tiistai 15. tammikuuta 2019

Souad Al-Sabah: Alussa oli nainen

En ollut koskaan kuullut puhuttavan kuwaitilaisesta kirjallisuudesta, kunnes vähän aikaa sitten Instagramissa tuli vastaan tämä runokirja, jonka kirjoittaja ei ole pelkästään kuwaitilainen, vaan kaiken lisäksi vielä nainen! Mielenkiintoni heräsi tietysti heti, ja hankin kirjan käsiini.

Viime aikoina olen kylläkin ollut hiukan huonossa hapessa ja joutunut palauttamaan monia kirjoja kirjastoon, koska en ole saanut niitä luettua. Pelkäsin vähän, että nämäkin olisivat monimutkaisia runoja, joiden lukeminen olisi raskasta ja vaatisi liian syvällistä ajattelemista.

Onneksi olin kuitenkin väärässä. Souad Al-Sabahin runot ovat sopivan yksinkertaisia, että niitä jaksaa lukea väsyneenäkin - mutta eivät kuitenkaan liian yksinkertaisia. Niissä on kuitenkin ajatusta. Syvällinen voi joskus olla, vaikka ei käyttäisikään vaikeaa ja monimutkaista kieltä. Lisäksi nämä runot ovat vielä sopivan lyhyitäkin. Kaiken kaikkiaan siis juuri sopiva annos nautittavaksi juuri nyt!

Ellei aio lukea sekä suomeksi että arabiaksi, kirjan sivumääränkin voi jakaa kahdella. Nimittäin joka aukeamalla runo on ensin suomeksi ja sitten toisella sivulla arabiaksi. Henkilökohtaisesti en osaa arabiaa, mutta kauniilta ja koristeelliselta ne arabiankieliset sivut näyttivät eli tarjosivat hiukan estetiikkaakin runojen lukemisen lomaan. Estetiikasta puheen ollen myös kirjan kansi on minusta kaunis ja sopii juuri tällaisen runokokoelman kanneksi.

Souad Al-Sabah kuuluu Kuwaitin ruhtinassukuun (syntynyt 1942). Hän valmistui taloustieteiden maisteriksi Kairon yliopistosta ja väitteli myöhemmin vielä tohtoriksi Englannissa (ollen ensimmäinen englanniksi väitellyt kuwaitilainen nainen). Runoteosten lisäksi hän on julkaissut kirjoja Kuwaitin, Persianlahden maiden sekä muun maailman taloudellisesta tilanteesta. Näin kertoo johdannossa kirjan toimittanut Faruk Abu-Chacra, joka toimi Helsingin yliopiston arabian kielen lehtorina 1972-2001.

Mutta sitten itse runoihin! Alussa oli nainen sisältää paljon kauniita ja herkkiä rakkausrunoja, mutta myös teräviä ja osuvia huomioita Lähi-idän naisten asemasta ja heitä alistavista miehistä. Kirjoittaja onkin toiminut aktiivisesti erilaisissa ihmisoikeusjärjestöissä.

Al-Sabah kysyy, miksi idän mies näkee naiset vain kauniina objekteina, vaikka naisetkin ovat älykkäitä ja heillä on paljon ajatuksia ja henkistä pääomaa. Nainen haluaisi olla miehen kanssa myös ystävä:

"Minä haluan joskus kävellä nurmella kanssasi
haluan joskus lukea kanssasi runokirjaa
naisena minua ilahduttaa kuunnella sinua...
Miksi siis, sinä idän mies, välität vain
ulkonäöstäni
miksi näet kajalin silmissäni
mutta et järkeäni..."

Arabinaisen tragedia on kuvattu hyvin runossa Paluu selliin:

"Kun arabitar matkustaa
Pariisiin, Lontooseen tai Roomaan
Hän ottaa välittömästi kyyhkysen muodon
räpyttelee patsaiden yllä 
siemailee vettä suihkulähteistä
ruokkii hanhia kädestään
Paluumatkalla
kun lentokapteeni pyytää kiinnittämään
turvavyöt
ja olemaan tupakoimatta
unelma haihtuu
suihkulähteiden musiikki kuivuu pois
hanhien valkoiset sulat sirottuvat hujan hajan
ja hän palaa muiden kanojen kanssa
takaisin kennoonsa"

Kuitenkin Al-Sabahin runoissa on paljon rakkauden kepeyttä, kauneutta ja onnea - vaikka tuskaakin. Hauskasti hän vertaa, että rakastunut eurooppalainen nainen nauttii "pikaruokia, pakasteaterioita, pakasterakkautta", kun taas "rakastunut arabinainen grillaantuu tulisilla hiilillä."

