keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto

Olen kauan aikonut lukea näitä Lars Petterssonin dekkareita, mutta en ole jostain syystä saanut aloitettua. Nyt ihastuin kertaheitolla Norjan Lapin jäätävään talveen ja tähän vähintään yhtä jäätävään rikostarinaan. Tykkään talvesta, pohjoisesta ja Lapista, ja olenpa kerran käynyt myös tuolla Koutokeinossa.

Kylläkin minusta on vaikea käyttää sanaa Koutokeino, koska norjaksihan se näkyy olevan Kautokeino, ja sillä nimellä olen aina kuullut siitä puhuttavan. Mutta ehkä me suomalaiset sitten ääntäisimme sen väärin, jos se kirjoitettaisiin täälläkin Kautokeino...? Kirjassa käytettiin muutenkin paljon suomenkielisiä paikannimiä. Muut vielä menettelisivät, mutta en ole koskaan kuullut puhuttavan "Pohjoispohjasta". Se on kai sitten Norrbotten...?

No, se nimistä! Petterssonin teos on siis huikeaa luettavaa niin jännityksen, Lapin kuin arktisen talven ystäville. Päähenkilö Anna Magnusson on Tukholmassa asuva apulaissyyttäjä, jonka isä on ruotsalainen, mutta saamelainen äiti on aikoinaan muuttanut Ruotsiin juuri tuolta Koutokeinosta. Nyt Annan sukulaiset pyytävät häntä tulemaan Koutokeinoon auttamaan heitä eräässä rikosasiassa. Annan serkkua Nils Mattisia (Niilas Mahtea) syytetään raiskauksesta, ja Annan pitäisi olla puolustamassa häntä.

Perille päästyään Anna huomaa kuitenkin, että asiat ovat paljon monimutkaisempia kuin hän olisi voinut kuvitellakaan. Ensinnäkin Nils vaikuttaa hänestä ihan oikeasti syylliseltä. Toisaalta paikallisen yhteisön tavat ovat hänelle aivan uusia. Paljon rikoksia jätetään selvittämättä, varsinkin jos tekijä on poliisipäällikön sukulainen. Suvun etu ja kunnia on muutenkin aina etusijalla, vaikka suvun jäsen olisi oikeasti tehnytkin jotain pahaa. Kostamisessa käytetään oman käden oikeutta. Poliisi ei siis rankaise, mutta joku muu sen kyllä tekee.

Paikallisilla näyttää olevan kaikenlaista kinaa ja hankalia suhteita keskenään, eikä Annallakaan aivan helppoa ole. Hän joutuu kantamaan niskassaan syytöksiä siitä, että hänen äitinsä lähti pois ja jätti perheensä oman onnensa nojaan. Jokaisen perheenjäsenen kun kuuluisi olla mukana poronhoidossa, ainakin jos perhe elää omavarais- ja luontaistaloudessa. On myös ihmisiä, jotka tuntuvat haluavan raivata Annan pois tieltä, kun hän tekee tutkimuksiaan. Kuka tai ketkä eivät halua hänen tutkivan tapausta - ja mikä lopulta on totuus? Alkaa myös sattua salaperäisiä kuolemantapauksia.

Seuraavassa ote selviytymistaistelusta pakkasessa autiolla tiellä:

"Ei ollut enää yhtä kylmä kuin aiemmin illalla, mutta niin kylmä kuitenkin, että voisi hyvin paleltua kuoliaaksi jäätyneessä autossa.
  Nostin takkini hupun ylös ja yritin liikkua tiellä. Niin pitkälle kuin silmäni kantoivat, en nähnyt autojen valoja missään. Olin varmasti ajanut neljä-viisikymmentä kilometriä tunturiin enkä muistanut nähneeni taloja tällä tieosuudella. Porolauma, jonka ohi ajoin, oli parikymmentä kilometriä tästä Kaarasjoen suuntaan.
  Puhelin oli mykkä. Täällä ei ollut kenttää.
  En uskaltanut lähteä kulkemaan tietä pitkin, sen sijaan yritin juoksennella edestakaisin, mutta se ei lämmittänyt minua kummemmin. Asetuin pariksi minuutiksi keskelle tietä ja kuuntelin omaa hengitystäni. Katselin pääni päällä liehuvia revontulia."

Takakansitekstin mukaan ruotsalainen elokuva-alan freelancer ja kirjailija Lars Pettersson viettää talvet Koutokeinossa, ja hän ottaakin kirjassaan kaiken irti arktisen talven kuvaamisesta. Myös jännitystä on mukavasti. Lukuelämys on kaikin puolin nautinnollinen.

Koska kirja kertoo saamelaisista, Pettersson kirjoittaa myös heidän asemastaan ja heidän kokemistaan vääryyksistä, kuten siitä, että valtio maksaa saamelaisille siitä, että nämä luopuvat poronhoidosta. Kuulemma "ympäristösyistä". En toki ole mikään asiantuntija, mutta luulisi ihan, ettei tuollainen ikiaikainen ja luonnonläheinen elinkeino voi olla luonnolle kovin "vaarallinen", toisin kuin esimerkiksi teollisuus. Ja kaivokset...

Saamelaisten kokemaan sortoon liittyen eräs kirjan henkilö kertoo veljestään:

"Meillä oli samat vanhemmat, mutta hän kasvoi Oslossa. Meidän lapsuudessamme lapsia siirrettiin usein pois. Perheet olivat köyhiä, ja niissä oli paljon lapsia. Kätilö saattoi antaa lapsia adoptioon, kun perhe oli hänen mielestään liian suuri. Samemission ja muut uskonnolliset hyväntekeväisyysjärjestöt 'huolehtivat' köyhien saamelaisvanhempien lapsista ja lähettivät heidät etelän perheisiin." 

Sitä en tiedä, lieneekö Petterssonilla itsellään saamelaisia juuria vai onko hän muuten vain perehtynyt heidän elämäänsä viettäessään talvia Koutokeinossa.

Minä joka tapauksessa ihastuin tähän dekkariin, joka onkin voittanut Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon. Onneksi Petterssonilta on ilmestynyt tähän sarjaan myös jatkoa, joten saan jatkaa kirjallisia matkojani Koutokeinoon. Itsehän kävin siellä kesällä. Koska kirjassa oltiin yhdessä luvussa myös Koutokeinon punaisessa puukirkossa, jaan pari ottamaani kuvaa sieltä. Harmi vain, ettei minulla ollut silloin digikameraa. Paperikuvina nämä kyllä onnistuivat, mutta paperikuvasta kuvattuina eivät enää niinkään...

Koska Koutokeino ei ole kovin kaukana Suomen rajalta (ja Enontekiöltä), myös Suomea sivutaan tarinassa muutaman kerran. Tämäkin näin kuriositeettina mainittakoon...

Minerva Kustannus Oy 2014
Alkuteos: Kautokeino, en blodig kniv
Ruotsin kielestä suomentanut Salla Korpela
Kansi ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy
Koutokeinon punainen puukirkko, jossa kirjassakin ollaan kerran kuuntelemassa tylsää saarnaa!

