuri lukenut niitä, kannattaa tutustua tähän Pirjo Puukon esikoisteokseen.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Stresa Kustannus osk. 2017
135 sivua
Kuvitus ja graafinen suunnittelu Amelia Nyman