Sähköä on seuraavassa runossa:

"Keskikesällä
naiseuteni törmää
pieneen hikipisaraan
joka noruu sinun rinnallesi
Sinä tulet mereltä
ja maailma sähköistyy
ja sateet ryöppyävät maahan"

Herkkää haaveilua puolestaan on esimerkiksi Uni-sarjan runossa Uni 5:

"Viime yönä näin unta
että loikoilin sinun hellyytesi puiden alla
ja sinä juotit minua linnunmaidolla
ja ruokit kuun hedelmillä..."

Tässä vain osa runosta. Monet näistä runoista ovat niin lyhyitä, että niistä on vaikea lainata vain osaa ilman että kokonaisuus kärsii.

Al-Sabahin teos oli minusta virkistävä lukuelämys ja hieno uusi tuttavuus. Kannattaa tutustua!

Ammatour Press (Helsinki) 2006, 271 sivua
Toimittanut Faruk Abu-Chacra
Arabian kielestä suomentanut Sari Kuustola
Kansi ja graafinen suunnittelu Timo Heinonen

Kirjasta on blogannut ainakin Sivutiellä.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Terttu Lensu: Marijan hiljainen sota

Kirjahyllyssäni on Sarajevossa, Bosnia-Hertsegovinassa syntyneen, Kroatiassa asuvan Miljenko Jergovicin romaani Buick Rivera, joka kuuluu osastoon "hyllynlämmittäjät" eli toistaiseksi lukematta jääneet oman hyllyn kirjat. Lisäksi minulla on parhaillaan lainassa hänen novellikokoelmansa Sarajevolainen Marlboro. Ennen kuin alan lukea Jergovicia, jonka molemmat suomennetut teokset liittyvät Bosnian sotaan, halusin lukea taustaksi tämän kyseisestä sodasta kertovan tietokirjan. Onhan siitä jo sen verran aikaa, että oli hyvä virkistää muistiaan siitä, mistä sodassa oli silloin kysymys.

Kirjan kirjoittaja Terttu Lensu on työskennellyt Bosniassa, Kroatiassa, Serbiassa ja Makedoniassa kansainvälisen järjestön palveluksessa ja Ylen toimittajana. Marijan hiljainen sota kertoo hänen bosnialaisen ystävänsä tarinan. Millaista oli kroaattina jäädä koko nelivuotisen Bosnian sodan ajaksi serbien keskelle eristettyyn Banja Lukan kaupunkiin, josta ei päässyt muualle kuin Serbiaan, jonne hän kroaattina ei voinut lähteä?

Sotaan asti Bosnian serbit, kroaatit ja muslimit olivat olleet yhtä, mutta äkkiä tuli tärkeäksi tietää, mihin leiriin kukin kuului. Serbit ajoivat suuren osan kaupungin kroaateista ja muslimeista pois, ja osa toki pakeni ihan oma-aloitteisesti. Kroaattina Marija oli äkkiä vihollisten keskellä ja joutui olemaan hyvin varovainen. Toki hänellä oli myös läheisiä serbiystäviä, ja hänen veljensä vaimokin oli serbi. Ei kaikista tullut automaattisesti vihollisia keskenään, mutta varovainen piti olla siinä, keneen luotti.

Vaikka kaupungissa ei käyty varsinaisia taisteluja, serbit määräsivät yöllisen ulkonaliikkumiskiellon. Öisin he sitten muun muassa räjäyttelivät kroaattien ja muslimien asuntoja. Väärään etniseen ryhmään kuuluvia vietiin vankileireille, raiskattiin ja tapettiin.

Puutetta oli kaikesta: sähköstä, lämmöstä, ruuasta. Iltaisin ihmiset istuivat kotonaan ahdistumassa, ja kaduilla oli aavemaisen hiljaista. Marija puolestaan kävi sinnikkäästi jokailtaisilla kävelyillään ennen öisen ulkonaliikkumiskiellon alkamista, vaikka hänen läheisensä olivat huolissaan, että hänelle voisi sattua jotain, kun liikkui yksin pimeässä. Mutta Marija pelkäsi enemmän yksin asunnossaan pelokkaana istumista. Käveleminen vei hänen ajatuksensa muualle.