Kirkko on sisältä yksi kauneimmista koskaan näkemistäni. Paperikuvasta otetusta kuvasta vain tuli huono...

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Heli Suutari: Kaikki kääntyy hyväksi - 365 ajatusta itsensä auttamisesta

Heli Suutari on Belgiassa asuva yksilö- ja pariterapeutti, joka koki uupumuksen muita auttaessaan ja päätti auttaa itseään maistamalla omia lääkkeitään. Hän siis kirjoitti tämän kirjan, jossa on 365 päivälle erilaisia rohkaisevia ajatuksia omasta henkisestä hyvinvoinnista huolehtimiseen. Näitä vajaan sivun mittaisia ajatuksia voi lukea järjestyksessä yhden tai useamman päivässä - tai sitten selaten kirjaa ja poimien sieltä juuri tähän hetkeen sopivimpia rohkaisuja.

Kirjassa on ajatuksia monista eri aiheista: muutoksesta, vastuun ottamisesta, päätöksenteon vaikeudesta ja tärkeydestä, oman tahdon käyttämisestä, liiallisesta kiltteydestä, vihasta, kriisien, kivun ja surun kohtaamisesta, pettymyksistä ja epäonnistumisista, huolehtimisesta ja murehtimisesta, pessimismistä ja optimismista, tunteista, järjestä, unelmista.... siis taatusti jokaiselle jotakin!

Yksi tärkeä ajatus on se, että saatamme usein olla itse itsemme pahin vihollinen, ja meidän pitäisi oppia sen sijaan suhtautumaan myötätuntoisesti myös itseemme ja puhumaan itsellemmekin lempeästi ja rohkaisevasti, ei vain muille. On aika lopettaa itsensä vääränlainen syyllistäminen ja pelkästään omien vikojen ja heikkouksien näkeminen. Jokaisella meistä on myös vahvuuksia ja hyviä puolia. Miksi emme kiinnitä huomiota niihin? Pettymyksiä, vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia elämässä tulee, mutta niidenkään ei tarvitse antaa lannistaa itseään, vaan niistä voi ottaa opikseen ja mennä eteenpäin.

Jos taas ei omin voimin selviä, on aivan ok hakea itselleen apua ja opetella puhumaan asioistaan esimerkiksi terapiassa. Usein jo pelkkä puhuminen voi helpottaa oloa, vaikka itse asia ei heti ratkeaisikaan.

Kipeät tunteet on hyvä oppia kohtaamaan avoimesti; jos ne yrittää tukahduttaa ja pakenee niitä, ne voivat vain sairastuttaa ihmistä enemmän ja aiheuttaa fyysisiäkin oireita. Itselleen on annettava lupa olla väsynyt ja surullinen ja levätä silloin, kun voimat ovat lopussa. Toisaalta Suutari kirjoittaa myös siitä, että välillä kannattaa keventää, tehdä mukavia asioita ja kohdella itseään lempeästi.

Loppuun joitain otteita Heli Suutarin ihanan lohdullisesta kirjasta:

"Jos emme ole saaneet eväitä lentämisen opetteluun, saamme hakea apua. Ympärillämme on lukuisia aikuisia, jotka ovat oppineet siipiensä käyttämisen jalon taidon vasta myöhemmällä iällä. Voimme oppia heiltä. Voimme myös lukea neuvoja kirjoista tai kokeilla vaikkapa terapiaa.
  Varmasti opimme lentämään. Ensin vain tulee astua kotipesän ulkopuolelle. Pudotuksesta voi seurata suuri vapaus.
  
Tänään käytän siipiäni ja lennän haluamaani suuntaan. Vaikka siipeni tuntuisivat huterilta, luotan siihen, että ne vahvistuvat ja kantavat."

*************

"Voimme ottaa jonkin pienen, konkreettisen askeleen. Ensimmäinen askel on aina vaikein. 
  Asiat eivät ehkä helpota vähään aikaan ja selkeys antaa odottaa itseään, mutta siitä huolimatta kuljemme kohti haaveitamme. Voimme muistella, kuinka kauan kesti oppia soittamaan pianoa, pelaamaan jääkiekkoa tai avaamaan suu vieraalla kielellä. Myös elämäntaitojen oppiminen vie aikaa. Pikkuhiljaa, askel askeleelta riittää hyvin.
  
Tänään teen jotain konkreettista haaveitteni eteen. En tarvitse takuita lopputuloksesta, eikä minun tarvitse odottaa lisätietoja. Otan askeleen tänään."  

*************

"Ehkä elämä on kuin korttipeli. Vaikka saimme huonot tai keskinkertaiset kortit, niitä ei kannata lyödä pöytään vaan jatkaa pelaamista. Kurssi voi kääntyä suotuisammaksi. Vahvat kortit eivät ole takuu voitosta. Eläviä esimerkkejä hyvien korttien tuhlaamisesta löytyy yllin kyllin.
  Meidän vastuullamme on osallistua peliin ja tehdä parhaamme niillä korteilla, mitä meillä on.
  
Tänään keskityn siihen hyvään, mitä minulla on. En säti itseäni siitä, mitä en vielä osaa tai mitä en ole päässyt oppimaan. Elämäntaitoni karttuvat tekemällä."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta ja Heli Suutarille siitä, että jaoit kaikki nämä rohkaisevat ajatuksesi meille lukijoille! Tämä on monille meistä ehdottomasti tärkeä ja tarpeellinen kirja! Itselläni se ainakin tulee kulumaan käytössä jatkossakin, koska tällainen synkkämielinen pessimisti on kroonisesti rohkaisun tarpeessa :)

Atena Kustannus Oy 2019

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Mari Mattelmäki: Jumalan västäräkki - Matkalla Kuninkaan kanssa

Riemulla ei ollut rajaa, kun kuulin, että Ecuadorissa lähetystyössä ollut Mari Mattelmäki on kirjoittanut kirjan elämästään ja työstään. Tässä se nyt on, melko lailla uunituoreena. Kun posti toi sen eilen, innostuin niin, että ahmaisin kirjan heti kerralla. En vain pystynyt bloggaamaan eilen, koska läppärimme suostuu nykyään toimimaan vain silloin, kun sitä sattuu huvittamaan. No, tänään se toimii!

Miksi sitten innostuin niin tästä kirjasta? No, ensinnäkin Mari oli Ecuadorissa ollessaan silloisen seurakuntani lähetti (kuuluin silloin vapaakirkkoon, nykyään olen luterilainen). Minulla on siis ollut ilo kuulla hänen puheitaan, kun hän oli kotimaassa ja kiersi lähettäjäseurakunnissa. Tiesin hänen railakkaan, värikkään persoonansa ja puhetapansa - ja sen, miten paljon ihmeellisiä asioita Mari oli saanut kokea Jumalan hommissa ja Jeesuksen seuraajana.

