keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Päivi Kuhalampi: Entä jos isä tulisi: Liisa, sotaorpo

 

Tämän kirjan luin jo kaatuneitten muistopäivänä äitini luona, joka on myös sotaorpo samoin kuin kirjan runoissa elämäänsä muisteleva alajärveläinen Liisa Kuhalampi, omaa sukua Liikala. Tarkoitushan oli lukea nämä runot silloin, kun teos ilmestyi, mutta kun siinä viivyttelin, onnistuimmekin jo hukkaamaan oman kirjamme. Se kun on niin ohut, että voi helposti hautautua jonnekin. Nyt vasta tuli mieleen, että senhän voi tietysti lainata myös paikallisesta kirjastosta, joten kirjakuvaukseen on käytetty kirjaston kirjaa. 

Liisa Kuhalammen miniä Päivi Kuhalampi on haastatellut anoppiaan, ja näiden elämänkaarimuisteluiden pohjalta syntyivät kirjan runot. Runomuotoon kirjoittaja päätyi, koska: Usein vähän on paljon. Vain muutamiin merkittäviin lauseisiin sisältyy suunnaton määrä tunteita ja ajatuksia. Se onkin toteutunut myös näissä runoissa. 

Runoissa käydään läpi Liisa Kuhalammen lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta perheen perustamiseen ja vanhuuden päiviin asti. Hänen isänsä Toivo Liikala katosi jatkosodassa Liisa-tytön ollessa vielä niin pieni, ettei hän muista isästään mitään. Lapsena Liisa suorastaan säikähti, kun kylällä puhuttiin, että isäsi on kadonnut, entä jos hän tulisikin takaisin? Eikä Liisa muistanut koko isää. 

Liisa Kuhalampi oli melkein kymmenvuotias, kun hänen isänsä julistettiin kuolleeksi. Kirkossa siunattiin kentälle jääneet: 

Isän Aarne-veli kantoi havuristin sankarihautaan, 
arkkua ei ollut, vain se risti. 
Ihmettelin, miten ihmisestä ei jää jäljelle mitään. 

Runot kertovat pienistä ja suurista arjen tapahtumista. Sotaorvot saivat sotakummit, ja Liisakin sai kummit Tanskasta, josta tuli kerran kuukaudessa paketti, samoin jouluna. Myös mahdollisuus ilmaiseen ammattikoulutukseen oli tarjolla sotaorvolle, ja Liisakin valmistui ompelijaksi. Hän alkoi tehdä työtä ja perusti perheen. Niin vuodet kuluivat, ja sotaorpous oli taustalla, kunnes vanhuuden päivinä lapsuuden kokemukset ovat nousseet yhä useammin mieleen. 

Sotaorpoja helpottaa, kun on muita saman kokeneita, joiden kanssa kokemuksiaan voi jakaa: 

On helpompaa, kun ymmärtää, 
että meitä on muitakin. 
Voi, kunpa lapsenakin olisi voinut puhua. 

Aika ja elämä oli niin toisenlaista, 
vaikenemista ja työn tekoa. 

Runot ovat koskettavia. Runo Kaipaus kertoo, millaista oli menettää isä, jota ei edes ehtinyt tulla tuntemaan: 

Ei minulla koskaan ole isänkaipuuta ollut, luulisin. 
Osaako lapsi sellaista kaivata, mitä ei koskaan ole ollut? 
Vai voisiko se olla naamioitunut tähän elämänmittaiseen 
haikeuden, yksinäisyyden ja vierauden tunteeseen? 

Entä jos isä tulisi: Liisa, sotaorpo on puhutteleva teos. On hyvä, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan nyt, kun sotaorvot ovat vielä kertomassa kokemuksistaan. Liisa Kuhalampi on halunnut omalta osaltaan tallentaa jälkipolville tämän verran suvun historiaa ja kokemuksia sotaorpoudesta. 

Itseäni kirja koskettaa erityisesti, koska myös oma äitini on sotaorpo. Liisa Kuhalampi puolestaan on mieheni serkku. Liisa Kuhalampi ja äitini ovat muistaakseni syntyneet samana vuonna, ja kumpikin menetti isänsä niin pienenä, ettei isästä jäänyt mitään muistikuvaa. Liisa Kuhalammen isän katoaminen ja minun isoisäni kaatuminen tapahtuivat molemmat heinäkuussa 1941, joten niistä tulee tänä kesänä kuluneeksi 80 vuotta. 

Kirjan kustantamista ovat tukeneet Alajärven kulttuuritoimi, Alajärven kaatuneitten omaiset ry. ja Pohjanmaan sotaorvot ry. 

Päivi Kuhalampi 2017 
Kansikuva: Liisa Kuhalammen kotialbumi 
Taitto: Jani Levijoki / Ikonos, Alajärvi 

Kirjasta on kertonut myös alajärveläinen Torstai-lehti otsikolla Sotaorvon Liisan muistelmat tallennettiin runoteokseksi

Kuva on otettu 6.12.2017, jolloin
sankarihaudalla oli kunniavartio. 

4 kommenttia:

  1. Kiitos, että esittelit tämän upean kirjan. Hienoa, että tällainen on kirjoitettu ja tuo runomuoto varmasti sopii erittäin hyvin tähän kirjaan. Monesti käy niin, että rankat muistot, joiden kanssa on jotenkuten elänyt suurimman osan elämäänsä, palautuvat elävästi mieleen vanhuuden päivillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On hyvä, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan jälkipolvienkin luettaviksi. Vanhuuden päivinä ihminen voi tosiaan muistella mennyttä elämäänsä, ja asioita nousee pintaan. Hyvin sopi runomuoto tähän aiheeseen. Vähillä sanoilla sai sanottua paljon.

      Poista
  2. Todellakin arvokas teko tämä kirja! Mummoni myös menetti isänsä taisteluissa. Isä oli muistoissa loppuun asti, mummo kun oli jo sen ikäinen että jotain muistikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on hieno ja arvokas teos. Myös minun äitini vanhempi sisko muisti heidän isänsä, oli ollut isän tyttö ja kaipasi häntä. Se oli hänelle suuri suru.

      Poista