Englantia opettavalle Marijalle, kuten myös hänen oppilailleen, koulu oli iloinen asia. Siellä tapasi ihmisiä ja sai sisältöä päiviin. Takki päällä luokissakin jouduttiin istumaan talvella. Samoin kuin kotona piti olla lämpimästi pukeutuneena. Yöksi Marija kuitenkin otti takin pois ja kaivautui peittoihin - eikä suostunut pitämään pipoa nukkuessaan, vaikka sitäkin joku suositteli.

Kirjasta sai paljon tietoa tuon ajan tilanteesta ja poliittisista oloista entisen Jugoslavian alueella. Tarkkana joutui olemaan. Kun sota alkoi, esimerkiksi vihreästä väristä tuli äkkiä vaarallinen. Marija oli aina pitänyt äitinsä vanhaa sormusta, jossa oli pieni vihreä kivi. Sodan alettua eräs serbinaapuri kysyi yllättäen häneltä, onko tuo vihreä kivi koalition merkki (koalitio oli Bosnian kroaattien ja muslimien yhteenliittymä Bosnian serbejä vastaan). Tämän jälkeen Marija piilotti sormuksen ja kaikki vihreät vaatteensa. Samoin eräs poika pahoinpideltiin vain koska hänellä oli vihreä takki - ja hän kun oli vain täysin tietämätön siitä, että vihreästä oli äkkiä tullut vihollisväri. Kyseisen pojan perhe pelästyi ja pakeni Saksaan - vain vihreän takin vuoksi...

Tiedotusvälineiden kautta maailman huomio oli Sarajevossa, ja serbijohtajat olivatkin tyytyväisiä siitä, että saivat tehdä Pohjois-Bosniassa mitä halusivat.

Marijan hiljainen sota kertoo monia järkyttäviä asioita ja kuvaa myös sitä, miten sekä Marija että kaikki banjalukalaiset väsyivät pitkien sotavuosien mittaan.

Monenlaista järkyttävää näki ja koki myös Terttu Lensu, joka kertoo omista kokemuksistaan kirjan lopussa. Tässä pari otetta hänen näkemästään:

"Aurinko tulee esiin pilvien takaa ja paistaa raunioihin. Ajamme lähellä Savan rantaa. Talot ovat olleet isoja, kaksi- tai kolmikerroksisia, ja puutarhat suuria, seutu on selvästikin ollut vaurasta ennen sotaa. Nyt pihat ja tiet ovat tyhjiä. Ohitamme kylän keskustan, emme näe yhtään ihmistä. Laajat pellot aukeavat eteemme, pelloilla on korjaamatonta maissia. Pellot ovat miinoitettuja, joten satoa ei ole voitu korjata vaikka ihmisillä on nälkä, kertoo autonkuljettajamme."

"Poikkeamme ilmeisesti poispäin rintamalinjasta. Tulemme rauniokylään, joka näyttää isommalta kuin edelliset. Kaikki talot ovat säpäleinä. Kylmää kestävät kukat kukkivat marraskuun valossa, luhistuneen talon kuistin vieressä tulipunainen ruusu loistaa yksinään kuin huuto. Ajamme hiekkatietä edelleen. Olemme hiljaa, kuuntelemme. Miinoista kertovia punaisia muovinauhoja on molemmin puolin tietä. Toivon hartaasti, että autonkuljettajamme tietää mitä tekee."

Kun halusin saada taustatietoa Jergovicin kirjojen lukemista varten, niin sitä kyllä sain. Tällaiset teokset myös näyttävät uudestaan ja uudestaan sodan järjettömyyden ja julmuuden. Vaikka Lensun kirjassa näkökulma on kroaatin, entisen Jugoslavian alueen sodat olivat hirveitä itse kullekin kansanryhmälle siellä. Tavallinen kansa kärsii aina johtajien sotahulluudesta. Kylläkin myös siellä sitä tavallista kansaa saatiin nationalistisilla ajatuksilla lietsottua vihaamaan toisiaan; niin ainakin olin käsittävinäni rivien välistä.

WSOY 2000, 209 sivua
Graafinen suunnittelu Tuula Mäkiä

perjantai 11. tammikuuta 2019

Marja-Leena Mäkelä & Sirkka Kultti: Kirjastokaskuja: MKD 10

Kun kävin läpi kirjaston huumoriosastoa, tuli vastaan tällainen kirja, johon on koottu suomalaisissa kirjastoissa sattunutta ja tapahtunutta, enimmäkseen hauskoja asiakaspalvelutilanteita.