Toiseksi vietin itsekin 2,5 kuukautta Ecuadorissa reilut 20 vuotta sitten, ja pala sydäntäni jäi silloin Andien vuoristoon ja siihen koko huikeaan maanosaan. Melkein tapasin Marinkin siellä, mutta muistelen hämärästi, että kun menimme hänen luokseen, hän ei ollutkaan kotona. Jotain hämminkiä siinä oli kellonajasta. No, sellaistahan siellä päin taitaa enimmäkseen olla muutenkin!

No, nyt kun aloin lukea Marin kirjaa, nauroin jo ensimmäisten kymmenen sivun aikana niin kyyneleet silmissä, että mieleen alkoi palautua myös hänen loistava huumorinsa - ja itseironiansa, sana jota Paul Raja-aho käyttää kommentissaan kirjan alussa. Osuva sana kyllä. Mari ei teeskentele eikä hurskastele, vaan kertoo asiat ihanan avoimesti ja rehellisesti. Juuri samanlaisia me kaikki muutkin uskovaiset olemme, vaikka emme aina kehtaa ääneen tunnustaa.

Esimerkiksi kun Maria oli pyydetty puhumaan uskonasioista eräälle miehelle, tämä oli kuitenkin hyvin vastahakoinen, epäystävällinen ja kaikin puolin rasittava. Lopulta sekä Mari että mies olivat yhtä kärttyisiä ja väsyneitä, ja Mari ajatteli, että häntä ei voinut vähempää kiinnostanut tuon hyypiön uskoontulo!! Sitten heidän tapaamisensa päättyi vielä Marin dramaattiseen lähtöön - ja hänen dramaattisiin (mutta näin luettuna - ja jälkeenpäin kerrottuna - myös hyvin koomisiin!) sanoihinsa. Mari poistui paikalta itkua pidätellen ja koki epäonnistuneensa täysin. Mutta mitä kaikkea tapahtuikaan - sen koko tarinan saat lukea tästä kirjasta!

Jo ennen Ecuadoria Mari oli Lähetysnuorten (Missionuorten) kautta lähetystyössä monissa Latinalaisen Amerikan maissa: Puerto Ricossa, Meksikossa, Kolumbiassa ja Dominikaanisessa tasavallassa. Kaikista näistä maista kirja kertoo mitä erilaisimpia tapauksia ja tilanteita. Kuinka esimerkiksi México Cityssä Jumala johdatti Marin ja kanadalaisen Sonyan kohtaamaan erään naisen viime hetkellä ennen kuin tämä olisi lähtenyt tekemään dramaattisia, lopullisia tekoja. Tai kuinka toisaalta Jumala jossain tilanteessa osoitti välittävänsä Marin omista, vähäpätöisen tuntuisistakin tarpeista.

Jumalan västäräkki on aivan ihanaa ja rohkaisevaa luettavaa. Se muistuttaa meitä siitä, että Jumala kyllä toimii, ja elämä hänen kanssaan voi olla värikästä, vauhdikasta ja täynnä tarkoitusta. Ei tarvitse vain hautautua sohvan uumeniin odottamaan apaattisena Jeesuksen tuloa lempiohjelmaansa tv:stä katsoen, kuten Mari jossain kohdassa kirjoittaa. Lämmin suositus kaikille, jotka haluavat lukea rohkaisevan, innostavan kristillisen kirjan! Ja tietenkin niille, jotka haluavat lukea Latinalaisesta Amerikasta, niin kuin minä!

Saanen jakaa loppuun vielä ihan pienen otteen kirjasta, tämäkin sitä Marin loistavaa itseironiaa. Tapahtui Puerto Ricossa, bussissa matkalla kirkkoon:

"Yhtäkkiä yksi synkkä ajatus voitti muun masennusvyöryn: En ole saanut jätskiä moneen kuukauteen. 
  Häpeällistä edes kirjoittaa näistä 'lähetystyön' koetuksista, mutta niin se vain oli... Muut kotona syövät jätskiä yhdessä, Suomen ihanassa viileässä kesässä. Jorge vieressäni näki kostuvat silmäni.
  'Mari, itket varmaan sielujen puolesta?'
  Käännyin tiukemmin ikkunaan, enkä vastannut mitään. Totuus murskaisi hetkessä Jorgen korkeat ajatukset lähettitoverista."

Lämmin kiitos Marille, että kirjoitit tämän huikean tarinan meille muillekin rohkaisuksi! Kiitos myös kustantajalle arvostelukappaleesta ja tuosta kuvassa näkyvästä kauniista saatekirjeestä. Enpä ole koskaan saanut miltään kustantajalta noin hienoa saatekirjettä! (Niin no, eräältä kirjailijalta kyllä sain vähän aikaa sitten ihanan kirjeen.)

Kirja kuuluu TV 7 Kustannuksen naisista kertovaan sarjaan, joka haluaa välittää erityisesti uskovien naisten viisautta ja kokemuksia rohkaisuksi toisille. Jumalan västäräkki on sarjan kolmas osa.

TV 7 Kustannus 2019, 215 sivua
Taitto: Elina Savolainen
Kannen kuva: Tomas Lindroos

Tapani Sopanen: Juhani Huotari - Vainotun kristityn asiamies

Tämä kirja on värikäs ja monivaiheinen kertomus Juhani Huotarin elämästä Jumalan valtakunnan työssä Suomessa ja maailmalla. Kun Juhanin vanhemmat tulivat aikoinaan uskoon, hänen isästään tuli helluntaisaarnaaja. Niin tuli myöhemmin myös Juhanista. Jo hänen tehdessään työtään Suomessa Jumala teki monia ihmeellisiä asioita, johdatti, piti huolta ja vastasi rukouksiin. Löytyi myös vaimo Eeva, ja perhe alkoi kasvaa.

Perheenä he sitten lähtivät lähetystyöhön Boliviaan, Etelä-Amerikkaan. Siellä värikästä ei ollut vain latinalainen elämänmeno, vaan myös Jumalan suuret teot. Kirjassa oli niin paljon eri tapauksia, etten varmaan edes muista enää monta, mutta mieleen tulee esimerkiksi tilanne, jossa piti pitää ulkoilmatilaisuus, mutta satoi niin rankasti kuin vain siellä päin maailmaa voi sataa. Juhani aikoi perua koko jutun, mutta joku toinen - en muista kuka - ei suostunut luovuttamaan, vaan avasi auton ikkunan ja - tätäkään en enää muista tarkasti, mutta olikohan se jotenkin niin, että hän huusi sateelle, että sen pitäisi loppua Jeesuksen nimessä - ja se loppui kuin seinään! Sitten kokouspaikan yllä oli sateeton alue, vaikka kaikkialla ympärillä satoi. Ja välittömästi tilaisuuden loputtua sade alkoi taas.

