tiistai 21. huhtikuuta 2020

Kirsi-Klaudia Kangas: En enää laske tunteja

Tällä viikolla tulee kymmenen vuotta siitä päivästä, jona olin isäni kuolinvuoteen äärellä. Muistot tulivat elävinä mieleen, kun kuulin pari päivää sitten erään henkilön kertovan hetkistä tajuttoman isänsä kuolinvuoteen äärellä.

Näissä tunnelmissa luin tämän Kirsi-Klaudia Kankaan kirjan, joka on hänen surupäiväkirjansa oman äitinsä kuoleman jälkeisen vuoden ajalta. Suripa itse sitten äitiä, isää tai muuta läheistä, En enää laske tunteja on todella koskettavaa luettavaa. Kangas kirjoittaa niin kauniisti ja herkästi:

Tänä aamuna sinä kuolit minun silmieni edessä, käsi minun kädessäni. Kietoudun peitteeseen pimeässä huoneessa ja käännän kasvoni seinään päin. Itken ikävää, avuttomuuttani ja kuoleman epäoikeudenmukaisuutta. Yhtäkkiä aistin sinun kumartuvan puoleeni ja silittävän poskeani hiljaa niin kuin aina teit tavatessamme pitkän ajan jälkeen. 
  Minä talletan tämän hetken syvimmälle sisimpääni kirkkaaksi majakan loistoksi surun pimeälle merelle. 

Kirsi-Klaudia Kangas oli tiennyt yhdentoista vuoden ajan, että hänen äitinsä kuolisi jossain vaiheessa krooniseen leukemiaan. Mutta vaikka sen tiesi, sitä ei ymmärtänyt. Ei edes kuolinvuoteen äärellä. Ei ennen kuin kuolema sitten todella tuli, niin peruuttamattomana kuin se tulee.

Päiväkirjassa Kangas käy läpi suruaan ja kaikkea siihen liittyvää. Suru oireilee useaan kertaan myös fyysisesti. Käytännön asioiden hoitaminen tuntuu raskaalta. Eikä helpottava itkukaan aina tule. On myös tarve puhua ja purkaa suruaan, mutta ihmiset eivät osaa kuunnella, vaan alkavat kohta muistella kälyn autokolaria ja naapurin syöpäsairauden vaiheita. Sureva tytär toivoo, että joku vain kuuntelisi.

Hän muistelee äitiä, sitä millainen tämä oli ja millaiset heidän välinsä olivat. Mieleen nousee muistoja vuosien varrelta, hyviä ja huonoja.

On hienoa ja lukijan kannalta terapeuttista, että päiväkirjassa käsitellään myös niitä huonoja muistoja. Äiti-tytärsuhteessa on ollut omat jännitteensäkin, ja mikäpä vanhemman ja lapsen suhde olisi täysin ongelmaton. Äidillä on ollut tapoja, jotka ovat tuntuneet tyttärestä rasittavilta tai ärsyttäviltä. Tytär ihmettelee sodan aikana syntyneen sukupolven ajatusmaailmaa ja toivoo, ettei äiti olisi uhrautunut niin paljon, vaan olisi elänyt omaa elämäänsä.

Mutta on paljon hyviä muistoja. Luopuminen tekee kipeää. Suru satuttaa. Toisaalta äidin jäljiltä löytyy paljon hänen kirjoittamiaan runoja ja raamatunlausekortteja, jotka lohduttavat.

Kirjan lopulla Kirsi-Klaudia Kangas kertoo, että vasta surua läpi käydessään hän on uskaltanut olla äidille myös vihainen ja käydä läpi sellaisen irtautumisprosessin, joka on jäänyt murrosiässä kokematta.

Kangas kertoo eläneensä suruaikana Jumalan kanssa läpi menneitä vuosia ja kohdanneensa siellä äitinsä uudella, armollisella tavalla. Hän kertoo surun ohjanneen hänet matkalle kohti omien juurien ja menneisyyden hyväksymistä. Viimeisessä luvussa Kankaalla on yhä äitiä ikävä, mutta hän pystyy jo hyväksymään sen, että tämän oli aika mennä Taivaan kotiin.

Lopulta itse sain tämän kirjan äärellä käydä läpi sekä isäni kuolemaa että suhdetta omaan äitiini, joka vielä elää, joten lukemisesta oli kaksinkertainen hyöty. En enää laske tunteja on hyvin ajatuksia herättävä teos, joten sen seurassa on hyvä käydä läpi omaa suruaan.

Kirsi-Klaudia Kangas on takakannen mukaan ivalolainen toimittaja. Koska kirjan ilmestymisestä on jo pitkä aika, en tiedä, asuuko hän siellä edelleen, mutta joka tapauksessa surupäiväkirjaansa kirjoittaessaan hän asui Lapissa, mikä näkyy myös tekstissä. Se sisältää kaunista Lapin luonnon ja vuodenaikojen kuvausta. Kuten tässä:

Pienet, hopeakylkiset kalat tuikkivat yhä laajenevassa sulassa. Virta kuluttaa haurasta jäätä yö yöltä enemmän. Joka aamu kesä on ainakin hehtaarin verran lähempänä. Jäähileet helisevät miljoonina tiukuina pulppuavan syvyyden reunalla. Se on pelkistetyintä jumalanpalvelusta missä olen ikinä ollut. Olen vain seisonut rannalla ja ihmetellyt hiljaa joka solu täydessä sopusoinnussa tapahtumien kanssa. Se hoitaa kuin balsami väsynyttä sydäntä. 
  Tässä luonnon jumalanpalveluksessa minä saan kerrankin uhrata kyllikseni sydänverta ja suolaisia kyyneleitä.  

Teoksessa on mukana myös Kankaan hienoja viivapiirroksia suruprosessin ajalta.

Aikamedia Oy 2006 
128 sivua 
Kannen suunnittelu: Aikamedia Oy / Markus Paajala 

2 kommenttia:

  1. Kaunis postaus kirjasta, josta varmasti on monelle apua ja peilauspintaa;)Kuolemahan on kulttuurissamme edelleen eräänlainen tabu eikä siihen osata suhtautua luontevasti.

    Suru on hankala kaveri ja on erittäin vaikeaa antaa kaikkien tunteiden tulla esiin. Sen läpikulkeminen vie aikaa, eikä oikoteitä ole.

    Saattamassa olen saanutriittävästi olla. Viimeisimmän, lapsettoman Tätini, joka oli minulle kuin äiti, jälkeen hoidin mekaanisesti kaikki käytännön asiat, kunnes hautajaisten jälkeen murenin tunteiden tullessa. Kiersin tuolloin pitkän metsälenkin itsekseni ja itkin kyyneleet tyhjiin... Siitä lähti tokeneminen niiksi muistoiksi, joita kannan yhä mukanani:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaunis on itse kirjakin. Ikävä kyllä suru on tosiaan melkoinen tabu Suomessa, ja surua pitää yrittää peitellä ja esittää hillittyä, jopa hautajaisissa, mikä on minusta ihan sairasta.

      Sinulle on ollut suuri suru tuo tätisi kuolema, kun hän oli sinulle kuin äiti. Onneksi on niin kuin joissain osanottokorteissa sanotaankin, että muistoista aika rakentaa lohdutuksen. Muistot meille jäävät, ja niitä saamme säilyttää aarteinamme.

      Poista