Kirja on melko ohut, ja esipuheessa valitellaan, ettei Suomen kirjastoseuran perinnekeräys oikein tuottanut tulosta eli "kaskuiksi ja anekdooteiksi luettavia lyhyitä, ytimekkäitä ja hauskoja tarinantapaisia." Niinpä tekijät kävivät läpi eri maakuntakirjastojen tiedotteita, ja löysivät niistä monia huvittavia juttuja.

Tässä kokoelmassa jokaisen kaskun perään on merkitty joko perinnekeräykseen lähettäneen henkilön nimi, maakuntakirjastolehden nimi tai paikkakunta, jos se on lähetetty jostain kirjastosta tiimityönä. Kokoelman tekijät huomaa pohjalaisiksi heti siitä, että he sanovat näitä "paukahduksiksi" (vrt. "paukahros"); tuskin missään muualla käytetään tuollaista sanaa. En ole ainakaan kuullut. Lisäksi aika paljon tarinoita on Seinäjoelta, mutta on niitä toki muualtakin Suomesta.

Nämä vaikuttaisivat tositapauksilta, mutta en tietenkään voi vannoa, ettei joku olisi jotain keksinytkin.

Kaskut on jaettu kirjastomaiseen tyyliin seuraavien otsikoiden alle:

0 Yleistekoset
1 Mielenliikkeet
2 Uskomuksia
3 Kasvatusta
4 Matkoja kaikkialle
5 Luonnontieteellistä
6 Vekotintaito
7 Arjen taide
8 Kielentiede
9 Mennysiä, mennysiä

Vaikka kirjanen onkin ohuehko, kyllä sen äärellä sai monet hyvät naurut. Niin lapset kuin aikuisetkin ovat olleet kovasti asialla kirjastoissa kysellen mitä ihmeellisimpiä asioita. Lasten suusta on kuultu riemastuttavia asioita, mutta myös aikuisten kanssa on sattunut yhtä ja toista hassua. Kuten sekin kun kirjastoon soitetaan:

"Onko kirjastossa? Voisitteko analysoida Shakespearen näytelmät ja antaa minulle luettelon eksistentialisen koulukunnan ajatteluun vaikuttaneista suunnista! Voin odottaa puhelimessa."

Lasten suusta kuultua on puolestaan esimerkiksi tämä:

"Kaksi oskarinkokoista tutkii innokkaasti autokirjaa. - Onko tää se sama kirja, joka oli sulla lainassa? - Joo, jos siinä on leivänmuruja sen vanhan mersun kohdalla."

Ja toinen:

"Onko teillä kirjaa Vaikeita lapsia? kysyy pikkutyttö neuvojalta. - Se tulisi meidän äidille."

Monenlaisia muitakin kyselyjä kirjastossa on kuultu, kuten tässäkin puhelussa:

"Saara on puhelimessa. - Päivää, täällä Tuomas Tossavainen Lapualta. Minä siitä lainasta soitan, kun käskettiin teiltä kysyä. - Mistähän lainasta on kysymys? - No siitä Rakennusfirman 20 000 markan lainasta."

Nämä kaikki ja monta vielä paljon hauskempaakin löytyy tästä kirjasta. Suosittelen kaikille kirjastoihmisille, niin työntekijöille kuin asiakkaillekin! Sekä niille, jotka ihastuivat Jen Campbellin kirjaan Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa ja haluavat lukea jotain vastaavaa. Toivottavasti tätä löytyy kirjastoista. Ainakin täällä Eepos-kirjastojen alueella tällainen tuli vastaan.

BTJ Kirjastopalvelu Oy 2000, 57 sivua
Piirrokset: Sirkka Kultti

maanantai 7. tammikuuta 2019

Laura-Kati Juntunen: Pohjakosketuksia - Uupuneiden selviytymistarinoita

Toimittaja Laura-Kati Juntunen on kerännyt tähän kirjaan uupuneiden ja masentuneiden selviytymistarinoita. Myös hänen oma tarinansa on yksi niistä. Lisäksi kirjan alussa on psykologi, psykoterapeutti Mirja Sinkkosen asiantuntijaosuus otsikolla Uupumuksen ja masennuksen tunnnistaminen. 