Huotarit pääsivät palaamaan Boliviaan vielä 2000-luvullakin, mutta sitten siellä valittiin intiaanipresidentti Evo Morales. Muistankin, kun olin silloin innoissani siitä, että intiaani valittiin presidentiksi. Kristinuskolle se ei kuitenkaan tiennyt hyvää, vaan niin katolisten kuin muidenkin kristillisten kirkkokuntien lähetystyöntekijöiden viisumit katkaistiin. "Perustuslaista haluttiin siivota pois kristillisiin arvoihin ja kristinuskoon viittaavat pykälät, ja niiden sijaan nostettiin alkuperäisuskonnot. Niitä tulisi Boliviassa harjoittaa", kirja kertoo.

Kuten kirjan nimi kertoo, Huotari on tehnyt pitkän elämäntyön myös vainottujen kristittyjen parissa, järjestössä, joka oli Suomessa aluksi nimeltään Stefanus-Lähetys, nykyään Marttyyrien Ääni. Kansainvälisen järjestön perustaja Richard Wurmbrand oli romanialainen luterilainen pappi, joka itse virui vankilassa kidutettuna vuosikaudet. Uskonsa takia siis. Järjestö on yhteiskristillinen. Huotari on tehnyt yhteistyötä yhtä lailla vainottujen katolisten kuin protestanttisten kristittyjen kanssa.

Tästäkin työstä kirja kertoo katkelmia muun muassa Intiasta, Etelä-Sudanista ja Kolumbiasta. Vainotut kristityt joutuvat kokemaan todella järkyttäviä asioita ja siksi he tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen ja avun. Siitä syystä Suomenkin seurakunnissa kierretään kertomassa heidän tilanteestaan. Niin Marttyyrien Ääni kuin myös Open Doors -järjestö.

Myös Neuvostoliitosta kirja kertoo: Raamattujen salakuljettamisesta sikäläisille kristityille. Neuvostoliittoon liittyy myös erikoinen ja ihmeellinen tapaus, joka oli alkusysäys sille, että Juhani Huotari myöhemmin lähti vainotun kristityn asiamieheksi.

Kirja oli alusta loppuun todella puhuttelevaa, rohkaisevaa ja innostavaa luettavaa. Tietysti hengellisessä työssä tulee myös paljon vastuksia, ja niitä tulee henkilökohtaisessa elämässäkin. Tummat ja vaaleat värit yhteen kudottuina punovat kuitenkin tästäkin kirjasta puhuttelevan kertomuksen Jumalan johdatuksesta ja huolenpidosta. Ja siitä, että hän rakastaa niin kristittyjä kuin ei-kristittyjä kaikkialla maailmassa.

Joskus vainokin voi kääntyä siunaukseksi, kuten tässä otteessa, jossa Juhani on vierailulla Chennain miljoonakaupungissa Intiassa:

"Juuri ennen evankelioimistapahtuman ensimmäisen tilaisuuden alkua tuli viesti, että Graham Staines ja hänen molemmat pienet poikansa oli poltettu elävältä autoonsa toisaalla Intiassa. Graham oli tehnyt arvokasta työtä intialaisten parissa. Tohtori Staines oli monella tavoin auttanut lähetyssaarnaajia Intiassa omalla arvokkaalla panoksellaan. Se maksoi hänen ja hänen kahden poikansa hengen.
  Graham Stainesin leski esiintyi televisiossa tapahtuneen jälkeen ja antoi anteeksi hirmutyön tekijöille. Leski sanoi, että Jeesus rakastaa myös näitä surmaajia, joten hänkin haluaa antaa heille anteeksi. Esiintyminen sai valtavan huomion intialaisten parissa. Miten on mahdollista, että miehensä ja molemmat poikansa menettänyt nainen saattoi sanoa niin?
  Heräsi valtava kiinnostus kristittyjä kohtaan. Ensimmäiseen tilaisuuteen suurelle krikettistadionille tuli noiin 80 000 ihmistä, sunnuntain päätöstilaisuudessa oli toistasataatuhatta kuulijaa. Juhani ei ollut uskoa silmiään katsellessaan ihmismassaa edessään. Sanan saarma kosketti. Tuhansia ihmisiä riensi esille. He halusivat antaa elämänsä Jeesukselle."


Päivä Oy 2018, 221 sivua
Kansi: Jyri Taipale
Takakannen kuva: Maija Tillander
Kuvat: Huotarien perhealbumi

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Mailis Janatuinen: Kaksi naista - yksi usko

Tämä kirja on kahden naisen elämäkerta: suomalaisen Laura Suomisen ja japanilaisen Chieko Ishiin. Vaikka he ovat asuneet eri puolilla maailmaa eivätkä ole tunteneet toisiaan, heillä on myös paljon yhteistä.

Molemmat naiset ovat nimittäin syntyneet 1920-luvulla ja heillä on ollut traagisia kokemuksia lapsuudessaan. Heidän perheenjäseniään kuoli, esimerkiksi Laura jäi jo varhain täysorvoksi. Chieko puolestaan vammautui järkyttävässä onnettomuudessa.

He molemmat kokivat luonnollisesti myös toisen maailmansodan: karjalainen Laura joutui kahdesti lähtemään evakkotaipaleelle ja lopulta luopumaan lopullisesti kotiseudustaan; Chieko puolestaan asui miehensä kanssa lähellä Hiroshimaa ja koki atomipommin seurauksineen.

Aikanaan sekä Laura että Chieko avioituivat, mutta jäivät myöhemmin leskiksi. Toinen koki lapsettomuuden surun, toinen menetti yhden lapsistaan kuolemalle.

Tärkein yhdistävä tekijä naisilla on tietysti kirjan nimessäkin mainittu usko. Laura koki taivashetken ripillepääsypyhänään, ja ehtoollispöydässä hän "jätti elämänsä Jeesukselle koko nuoren sydämensä vakavuudella." Kuitenkin hän lopulta päätyi kulkemaan kahta tietä vuosien ajan, ja uskonasiat jäivät sivuun. Myöhemmin hänestä sitten tuli sitäkin innokkaampi ja iloisempi kristitty, joka oli koko sydämestään mukana muun muassa - ja ennen kaikkea - tukemassa lähetystyötä. Hänellä oli monia tuettavia lähettejä, joista yksi oli tämän kirjan kirjoittaja, Japanissa työskennellyt Mailis Janatuinen.

Chieko oli alun perin shintolainen ja buddhalainen, kuten suurin osa japanilaisista, mutta hänenkin tiensä johti lopulta kristilliseen kirkkoon, ja myös hänestä tuli innokas luterilainen kristitty. Koska Japanissa kristityt ovat minimaalisen pieni vähemmistö, siellä kristityillä on omat haasteensa, mutta Chieko on näyttänyt värinsä rohkeasti.

Kirjaa tehtäessä molemmat naiset olivat jo yhdeksänkymppisiä, joten mietinkin lukiessani, mahtavatkohan he enää elää. Chiekosta en ainakaan aivan äkkiä löytänyt tietoa (enkä jaksanut kauan etsiä), mutta Laura Suomisen muistokirjoituksen löysin hänen tukemansa Lähetysyhdistys Kylväjän blogista eli täältä. Hän on näköjään saanut taivaskutsun reilu vuosi sitten, 4.1.2018.

