Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa

Suomentanut Annikki Suni 

Marokkolainen Tahar Ben Jelloun on niitä kirjailijoita, joiden lukemista olen aina suunnitellut, mutta niin vain ovat vuodet vierineet. Nyt löysin onneksi tämän pienoisromaanin kirpputorilta, ja luettuani sen voin vain todeta, että tätä täytyy saada lisää! Tyyntä Tangerissa oli taitavasti kirjoitettu, upea teos. Ei ihme, että Tahar Ben Jelloun on palkittu kirjailija.

Kirjan päähenkilö on vanha, yli kahdeksankymppinen mies, joka miettii elämäänsä. Tuntuu kuin hän olisi aivan yksin kylmässä, kosteassa kodissaan Tangerin kaupungissa, mutta lopulta käy ilmi, että onhan hänellä vaimokin. Tämä on kuitenkin hänelle vain välttämätön paha, joka enimmäkseen ärsyttää häntä. Tosin kun vaimo on poissa kotoa, mies kaipaa häntä salaa. Vaimon ja minun välilläni on enemmän väärinkäsityksiä kuin hellyyttä, mies toteaa.

Mies on pettynyt elämään ja siihen kaikkeen luopumiseen, mitä vanhuus tuo tullessaan. Terveys on mennyt: mies sairastaa astmaattista keuhkokatarria, ja myös näkö ja kuulo ovat heikkenemässä. Muutaman kerran hän kyllä väittää, ettei ole sairas, eikä hän suostu syömään lääkkeitäänkään; se olisi kai tappion tunnustamista.

Vanhuksen on vaikea korjata sitä mikä kaiken aikaa särkyy hänessä itsessään; hän ei suostu siihen että ruumis, joka on kestänyt niin paljon ja sietänyt niin suurta väsymystä, voi hylätä hänet ja lakata vastaamasta nopeasti ja notkeasti ponnistuksiin joita hän siltä vaatii. 

Mies, nimetön minäkertoja, on myös hyvin yksinäinen. Ystävät ovat kuolleet, lapset asuvat kaukana. Osa ystävistä puolestaan elää, mutta heistä on tullut entisiä ystäviä, koska mies on luonteeltaan niin särmikäs, sellainen totuuden torvi, jonka pitää mielestään saada sanoa suoraan kaikki ikävät asiat. Sitten hän ihmettelee, miksi ihmiset haavoittuvat, loukkaantuvat ja panevat välit poikki.

On myös vanhoja tuttuja, joiden nimiä mies selaa osoitekirjastaan. Hän miettii, kenelle heistä voisi soittaa, mitä heille kuuluu vai ovatko hekin jo kuolleet.

Päähenkilö muistelee myös nuoria naisia, joita hän joskus rakasti, ja kaipaa heitä. Hän pohtii, miten ihmiset luulevat, että seksuaalinen halu katoaa iän myötä, mutta ei se katoa, vaan se polttaa edelleen. Vaimon kanssa he ovat nukkuneet erillään jo viisitoista vuotta.

Mies on pettynyt ja katkerakin. Silti tämä ei minusta ollut ahdistava kirja, koska Tahar Ben Jelloun onnistuu kirjoittamaan tästä kaikesta jotenkin niin surumielisen kauniisti - vaikkakaan ei kaunistellen. Tuo mies, niin hankala luonne kuin hän selvästi onkin, herättää minussa myötätuntoa kaiken luopumisen kipunsa keskellä.

Kirja on myös suorastaan kuin aforismikokoelma; uudestaan ja uudestaan Ben Jelloun sanoittaa niin taitavasti ihmisyyden ja vanhuuden kipua, yksinäisyyttä, pettymystä ja kaipausta. Tyyntä Tangerissa on ohut kirja, mutta sitä on luettava hitaasti mietiskellen, niin paljon ajatuksia se herättää, ja joka sivulla on upeita kirjallisia helmiä. Tahar Ben Jelloun on kielenkäytön mestari, kuten myös hienon suomennoksen tehnyt Annikki Suni.

Tahar Ben Jelloun kuvaa vanhan miehen niin todentuntuisena ja inhimillisenä olentona, että kirjaa lukiessa tulee jatkuvasti mieleen ihmisiä ja tilanteita elävästä elämästä. Uudestaan ja uudestaan täytyy todeta, että juuri näinhän se on tosielämässäkin. Ja kun olen seurannut vanhojen ihmisten elämää lähipiirissäni, tuntuu että Tyyntä Tangerissa kuvaa juuri sitä samaa. Vaikka kirjan tapahtumapaikkana onkin Marokko, vanhan yksinäisen miehen tarina on sellainen, joka voisi sijoittua mihin tahansa maahan, myös Suomeen. Toki tämä vanha mies on kiitollinen, ettei Marokossa ole vielä keksitty perustaa vanhainkoteja, joten siinä mielessä olot ovat siellä erilaiset.

Tyyntä Tangerissa on ehdottomasti koskettavin koskaan lukemani vanhuuden kuvaus. Voisi melkein itkeä, kun lukee jotain näin surullista:

Niin monet kirvelevät kuvat elämästä valtaavat mielen pitkänä talvipäivänä. Miten niiltä välttyisi? Vanhuksen lapset ovat kaukana. Yksi on ulkomailla; häntä ei saa huolestuttaa; vanhus tietää että poika tulee, jos hän soittaa, mutta asioita ei saa suurennella. Poika on töissä eikä voi lähteä ilman vakavaa syytä. Ja nythän ei ole mitään vakavaa, onpahan vähän yksinäisyyttä ja lyijynraskas taivas joka laskeutuu hitaasti, lävistää katon ja painautuu rinnan päälle. 

Kirjassa on kyllä myös mukavan marokkolaista tunnelmaa, josta nautin suuresti, olenhan kerran käynytkin Marokossa, vaikka valitettavasti se oli kovin pikainen visiitti kauan sitten. Ehkä minun täytyy jatkaa nojatuolimatkoja Marokkoon Tahar Ben Jellounin opastuksella.

Gummerus 1990 
112 sivua 
Alkuteos: Jour de silence à Tanger 1990 
Kannen kuva: Pressfoto 
Kannen suunnittelu: Jorma Luotio 

Kaikkien näiden blogivuosien jälkeen päätin vihdoin tehdä parannuksen siinä, että laitan tästä lähtien suomentajan nimen heti alkuun. Joten sieltä löytyy hän!

Kirjasta muualla: 

Kirjavinkit
Lukuneuvoja
Maailman ääreen