Selviytymistarina sanana saattaa kuulostaa siltä kuin nämä olisivat jonkinlaisia todellisuudelle vieraita sankaritarinoita tyyliin "sitten hän parani täydellisesti / lopullisesti ja eli onnellisena elämänsä loppuun asti". Se on kuitenkin heti sanottava, että näin ei ole. Minusta aika maanläheistä realismia Juntusen teoksessa on. Kirjaa varten tarinansa kertoneet tiedostavat kyllä sen, että ovat sillä tavalla särkyneitä, ettei paluuta entiseen ole. Mutta masennuksen ja uupumuksen kanssa voi oppia elämään, omaa jaksamista ja sen rajoja kuulostelemaan. Kun on kerran särkynyt, on tarpeen oppia pitämään huolta omasta hyvinvoinnistaan, pyytämään apua, tekemään itselleen hyvää, välttämään sitä, mihin terveys ei riitä.

Moni tämän kirjan henkilö on kokenut uupumuksen joko opiskeluun tai työhön liittyen. On yliopisto-opiskelijan, ammattiauttajan, muusikon ja ympäripyöreitä työpäiviä tekevän leirikeskusisännän uupumusta. Mutta on myös synnytyksenjälkeistä masennusta, pitkäaikaista masennusta ja lapsen kuolemasta johtuvaa masennusta.

Kirjaan haastatellut kertovat, mistä ja miten he saivat apua. Moni kertoo lääkkeistä ja terapiasta. Joku ei halunnut lääkkeitä, toinen taas koki ne hyvänä apuna itselleen. Jollakulla terapeutin löytäminen kävi nopeasti ja helposti, toiselle se oli hankalaa. Kaikki he ovat lisäksi tunnustavia kristittyjä ja kertovatkin myös siitä, miten ovat saaneet uskostaan voimaa, kun mitään muuta ei ole ollut.

Uupumus pakottaa ihmisen etsimään ja löytämään selviytymiskeinoja, asioita joista saa voimaa. Laura-Kati Juntunen kertoo omasta kokemuksestaan:

"Uupumuksen jälkeen tärkeiksi tulivat arkiset asiat: että saan nukkua hyvin ja riittävästi, syön riittävän usein ja hyvin, ulkoilen, teen asioita joista nautin ja joista saan iloa, keskityn rakastamiini ihmisiin. Lepään silloin kun se on tarpeen. Ja joskus annan itselleni luvan vain olla."

Synnytyksenjälkeisen masennuksen kokenut Elina puolestaan oppi:

"Äiti voi olla hyvä monella tavalla. Jokainen on sellainen äiti kuin on ihmisenäkin. Elina toteuttaa nyt äitiyttä sillä tavalla, mikä on hänelle luonteenomaista. Hän on esimerkiksi äiti, joka käy välillä laulukeikoilla. Hän pitää tärkeämpänä, että jaksaa leikkiä ja hullutella Juhanan kanssa, kuin että potisi syyllisyyttä siitä, että syöttää tälle paljon purkkiruokaa."

Elina tajusi, että kun äidillä on hyvä olla, lapsellakin on hyvä olla. Siksi on oikein pitää huolta itsestäänkin.

Myös uupumuksen läpikäynyt Kari oppi uutta: hän tajusi, että on aina ollut luonteeltaan hiukan surumielinen, ja saa ollakin sellainen.

Minusta näiden ihmisten ahaa-elämykset olivat hienoja ja rohkaisevia niin itselleni kuin varmasti monelle muullekin. Heidän vaikeista kokemuksistaan masentuneet ja uupuneet saavat myös vertaistukea ja lohtua: on muitakin - ja tästä voi selvitä. Tai tämän kanssa voi oppia elämään. Vaikka sitten niin kuin eräs henkilö toteaa, että jokaisen lääkärikäynnin jälkeen hän päättää elää taas seuraavaan lääkärikäyntiin asti. Nimittäin kyllä myös itsemurha-ajatuksia kirjassa sivutaan.

Kirjan lohdullista antia on myös se, miten eri henkilöt luottivat Jumalan kantavan heitä, vaikka eivät itse jaksaneet mitään. Gospelmuusikko Jaakko Löytty kertoo tutkineensa vanhoja virsiä ja körttiläistä mielenlaatua ja saaneensa lohtua ironiasta sijoittaessaan sellaisia sanoja kuin "murhehuone", "tautivuode", "puutteenalaisuus" ja "vähäväkisyys" oman elämänsä tarinaan.