Kristityille Lauran ja Chiekon elämäntarinat ovat rohkaisuna ja innostuksena seuraamaan heidän jalanjäljissään, olemaan valona tässä maailmassa - ja tukemaan lähetystyötä, niin kuin Laura teki. Hänen kaltaistensa lähettäjien ansiosta myös japanilaiset, kuten Chieko, ovat saaneet mahdollisuuden kuulla evankeliumin. Kannattaa siis ehdottomasti lukea tämä kirja, jos et ole vielä lukenut!

Perussanoma Oy 2014, 272 sivua
Kansi Susan Seppälä
Taitto Taneli Törölä
Kuvat Laura Suomisen, Chieko Ishiin ja Jorma Pihkalan arkistot

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Kaarina Määttä: Kestävä parisuhde

"Kymmenen vuotta naimisissa ja vielä yhdessä? Kerro meille, mikä on juuri teidän avioliittonne keston ja onnen salaisuus ja sen pahimmat karikot. Voit voittaa VIP-viikonlopun kahdelle, uuden häämatkan."

Elokuussa 1998 Yhteishyvä-lehdessä oli tällainen ilmoitus, joka saikin monet kirjoittamaan ja kertomaan omasta liitostaan. Vastauksia tuli 342 avioparilta. Tässä kirjassa "rakkausprofessorina" tunnettu kasvatuspsykologian professori Kaarina Määttä jakaa lukijoille noiden pitkään yhdessä eläneiden pariskuntien avio-onnen reseptejä.

Parisuhdekirjoja on monenlaisia, mutta toisaalta jos niitä on lukenut paljon, ne joskus juuttuvat toistamaan aika paljon samoja asioita. Toisista kirjoista sellainen paljon lukenutkin saa enemmän uutta kuin toisista. Kestävä parisuhde -teoskin toki kertoo niitä "samoja asioita". Kuitenkin minusta tässä kirjassa näkökulma on piristävän erilainen ja tuore, koska siinä on niin paljon lainauksia noiden kirjoituskilpailuun osallistuneiden tarinoista, otteita elävästä elämästä, monelta eri avioparilta. Siis monen eri pariskunnan tarinoita ja näkökulmia. On kiinnostavaa lukea, mitkä tekijät ovat tehneet heidän suhteensa hyväksi ja kestäväksi.

Kaarina Määttä on jakanut kirjansa - eli ne avio-onnen ainekset - kahdeksan eri otsikon alle: He hyväksyvät toistensa muuttumisen ja erilaisuuden, He löytävät arjesta aarremaan, He osaavat ilahduttaa, He pysyvät päätöksessään rakastaa, He arvostavat itseään, He puhuvat toisilleen, He selvittävät ristiriidat, He vastaavat toistensa odotuksiin. Näiden otsikoiden puitteissa Määtän teos sitten pohtii parisuhdetta eri näkökulmista.

Viimeisessä luvussa Jokainen parisuhde on erilainen todetaan sitten lopulta myös se, että me kaikki olemme yksilöitä ja jokaisen parisuhde on omanlaisensa, eikä siksi ole mahdollista tehdä jotain kaavaa, että kun teet näin ja näin, varmasti onnistut. Jotkut esimerkiksi saattavat puhua ja vatvoa asioitaan ja tehdä kaiken "sääntöjen" mukaan ja silti heidän suhteensa ajaa karille, kun taas toiset toimivat aivan toisin ja ovat siitä huolimatta onnellisia. Jokaisessa parisuhteessa tärkeintä onkin löytää juuri meille kahdelle sopiva tapa hoitaa suhdettamme.

Itselleni päällimmäisenä jäi mieleen onnellisista pareista esimerkiksi se, etteivät he odota toisiltaan eivätkä yhteiseltä arjelta täydellisyyttä, vaan hyväksyvät itsensä, toisensa ja elämänsä puutteellisina. He osaavat myös nauttia arjen pienistä asioista eli löytävät sen arjen aarremaan, joka tuolla yllä jo mainittiinkin. He tahtovat sitoutua ja tietävät, että jokaiseen suhteeseen kuuluu sekä hyviä että huonoja aikoja. Niinpä vaikeatkin ajat menevät ohi, ja taas tulee hyviä aikoja. Varsinkin sitten, kun parille kertyy ajan mittaan kokemusta tästä, heidän ei tarvitse heti pelästyä, jos on vaikeaa.

"Jos pari on kyennyt selvittämään yhden tai useamman ristiriitatilanteen, tulevat ongelmanratkaisut tuntuvat helpommilta: tilanteisiin liittyvät tunnekuormitukset vähenevät ja puolisot kykenevät rohkeammin ja luottavaisemmin hallitsemaan uusia stressitilanteita."

He tietävät myös, ettei puoliso parane vaihtamalla - ellei tämä nyt ole väkivaltainen, psykopaatti tai muuta vastaavaa, mutta tämä kirjahan ei käsittele heitä, koska kysymyksessä ovat onnelliset suhteet.

Ei se "onnellinen suhdekaan" tietysti tarkoita, että olisi koko ajan jotenkin valtavan ihanaa. Arkeahan jokainen meistä elää, ja kyllä siihen aina mahtuu ongelmiakin. Eräskin vastaaja kirjoitti, ettei hän tiedä, ovatko he onnellisia, mutta eivät he  onnettomiakaan ole.

Avain pitkään parisuhteeseen ei ole Määtän mukaan edes "siinä, että osapuolet ovat persoonallisuudeltaan 'normaaleja', vaan siinä, että löytää jonkun, jonka kanssa sopii yhteen." Ei tarvitse olla ongelmaton ihminen voidakseen elää hyvässä suhteessa. Ja kukapa meistä olisi täysin ongelmaton?

Paljon hyviä elämänviisauksia on tässä kirjassa, johon kannattaa ehdottomasti tutustua, jos aihe kiinnostaa. Loppuun lainaus eräältä tyytyväiseltä puolisolta:

"Onnellisuutemme salaisuus lienee varsin arkinen: tykkäämme toisistamme omina itsenämme, oikeasti! Olemme tyytyväisiä tavallisista asioista ja unelmamme eivät ole pilviä hipovia."


WSOY 2000, 2. painos, 196 sivua

torstai 7. maaliskuuta 2019

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

"Pilvet kantavat sadetta vuorten yllä. 
  Napakettu jolkottaa kylän laitamilla, pysähtyy saadessaan viestin, joka ei ihmiselle kuulu. Kettu nostaa kuononsa kohti taivasta ja haukottelee.
  Merikihu kaartaa kylän yllä siivet levällään, katse tiukasti maassa. Se kallistaa itseään kuin tunnustellen tuulta ja odottaa nousevaa virtausta loppuun saakka. Tuuli käy ennen kuin se laskeutuu maahan, eikä linnun tarvitse räpäyttää kiiltäviä siipiään kertaakaan."

