Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

"Pilvet kantavat sadetta vuorten yllä. 
  Napakettu jolkottaa kylän laitamilla, pysähtyy saadessaan viestin, joka ei ihmiselle kuulu. Kettu nostaa kuononsa kohti taivasta ja haukottelee.
  Merikihu kaartaa kylän yllä siivet levällään, katse tiukasti maassa. Se kallistaa itseään kuin tunnustellen tuulta ja odottaa nousevaa virtausta loppuun saakka. Tuuli käy ennen kuin se laskeutuu maahan, eikä linnun tarvitse räpäyttää kiiltäviä siipiään kertaakaan."

Näin houkuttelevasti alkaa Katri Rauanjoen uunituore romaani Lenin-setä ei asu enää täällä. Olin myyty heti tästä ensimmäisestä luontokuvauksesta - ja sitä tuli lisää.

Jäätävä arktinen talvi kaukana Huippuvuorilla - Pyramidenissa, entisessä venäläisten hiilikaivoskaupungissa, joka on nykyään hylätty ja tyhjillään, todellinen aavekaupunki. Siinä eksoottiset puitteet kirjan tapahtumille.

Pyramidenin autiudessa sinnittelee talven yli vain viisi henkilöä pitämässä paikasta huolta tulevan kesän turistisesonkia varten. Yksi heistä on suomalainen Kiril, muut ovat Venäjältä ja Ukrainasta. Kirilkin on isänsä puolelta venäläinen, minkä takia häntä kiusattiin lapsena. Siksi hän onkin käyttänyt Suomessa nimeä Karri, mutta täällä Pyramidenissa hänen on turvallista tulla Kiriliksi.

Miksi Kiril on lähtenyt talveksi sinne keskelle ei mitään? Ilmeisesti hän pakenee jotain, mutta onko mahdollista päästä pakoon? Ihmisiä voi toisaalta paeta, kun mailla halmeilla ei ole kuin neljä muuta ihmistä. Mutta niitä neljää ei tietenkään pääse pakoon - eikä itseään, omia ajatuksiaan ja muistojaan.

Aavekaupungin vartijana Kirilillä on tietyt päivittäiset tehtävät ja rutiinit, mutta on myös paljon aikaa ajatella. Hän muistelee elämäänsä, varsinkin isäänsä, joka joi ja oli väkivaltainen, ja toisaalta nuoruutta ja opiskeluaikaa Vladimir-sedän luona Pietarissa. Taakse jäänyttä elämää on myös suhde Karoliinaan, joka jätti Kirilin, kun tämä ei halunnut lapsia. Vanhat Pietarin aikaiset haaveet venäläisestä Irinasta alkavat Huippuvuorten talvessa uudestaan herätä henkiin.

Aikansa kuluksi Kiril kulkee hylättyjen talojen hylätyissä huoneissa, joihin venäläiset ovat lähtiessään jättäneet paljon tavaroitaan. Hän ottaa valokuvia ja elää omissa maailmoissaan, kuulee ja näkee epätodellisia asioita, on porukassa outo ja erilainen, "hullu suomalainen".

"Luin Kuolleita sieluja ja kiertelin hylättyjä huoneita. Himoitsin niitä tarinoita. Niitä, joissa ei noustu ylös kahdeksalta, koska niin oli sovittu. Tartuin kameraan yhä useammin, puhuin muille yhä vähemmän."

Paikassa on myös omat arvoituksensa. On kiellettyjä rakennuksia tai huoneita, joihin ei saa mennä. Mitä yhtiöllä on tekeillä tässä autioituneessa kaupungissa, kun Kirililtäkin salataan asioita?

Välillä kerronnan katkaisevat luvut, joissa ollaan Pyramidenin vilkkaimmissa kaivosvuosissa, kun kaupunki on vielä täynnä elämää. Näissä luvuissa kerrotaan Annasta, Tatjanasta ja Vasilista. Heidän tarinansa, kolmiodraamansa, punoutuu mukaan kokonaisuuteen viimeistään kirjan loppupuolella.

Jossain keskivaiheilla Pyramidenin talven tyhjyys ja tapahtumattomuus oli lannistaa minut, enkä pystynyt näkemään teoksen punaista lankaa. Toisaalta niinhän se aavekaupungin talvi varmasti lannistaa myös ne muutamat henkilöt, jotka siellä yrittävät sinnitellä kohti kevään valoa. Siinä mielessä tunnelma välittyy hyvin. Mitä sitten, kun on päässyt pakoon johonkin, mutta sieltä ei pääsekään pakoon mihinkään?

Kirjan loppupuolella alkaa sitten tapahtua yllättäviä ja dramaattisiakin käänteitä, ja myös palapelin paloista muodostuva kokonaiskuva hahmottuu kyllä aikanaan.

Nautin Rauanjoen teoksessa sen kauniista, suorastaan upeasta pohjoisen luonnon ja arktisen talven kuvauksesta. Myös Huippuvuorten eläimet näyttelevät omaa tärkeää rooliaan tässä kirjassa. Nimittäin siellähän esimerkiksi jääkarhut ovat niin konkreettinen uhka, ettei ulkona saa liikkua ilman asetta. Myös napakettuja, valaita ja hylkeitä pääsee tapaamaan kirjan sivuilla.

Toinen nautinnollinen asia tässä romaanissa on sen kuvaama venäläisyys. On samovaarit, teen juomiset, poskisuukot, votka, Kalinkat ja muut musiikit, kaiken yllä vieläkin leijuva neuvostoajan haamu.

Itselleni parasta antia olivatkin juuri sekä Huippuvuorten talvisen luonnon että venäläisyyden kuvaus

Tuosta tapahtumattomuudesta  ja eristäytyneestä elämästä keskellä ei mitään tuli mieleeni Elin Willowsin romaani Sisämaa. Varmasti Sisämaan ystävät kestävät myös tämän romaanin ajoittaisen hitauden paremmin kuin minä. Muuten Katri Rauanjoen romaani on kuitenkin aivan oma maailmansa. Sellainen, joka jää mieleen pyörimään vielä jälkeenpäin, teos, jonka arvoitukset avautuvat hitaasti viipyillen.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle!

Kustantamo S&S 2019
333 sivua
Kansi: Pinja Meretoja
Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Ay

Kirjasta on blogannut ainakin Anun ihmeelliset matkat.

Ilahduttava tieto tällaiselle pohjoisen ystävälle on myös se, että Rauanjoen seuraava romaani kertoo kolttasaamelaisista. Aiheesta lisää täällä.