"Tämänkaltaisen huumorin avulla voi sijoittaa itsensä yhteiseen kokemukseen, mikä on hyvin tervehdyttävää. Jaakko antaa siitä esimerkin Paavo Ruotsalaisen logiikan avulla. Kerran Paavolta kysyttiin neuvoa, mitä tehdä, jos ei osaa rukoilla. Paavo vastasi, että jos ei osaa rukoilla, ikävöiköön ja jos ei osaa ikävöidä, sairastakoon Herralle. Körttiläinen perinne lisää vielä, että jos ei osaa sairastaa Herralle, sairastakoon muuten vain."

Jokaisen luvun alussa on myös masennusaiheinen runo. Runot on kirjoitettu CAPS LOCK:illa. Lienevätkö ne Laura-Kati Juntusen omia tekstejä - ainakaan ketään muuta kirjoittajaa ei mainita. Jaankin tässä lopussa vielä otteen yhdestä runosta:

YMMÄRTÄKÄÄ:
EN JAKSA
EN VOI
EN PYSTY

USKOKAA:
NÄYTÄN UPEALTA
EN OLE
EN OLE

ANTAKAA
MINULLE
PALANEN ARMOA
SILLÄ ITSE
EN SIIHEN 
KYKENE


SLEY-Kirjat Oy 2005, 168 sivua
Ulkoasu: Iiris Kallunki
Kannen valokuva: Juha Salonen

perjantai 4. tammikuuta 2019

Bea Uusma: Naparetki- Minun rakkaustarinani

Kolme melkoisen hullunrohkeaa ruotsalaista miestä lähti vetypallolla Pohjoisnavalle vuonna 1897, eikä heistä kuultu sen koommin. Yli 30 vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä ja leirinsä löydettiin sattumalta Huippuvuoriin kuuluvalta autiolta saarelta, joka sai nimen Valkosaari, nimi jonka miehet itse antoivat paikalle sinne rantautuessaan. Pakkasessa heidän tavaransa olivat nimittäin säilyneet niin hyvin, että heidän päiväkirjojaan pystyi vielä lukemaan, ja jopa heidän ottamansa valokuvat pystyttiin kehittämään.

Halki vuosien miesten arvoitus on sitten kiehtonut varsinkin ruotsalaisia, ja Andrée-retkikunnan kohtalosta on kirjoitettu siellä lukuisia kirjoja. Mitä heille tapahtui? Miksi he kuolivat ilmeisesti vain muutama päivä tuolle saarelle rantautumisensa jälkeen, vaikka heillä oli muonaa, vaatteita ja lääkkeitä yllin kyllin - kuin myös aseita jääkarhujen tappamiseen? Päiväkirjamerkinnät loppuvat lokakuun alussa heidän vietettyään saarella vasta muutaman päivän, eikä merkinnöistä löydy selitystä tapahtuneelle.

Bea Uusmalle tästä arvoituksesta tulee suorastaan pakkomielle, rakkaustarina, kuten kirjan nimikin jo kertoo. Hänen on saatava tietää, mitä tapahtui. Hän vierailee toistuvasti museossa, johon on koottu retkikunnan tavaroita, tutkii kaiken kirjallisen materiaalin, mitä saa käsiinsä, tekee matkoja Huippuvuorille, haastattelee asiantuntijoita... Hän on tehnyt aivan uskomattoman suuren, vuosikausia kestäneen tutkimustyön aiheesta, ja se näkyy tässä kirjassa.

Sanon samaa kuin muutkin: kirjaa lukee kuin  jännittävää dekkaria. Ei malta pitää taukoja, melkein unohtaa syödä ja juoda, kun haluaa vain ahmia kirjaa eteenpäin saadakseen tietää, mitä Uusman tutkimuksissa oikein selviää. Löytääkö hän jotain, mitä muut eivät ole löytäneet eivätkä huomanneet? Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten henkeään pidätellen tätä uskomatonta tarinaa lukee!

Siinä sivussa tulee huomaamattaan rakastuneeksi Huippuvuoriin ja Jäämereen, niin ankaraa ja armotonta seutua kuin ne ovatkin. Olisipa aivan mahtavaa päästä käymään siellä joskus!

Kirja on lisäksi upean visuaalinen, kuten (taas) kaikki muut ovat jo sanoneet ennen minua. Se sisältää paljon havainnollista materiaalia, aina noista Andrée-retkikuntalaisten toistasataa vuotta sitten ottamista mustavalkokuvista lähtien. On myös kuvia ja kuvauksia Uusman omilta matkoilta, erivärisiä sivuja ja vaihtelevasti joillain sivuilla paljon tekstiä pienellä fontilla, toisilla taas vähän tekstiä suurella fontilla. Sitaatteja sieltä täältä. Luonnollisesti myös miesten päiväkirjoja raotetaan.