Näin houkuttelevasti alkaa Katri Rauanjoen uunituore romaani Lenin-setä ei asu enää täällä. Olin myyty heti tästä ensimmäisestä luontokuvauksesta - ja sitä tuli lisää.

Jäätävä arktinen talvi kaukana Huippuvuorilla - Pyramidenissa, entisessä venäläisten hiilikaivoskaupungissa, joka on nykyään hylätty ja tyhjillään, todellinen aavekaupunki. Siinä eksoottiset puitteet kirjan tapahtumille.

Pyramidenin autiudessa sinnittelee talven yli vain viisi henkilöä pitämässä paikasta huolta tulevan kesän turistisesonkia varten. Yksi heistä on suomalainen Kiril, muut ovat Venäjältä ja Ukrainasta. Kirilkin on isänsä puolelta venäläinen, minkä takia häntä kiusattiin lapsena. Siksi hän onkin käyttänyt Suomessa nimeä Karri, mutta täällä Pyramidenissa hänen on turvallista tulla Kiriliksi.

Miksi Kiril on lähtenyt talveksi sinne keskelle ei mitään? Ilmeisesti hän pakenee jotain, mutta onko mahdollista päästä pakoon? Ihmisiä voi toisaalta paeta, kun mailla halmeilla ei ole kuin neljä muuta ihmistä. Mutta niitä neljää ei tietenkään pääse pakoon - eikä itseään, omia ajatuksiaan ja muistojaan.

Aavekaupungin vartijana Kirilillä on tietyt päivittäiset tehtävät ja rutiinit, mutta on myös paljon aikaa ajatella. Hän muistelee elämäänsä, varsinkin isäänsä, joka joi ja oli väkivaltainen, ja toisaalta nuoruutta ja opiskeluaikaa Vladimir-sedän luona Pietarissa. Taakse jäänyttä elämää on myös suhde Karoliinaan, joka jätti Kirilin, kun tämä ei halunnut lapsia. Vanhat Pietarin aikaiset haaveet venäläisestä Irinasta alkavat Huippuvuorten talvessa uudestaan herätä henkiin.

Aikansa kuluksi Kiril kulkee hylättyjen talojen hylätyissä huoneissa, joihin venäläiset ovat lähtiessään jättäneet paljon tavaroitaan. Hän ottaa valokuvia ja elää omissa maailmoissaan, kuulee ja näkee epätodellisia asioita, on porukassa outo ja erilainen, "hullu suomalainen".

"Luin Kuolleita sieluja ja kiertelin hylättyjä huoneita. Himoitsin niitä tarinoita. Niitä, joissa ei noustu ylös kahdeksalta, koska niin oli sovittu. Tartuin kameraan yhä useammin, puhuin muille yhä vähemmän."

Paikassa on myös omat arvoituksensa. On kiellettyjä rakennuksia tai huoneita, joihin ei saa mennä. Mitä yhtiöllä on tekeillä tässä autioituneessa kaupungissa, kun Kirililtäkin salataan asioita?

Välillä kerronnan katkaisevat luvut, joissa ollaan Pyramidenin vilkkaimmissa kaivosvuosissa, kun kaupunki on vielä täynnä elämää. Näissä luvuissa kerrotaan Annasta, Tatjanasta ja Vasilista. Heidän tarinansa, kolmiodraamansa, punoutuu mukaan kokonaisuuteen viimeistään kirjan loppupuolella.

Jossain keskivaiheilla Pyramidenin talven tyhjyys ja tapahtumattomuus oli lannistaa minut, enkä pystynyt näkemään teoksen punaista lankaa. Toisaalta niinhän se aavekaupungin talvi varmasti lannistaa myös ne muutamat henkilöt, jotka siellä yrittävät sinnitellä kohti kevään valoa. Siinä mielessä tunnelma välittyy hyvin. Mitä sitten, kun on päässyt pakoon johonkin, mutta sieltä ei pääsekään pakoon mihinkään?

Kirjan loppupuolella alkaa sitten tapahtua yllättäviä ja dramaattisiakin käänteitä, ja myös palapelin paloista muodostuva kokonaiskuva hahmottuu kyllä aikanaan.

Nautin Rauanjoen teoksessa sen kauniista, suorastaan upeasta pohjoisen luonnon ja arktisen talven kuvauksesta. Myös Huippuvuorten eläimet näyttelevät omaa tärkeää rooliaan tässä kirjassa. Nimittäin siellähän esimerkiksi jääkarhut ovat niin konkreettinen uhka, ettei ulkona saa liikkua ilman asetta. Myös napakettuja, valaita ja hylkeitä pääsee tapaamaan kirjan sivuilla.

Toinen nautinnollinen asia tässä romaanissa on sen kuvaama venäläisyys. On samovaarit, teen juomiset, poskisuukot, votka, Kalinkat ja muut musiikit, kaiken yllä vieläkin leijuva neuvostoajan haamu.

Itselleni parasta antia olivatkin juuri sekä Huippuvuorten talvisen luonnon että venäläisyyden kuvaus

Tuosta tapahtumattomuudesta  ja eristäytyneestä elämästä keskellä ei mitään tuli mieleeni Elin Willowsin romaani Sisämaa. Varmasti Sisämaan ystävät kestävät myös tämän romaanin ajoittaisen hitauden paremmin kuin minä. Muuten Katri Rauanjoen romaani on kuitenkin aivan oma maailmansa. Sellainen, joka jää mieleen pyörimään vielä jälkeenpäin, teos, jonka arvoitukset avautuvat hitaasti viipyillen.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle!

Kustantamo S&S 2019, 333 sivua
Kansi: Pinja Meretoja
Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Ay

Kirjasta on blogannut ainakin Anun ihmeelliset matkat.

Ilahduttava tieto tällaiselle pohjoisen ystävälle on myös se, että Rauanjoen seuraava romaani kertoo kolttasaamelaisista. Aiheesta lisää täällä.

torstai 28. helmikuuta 2019

Aleksi Wilenius: Tähdet ovat aina yllämme

Tähdet ovat aina yllämme on vuonna 2000 syntyneen Aleksi Wileniuksen ensimmäinen runokokoelma. Aikaisemmin hän on julkaissut yhden romaanin. Minulle tarjoutui mahdollisuus tutustua Wileniuksen runouteen, kun sain tämän hänen teoksensa arvostelukappaleena.

Useimmat kokoelman runoista ovat hyvin lyhyitä, ja monissa niistä tiivistyy muutamaan sanaan hienoja oivalluksia. Pidän Wileniuksen kielikuvista, joissa on herkkää, omaperäistä ilmaisua.

Runot kuvaavat useimmiten luontoa tai rakkautta. Kirjan takakannen sanoin: "Lyhyen naiiveja huomioita luonnosta, kodin piiristä sekä rakkaudesta ripauksella symbolismia."

