Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto

Olen kauan aikonut lukea näitä Lars Petterssonin dekkareita, mutta en ole jostain syystä saanut aloitettua. Nyt ihastuin kertaheitolla Norjan Lapin jäätävään talveen ja tähän vähintään yhtä jäätävään rikostarinaan. Tykkään talvesta, pohjoisesta ja Lapista, ja olenpa kerran käynyt myös tuolla Koutokeinossa.

Kylläkin minusta on vaikea käyttää sanaa Koutokeino, koska norjaksihan se näkyy olevan Kautokeino, ja sillä nimellä olen aina kuullut siitä puhuttavan. Mutta ehkä me suomalaiset sitten ääntäisimme sen väärin, jos se kirjoitettaisiin täälläkin Kautokeino...? Kirjassa käytettiin muutenkin paljon suomenkielisiä paikannimiä. Muut vielä menettelisivät, mutta en ole koskaan kuullut puhuttavan "Pohjoispohjasta". Se on kai sitten Norrbotten...?

No, se nimistä! Petterssonin teos on siis huikeaa luettavaa niin jännityksen, Lapin kuin arktisen talven ystäville. Päähenkilö Anna Magnusson on Tukholmassa asuva apulaissyyttäjä, jonka isä on ruotsalainen, mutta saamelainen äiti on aikoinaan muuttanut Ruotsiin juuri tuolta Koutokeinosta. Nyt Annan sukulaiset pyytävät häntä tulemaan Koutokeinoon auttamaan heitä eräässä rikosasiassa. Annan serkkua Nils Mattisia (Niilas Mahtea) syytetään raiskauksesta, ja Annan pitäisi olla puolustamassa häntä.

Perille päästyään Anna huomaa kuitenkin, että asiat ovat paljon monimutkaisempia kuin hän olisi voinut kuvitellakaan. Ensinnäkin Nils vaikuttaa hänestä ihan oikeasti syylliseltä. Toisaalta paikallisen yhteisön tavat ovat hänelle aivan uusia. Paljon rikoksia jätetään selvittämättä, varsinkin jos tekijä on poliisipäällikön sukulainen. Suvun etu ja kunnia on muutenkin aina etusijalla, vaikka suvun jäsen olisi oikeasti tehnytkin jotain pahaa. Kostamisessa käytetään oman käden oikeutta. Poliisi ei siis rankaise, mutta joku muu sen kyllä tekee.

Paikallisilla näyttää olevan kaikenlaista kinaa ja hankalia suhteita keskenään, eikä Annallakaan aivan helppoa ole. Hän joutuu kantamaan niskassaan syytöksiä siitä, että hänen äitinsä lähti pois ja jätti perheensä oman onnensa nojaan. Jokaisen perheenjäsenen kun kuuluisi olla mukana poronhoidossa, ainakin jos perhe elää omavarais- ja luontaistaloudessa. On myös ihmisiä, jotka tuntuvat haluavan raivata Annan pois tieltä, kun hän tekee tutkimuksiaan. Kuka tai ketkä eivät halua hänen tutkivan tapausta - ja mikä lopulta on totuus? Alkaa myös sattua salaperäisiä kuolemantapauksia.

Seuraavassa ote selviytymistaistelusta pakkasessa autiolla tiellä:

"Ei ollut enää yhtä kylmä kuin aiemmin illalla, mutta niin kylmä kuitenkin, että voisi hyvin paleltua kuoliaaksi jäätyneessä autossa.
  Nostin takkini hupun ylös ja yritin liikkua tiellä. Niin pitkälle kuin silmäni kantoivat, en nähnyt autojen valoja missään. Olin varmasti ajanut neljä-viisikymmentä kilometriä tunturiin enkä muistanut nähneeni taloja tällä tieosuudella. Porolauma, jonka ohi ajoin, oli parikymmentä kilometriä tästä Kaarasjoen suuntaan.
  Puhelin oli mykkä. Täällä ei ollut kenttää.
  En uskaltanut lähteä kulkemaan tietä pitkin, sen sijaan yritin juoksennella edestakaisin, mutta se ei lämmittänyt minua kummemmin. Asetuin pariksi minuutiksi keskelle tietä ja kuuntelin omaa hengitystäni. Katselin pääni päällä liehuvia revontulia."

Takakansitekstin mukaan ruotsalainen elokuva-alan freelancer ja kirjailija Lars Pettersson viettää talvet Koutokeinossa, ja hän ottaakin kirjassaan kaiken irti arktisen talven kuvaamisesta. Myös jännitystä on mukavasti. Lukuelämys on kaikin puolin nautinnollinen.

Koska kirja kertoo saamelaisista, Pettersson kirjoittaa myös heidän asemastaan ja heidän kokemistaan vääryyksistä, kuten siitä, että valtio maksaa saamelaisille siitä, että nämä luopuvat poronhoidosta. Kuulemma "ympäristösyistä". En toki ole mikään asiantuntija, mutta luulisi ihan, ettei tuollainen ikiaikainen ja luonnonläheinen elinkeino voi olla luonnolle kovin "vaarallinen", toisin kuin esimerkiksi teollisuus. Ja kaivokset...

Saamelaisten kokemaan sortoon liittyen eräs kirjan henkilö kertoo veljestään:

"Meillä oli samat vanhemmat, mutta hän kasvoi Oslossa. Meidän lapsuudessamme lapsia siirrettiin usein pois. Perheet olivat köyhiä, ja niissä oli paljon lapsia. Kätilö saattoi antaa lapsia adoptioon, kun perhe oli hänen mielestään liian suuri. Samemission ja muut uskonnolliset hyväntekeväisyysjärjestöt 'huolehtivat' köyhien saamelaisvanhempien lapsista ja lähettivät heidät etelän perheisiin." 

Sitä en tiedä, lieneekö Petterssonilla itsellään saamelaisia juuria vai onko hän muuten vain perehtynyt heidän elämäänsä viettäessään talvia Koutokeinossa.

Minä joka tapauksessa ihastuin tähän dekkariin, joka onkin voittanut Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon. Onneksi Petterssonilta on ilmestynyt tähän sarjaan myös jatkoa, joten saan jatkaa kirjallisia matkojani Koutokeinoon. Itsehän kävin siellä kesällä. Koska kirjassa oltiin yhdessä luvussa myös Koutokeinon punaisessa puukirkossa, jaan pari ottamaani kuvaa sieltä. Harmi vain, ettei minulla ollut silloin digikameraa. Paperikuvina nämä kyllä onnistuivat, mutta paperikuvasta kuvattuina eivät enää niinkään...

Koska Koutokeino ei ole kovin kaukana Suomen rajalta (ja Enontekiöltä), myös Suomea sivutaan tarinassa muutaman kerran. Tämäkin näin kuriositeettina mainittakoon...

Minerva Kustannus Oy 2014
Alkuteos: Kautokeino, en blodig kniv
Ruotsin kielestä suomentanut Salla Korpela
Kansi ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy

Kuvissa Koutokeinon punainen puukirkko, joka kirjassakin mainitaan.