Ainoaksi hiukan väsyttäväksi osuudeksi koin itse sen, jossa matkan jokaisesta päivästä (alkaen lentoonlähdöstä 11.7.) on kooste sen perusteella, mitä kukin miehistä oli päiväkirjoissaan kertonut. Useimpien päivien lopuksi Uusma kommentoi omia huomioitaan kerrotusta. Tavoitteena on yrittää ymmärtää, tapahtuiko jo matkalla jotain, mikä olisi selittänyt heidän kuolemansa saarella. He kun kirjasivat useimmiten ylös päivän ruokavalionsakin, samoin kuin ripulit ja jalkavammat. Olisivatko he esimerkiksi syöneet jotain myrkyllistä? (Uusma on lääkäri, joten hänellä on asiantuntemusta sairauksiin ja kuolinsyihin liittyen aivan omasta takaa.)

Miksi tämä osio oli minusta väsyttävä? Se teki niin konkreettiseksi tuon matkan raskauden ja toivottomuuden. Kun vetypallo aika pian putosi, miehet aloittivat mahdottoman urakkansa päästä jäällä eteenpäin vetäen perässään uskomattoman raskaita rekiä täynnä tavaraa. Lisäksi jäällä oli railoja ja he putoilivat veteen tämän tästä. Vaikka he luulivat pääsevänsä eteenpäin, he joutuivat jälkeenpäin huomaamaan, että tuuli olikin kuljettanut jäälauttoja taaksepäin, joten he eivät olleetkaan edenneet. Mutta sinnikkäitä miehiä he olivat, koska periksi ei annettu.

Kirjassa on myös surullinen rakkaustarina, koska miehistä nuorimman, Nils Strindbergin, morsian Anna jäi Ruotsiin odottamaan. Matkalla Nils kirjoitti Annalleen kirjeitä, vaikka ei voinutkaan niitä sieltä lähettää. Noita kirjeitäkin on mukana tässä kirjassa. Nils täytti matkalla 25 vuotta ja eli sen jälkeen luultavasti enää kuukauden - siihen asti, kun miesten päiväkirjamerkinnät loppuvat.

"Nils Strindberg laskee. Hän laskee uudelleen. Mutta luvut täsmäävät. Elokuun 2. päivän paikanmäärityksessä hän huomaa, että jää, jolla he kulkevat, on ajelehtinut pohjoiseen nopeammin kuin he ovat kävelleet etelään. Vaikka he eivät sitä huomaa, jäämassat ovat koko ajan jatkuvassa liikkeessä. Jää ajelehtii. Viime päivinä he ovat raahanneet rekiä koko valveillaoloaikansa, yli kymmenen tuntia vuorokaudessa, mutta siitä huolimatta he eivät ole päässeet eteenpäin. On menty taaksepäin.
  Nyt Nils lakkaa kirjoittamasta Annalle. 
  He päättävät muuttaa kurssia. He tajuavat, että he eivät ehdi perille Frans Joosefin maalle ennen kuin napatalvi iskee. Sen sijaan retkikunta ottaa päämääräkseen Seitsensaarilla sijaitsevan varikon. He ovat menneet sekaisin laskuissa siitä, kuinka monesti he ovat liukastuneet ja liukuneet rekineen veteen. Seitsensaarille on 220 kilometriä matkaa. He toivovat pääsevänsä varikolle kuudessa tai seitsemässä viikossa.
  Kuusi viikkoa myöhemmin he ovat päässeet 22 ja puoli kilometriä lähemmäksi päämääräänsä Seitsensaaria."

Naparetki on Bea Uusman rakkaustarina, ja siitä on tullut myös yhä uusien lukijoiden rakkaustarina. Niin koukuttava, jännittävä ja henkeäsalpaava se on. Tutkimusretki arvoituksen ytimeen ja salaperäisille Huippuvuorille karuine jäätikköisine saarineen. Armottomalle Jäämerelle, jossa jääkarhut vaanivat, kesäinen aurinko paistaa yötä päivää ja sekoittaa matkamiesten pään - napatalven ja kaamoksen lähestyessä uhkaavasti. "Kesälläkin" lämpötilat miesten päiväkirjoissa olivat tosin nollan molemmin puolin. Melkoista eksotiikkaa siis.