Joitain kirjan runoista voisi vielä hioakin, mutta kuten sanottu, monissa runoissa on hienoja, raikkaita kielikuvia. Wilenius on selvästi lahjakas kirjoittaja. Luontoaiheiset runot ovat visuaalisia, ne maalaavat kuin akvarelleja ja tavoittavat pieniä, ohikiitäviä hetkiä, kuten vaikka seuraavassa:

"Puissa kultaa.
Samettisella sammaleella
lukki solmii kengännauhojaan."

Tai tässä toisessa runossa:

"Tuli pimeämpää.
Aurinko painoi päänsä
pilvityynyyn."

Rakkausrunoista mainittakoon yksi kenties kesähelteillä kirjoitettu, jossa puhutaan kuumasta säästä, mutta - "onneksi sydänlämmöstä / ei koskaan voi / läkähtyä."

Netissä näkyy olevan Aamuposti-nimisen lehden juttu Aleksi Wileniuksesta, mutta koska se on vain tilaajille, luin pelkän otsikon. Joka tapauksessa jo otsikko kertoo sen verran, että Risto Rasa sysäsi hänet runojen tielle. Eräässä tämän kokoelman runossakin tämä käy ilmi, kun siinä nautitaan lauantaiaamusta espresson ja Risto Rasan seurassa.

Itsekin luin nuorena paljon Risto Rasan runoja. Wilenius näyttääkin kulkevan hänen jalanjäljissään, omana itsenään kuitenkin. Hienoa runoutta, jollaisesta itse pidän.

Nautin siitäkin, että nämä runot olivat niin lyhyitä. Minusta on (valitettavasti) tullut niin hidas lukija, että joskus romaanien ja muiden paksujen teosten lukeminen tuntuu melkeinpä työläältä puurtamiselta. Sellaisten välissä on nautintoa maistella tällaisia pieniä herkkupaloja - hiukan kuin suklaakonvehteja ainaisen ruisleivän syömisen väliin, jos näin saa sanoa!

Kauniin, herkän luonto- ja rakkausaiheisen lyriikan ystäville voin tätä kirjaa suositella.

Lämmin kiitos runoilijalle arvostelukappaleesta!

Annorlunda Mediatuotanto Oy 2018, 81 sivua
Kannen kuva: Aleksi Wilenius
Taitto ja ulkoasu: Matti Mattila

Kirjasta muualla: Kirjat kertovat -blogi

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Sergio Ramírez: Anteeksianto ja unohdus

On ilahduttavaa, että joskus suomennetaan kirjallisuutta jostain suomalaisittain tuntemattomammastakin maasta. Nicaragualainen Sergio Ramírez on merkittävimpiä keskiamerikkalaisia nykykirjailijoita; hän on julkaissut useita palkittuja novellikokoelmia ja romaaneja, joita on käännetty lähes 20 kielelle. Vuonna 2017 hänelle myönnettiin Cervantes-palkinto, joka on espanjankielisen kirjallisuuden tärkein huomionosoitus. Nämä tiedot käyvät ilmi tämän kirjan takakannesta ja kansilehdeltä.

Hyvä siis, että nyt Ramírez sai ensimmäisen suomennoksensa. Teokseen Anteeksianto ja unohdus on valittu yhteensä kymmenen novellia kolmesta espanjankielisestä kokoelmasta. Ne antavat monipuolisen kuvan Ramírezin kertojanlahjoista. On arkisia tilanteita ja toisaalla ripaus maagista realismia, on komediaa ja tragediaa, dramatiikkaa ja suuria tunteita.

Enimmäkseen ollaan Nicaraguassa, mutta kaksi novelleista sijoittuu Saksaan. Toinen niistä vaikuttaisi lisäksi olevan ihan tositarina. Toki en tiedä, onko kirjailija lisännyt siihen omia yksityiskohtiaan, mutta tarkistin netistä, että tällainen tapaus on tosiaan ollut. Kyseinen novelli kertoo itäsaksalaisesta jalkapalloilijasta (Lutz Eigendorf), joka loikkasi Länsi-Saksaan, ja myöhemmin Stasi järjesti hänen murhansa, joka lavastettiin ovelasti auto-onnettomuudeksi.

Toisessa Saksa-novellissa rahaton venezuelalainen nuorimies, joka on aikoinaan lähtenyt Saksaan opiskelemaan, mutta jättänyt opintonsa ja jäänyt maahan tekemään hanttihommia, päätyy joulupukiksi rikkaaseen saksalaiseen perheeseen. Perillä kohteessa käy ilmi, että tämä ei olekaan ihan tavallinen joulupukkikeikka, sillä sekä rouva että herra käyttäytyvät perin omituisesti. Draaman ainekset ovat valmiina.

Joissain novelleissa näkyy Nicaraguan sotaisa lähihistoria. Novellissa Itke en nuori nainen rakastuu rintamalle lähteviin sotilaisiin, joita ei kenties tapaa enää koskaan. Novellissa Kukkula 155 toisensa tapaavat yllättäen vanhat sotakaverit, jotka ovat taistelleet samassa sissirintaman kolonnassa Somozan diktatuuria vastaan käydyn vapaussodan aikana.

Kaliman Suuri ja petollinen Messalina on yhtä aikaa sekä koominen että tragikoominen tarina. Tässä on myös sitä maagista realismia. Minäkertoja on mies, joka toimii kirjapainon käsinlatojana, kunnes koittaa päivä, jona hän äkkiä alkaa kuulla päässään outoja ääniä, jotka haluavat välittää hänelle viestejä. Hän alkaa enemmän tai vähemmän tietää toisten asioita liittyen heidän parisuhteeseensa: onko puolisosi sinulle uskollinen vai uskoton. Hän päättää suin päin erota työstään ja perustaa ennustajan vastaanoton. Tästä kaikesta syntyy sitten melkoinen soppa. Entä kuinka on hänen oman parisuhteensa laita?

Suurinta draamaa on ehkä novellissa Onni on hetken henkäys vain. Siinä sisarukset voittavat yhdessä puoliksi ostetulla raaputusarvalla loistoauton. Sen jälkeen perheen elämä menee aivan sekaisin. Lopulta tämä on opettavainen tarina siitä, mihin kaikkeen ahneus ja itsekkyys voi johtaa...

Kirjan niminovelli Anteeksianto ja unohdus kertoo mainoselokuvaajasta, jonka vaimolla on suuri intohimo katsella meksikolaisia elokuvia. Miehen vanhemmat ovat aikoinaan olleet ilmeisesti pakolaisina Meksikossa ja tehneet töitä elokuva-avustajina, ja yllättäen hän näkee elokuvassa omat vanhempansa. Pienen salapoliisintyön tuloksena hän saa myös tietää yllättävän salaisuuden vanhemmistaan. Tässä novellissa oli minusta jännä idea. Sitä luki melkein kuin dekkaria, jossa jännitys tiivistyi: mikä on se asia, joka miehelle selviää elokuvan kautta?