Lue, niin tiedät, miksi me kaikki olemme niin hullaantuneita Uusman teokseen!

Like Kustannus Oy 2015, 290 sivua
Alkuteos: Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)
Suomentanut Petri Stenman

P. S. En ole varma mihin maahan Huippuvuoret on kuulunut 1800-luvun lopulla, mutta laitoin tunnisteisiin myös Norjan, kun se kuitenkin nykyään on Norjan aluetta.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Vuoden 2018 parhaita lukuelämyksiä

Vuosi 2019 on alkanut, ja on aika toivottaa teille lukijoilleni, kanssabloggaajille sekä muille ystäville ja tutuille onnellista uutta vuotta! Olkoon tuleva vuosi myös kirjarikas ja täynnä antoisia lukuhetkiä. Tuokoon se tullessaan kaikkea muutakin mukavaa sekä lukutoukille että niille, jotka eivät jaksa lukea.

Vasta nyt ehdin tehdä katsausta parhaisiin viime vuonna lukemiini kirjoihin. Toteutan tämän samalla tavalla kuin Kirjojen kuisketta -blogi, josta sain idean tähän postaukseeni. En ole ennen tehnyt tällaista Vuoden parhaat -koostetta, mutta tästähän voisi tehdä jatkossa perinteen.

Niinpä myös minä valitsen viisi parasta neljästä eri kategoriasta: kotimainen kauno, käännetty kauno, dekkarit ja tietokirjat. Mutta vaikka tästä joukosta joutui rajaamaan pois paljon kirjoja, ei se tarkoita, etteivät monet niistäkin olisi hyvin sopineet näille listoille.



Tässä siis valitsemani kirjat (ja samalla linkit niistä kirjoittamiini postauksiin):


Kotimainen kauno:


Veikko Huovinen: Hamsterit. WSOY 1957.

J. Pekka Mäkelä: Hunan. Like 2018.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Tammi 2015

Tarja Leinonen: Koti koivun alla. Karisto 2018.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013.


Käännetty kauno:


Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa. Like 2010.

Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä. Bazar 2008.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet. WSOY 2015.

Gael Faye: Pienen pieni maa. Like 2018.

Laurent Gaudé: Eldorado. Bazar 2013.


Dekkarit / trillerit:


Tuire Malmstedt: Pimeä jää. Myllylahti 2018.

Eva Frantz: Sininen huvila. Kustantamo S&S 2017.

Melba Escobar: Kauneussalonki. Aula & Co 2018.

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun. Like 2018.

Mary Kubica: Pretty Baby. HarperCollins 2016.


Tietokirjat:


Vesa Tuominen & Esa Silander: Karhumies. Docendo 2018.

Norma Khouri: Kunniamurha - Rakkaus ja kuolema nykypäivän Jordaniassa. WSOY 2003.

Nina Rousu: Joko ollaan perillä? Myllylahti 2018.

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä - Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa. Like 2017.

Hala Jaber: Lentävällä matolla Bagdadiin. Tammi 2009.


Kirjat eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, vaan lähinnä siinä järjestyksessä, jossa ne bongasin selatessani blogia loppuvuodesta alkuvuoteen päin - eli hiukan takaperin. Paljon huikeita lukuelämyksiä ovat tarjonneet sekä nämä että monet muut kirjat. On oppinut paljon uutta, saanut nauraa ja itkeä, on ollut koskettavia ja järkyttäviä ihmiskohtaloita, jännittäviä nojatuolimatkoja, on saanut nauttia kauniista kielestä, ja aivan loppuvuodesta sain viettää hauskoja hetkiä Kuusamossa Karhumies Sulo Karjalaisen kesyjen karhujen seurassa.

Huonon muistini ansiosta saan silloin tällöin uusia elämyksiä vanhojen lempikirjojeni parissa. Näistä viime vuoden parhaista sellaisia uusintoja olivat Hamsterit, Pitkä valotusaika, Taivaslaulu, Sade lankeaa ja Kunniamurha.

Runoja ja novelleja on tullut luettua aivan liian vähän, mutta Pirjo Puukon Mutkanlukutaito (Stresa 2017) oli hieno uusi tuttavuus novellien osalta viime vuonna. Runojen parasta antia tarjosivat kaksi vanhaa lempirunoilijaani: Fernando Pessoa ja Edith Södergran.

Odotan innolla tätä alkavaa "lukuvuotta" 2019! Mitä se tuokaan tullessaan?!