Ramírezin kerrontaa oli nautinnollista lukea. Lisäksi monissa novelleissa hän kuvailee tuota nicaragualaista ympäristöä maisemineen, ihmisineen ja tapahtumineen niin hienosti, että lukijakin voi melkein nähdä kaiken silmiensä edessä. Kuten esimerkiksi tässä kokoelman ensimmäisessä novellissa Paluu, joka alkaa näin:

"Illansuussa elokuun 5. päivänä 1942 juna lähestyi hitaasti miehen syntymäkaupunkia Masapetea. Istuessaan seinustapenkillä ympärillään torimuijia, jotka palasivat markkinoilta kantaen sylissään tyhjiä vihanneskoreja, hän oli outo ilmestys: yllään vanha raidallinen kasmirvillainen puku, leveälierinen huopahattu vinottain otsalle vedettynä, reunoilta mustuneen tärkkikauluksen alla kissanrusetti, joka oli niin ikään nuhraantunut miehen kierreltyä päiväkaudet markkinoilla, asemalaitureilla, kapakoissa ja peliluolissa laulamassa tangoja, palkkionaan muutama lantti jonka kuulijat olivat heittäneet hänen hattuunsa. Kunnian päivistään teatterilavalla meihellä oli enää hatara muistikuva.
  Viimeisessä kaarteessa veturin vihellys ilmoitti aseman lähestyvän, silloin mies nosti lattialta kitaransa ja hyppäsi astinlaudalta ratapenkalle. Tuulenpuuska vei lierihatun mennessään, joten oli pakko mennä hakemaan se piikkipensaikosta. Malvanväristä taivasta vasten piirtyivät lennätinjohdot ja niille parvina kerääntyneet pääskyset."

Ramírezin tarinoissa soi luonnollisesti myös latinomusiikki, kuten tuo tässäkin mainittu tango. Puolet valikoiman novelleista on peräisin kokoelmasta Clave de Sol, jossa lähes kaikkien novellien nimet viittaavat musiikin ikivihreisiin. Näistä suomentaja kertoo tarkemmin jälkisanoissaan kirjan lopussa.

Suomentaja Jyrki Lappi-Seppälä on tehnyt loistavaa työtä; hänen eloisaa kieltään on ilo lukea.

Ramírez on kiinnostava uusi tuttavuus, joten elän toivossa, että myös hänen romaanejaan suomennettaisiin vielä joskus.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Aviador Kustannus 2019, 213 sivua
Valittu espanjankielisistä kokoelmista Clave de Sol (1992), Catalina y Catalina (2001) ja Flores oscuras (2013)
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Kansi ja taitto: Jonna Nisu

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

"Koita sinä pitää tila suvus." Eletään vuotta 1909 Isossakyrössä, kun Koskiluhdan Liisa on rakkaan isänsä kuolinvuoteen äärellä. Isän viimeinen toivomus painuu syvälle surevan tyttären mieleen ja muodostuu hänen elämänsä johtotähdeksi.

Nuoruus on täynnä unelmia, ja ne tuntuvat myös toteutuvan. Tulevaisuus näyttää valoisalta, kun vierelle löytyy oma rakas, Kalle, joka lupaa tulla isännäksi taloon. Rakastunut nuorimies vannoo, ettei hän koskaan jätä Liisaa.

Mutta maanviljelijän osa ei ole helppo. Työ on raskasta raatamista, varsinkin kun eletään vielä 1900-luvun alkua. Viljelijä on lisäksi aina säiden armoilla, sateet ja hallat tuhoavat helposti sadon. Tulee huonoja vuosia, suoranaista köyhyyttä, eikä herkkä nuori rakkaus kestä arkea. Puolisot vieraantuvat toisistaan. Liisa kaipaa alkuaikojen läheisyyttä, mutta Kalle on viileä ja etäinen.

Kun moni mies lähtee Amerikkaan leveämmän leivän toivossa, niin tekee myös Kalle syksyllä 1923. Hän lupaa tulla takaisin ja tuoda isot rahat tullessaan, mutta aika kuluu, ja vain lyhyitä kirjeitä saapuu harvakseltaan Atlantin yli. Liisan on pakko yrittää selvitä yksin raskaista töistä ja paineista. Hän on surullinen ja yksinäinen, eikä oloa helpota sekään, ettei hän kelpaa omalle ädilleen, vaikka tekisi mitä. Äiti ei ole koskaan toipunut surustaan, kun esikoispoika Taisto kuoli jo pienenä, ja niin äiti kostaa kaikin tavoin Liisalle sen, ettei tämä ole Taisto. Lisäksi monet kyläläiset ovat pahansuopia juoruilijoita, niin kuin maalla on perinteisesti ollut tapana. Toki on onneksi myös ymmärtäväisiä lähimmäisiä, jotka tarjoavat apua ja tukea.

Kaikkea tätä Paula Nivukoski kuvaa valtavan kauniisti ja eläytyen. Hänen kielensä on todellista sanataidetta; sen jokaista lausetta ja virkettä tekee mieli pysähtyä maistelemaan, ihastelemaan ja ihmettelemään. Liisan tarina tempaa mukaansa. Aluksi luin hitaasti nautiskellen, mutta sitten vauhti kiihtyi, kun oli aivan pakko ahmia tekstiä eteenpäin, saada tietää, mitä sitten tapahtui ja mitä sitten. Onko Liisan elämä pelkkää pettymystä toisensa perään vai seuraako tästä kaikesta jotain hyvääkin?

Paula Nivukoski kuvaa elävän leskeksi jääneen Liisan surua ja yksinäisyyttä niin herkkävaistoisesti, että lukija voi tuntea hänen kipunsa itsessään. Kuitenkin kirjassa on myös valoa ja toivoa. Kun on pakko olla vahva, jaksaa ja selvitä, Liisa selviää. Rakkaan kotitilan pitäminen suvussa on hänen omakin unelmansa, ja se antaa voimia taistella päivästä toiseen.

Nopeasti piirretyt pilvet on vaikuttava lukuelämys. Henkilökohtaisesti olen jo pitkään ollut niin koukussa omiin kirjaillisiin maailmanmatkoihini, etten ole muistanut juuri lukea mitään ihan vain sanataiteen takia, sanoista nautiskellakseni. Tässä kirjassa sanataidetta on senkin edestä. Nivukoski osaa pukea ajatuksia sanoiksi niin upeasti ja omaperäisesti, että tällaiselle ikuiselle wannabe-kirjoittajalle tulee mieleen, ettei tuolle tasolle yltäisi itse koskaan, vaikka harjoittelisi koko elämänsä.

Tässä vain muutamia esimerkkejä sivuilta 68-69: "Taivas putoili paksuina hiutaleina." "Kamarin ovi oli raollaan, naurunkiherrys pärskyi tupaan." "Kahvin tuoksu kohosi heidän välilleen." "Salaisuuksia vaalittiin kuin kesäheinään pujoteltuja metsämansikoita." 

Koska olen itsekin eteläpohjalainen maanviljelijän tytär, jonka lapsuudenkoti on vanha pohjalaistalo, Nivukosken romaani kiehtoi minua tietysti myös siksi. Kirjan henkilöiden puhuma murre ja maailma, jossa he elävät, tuntui kotoisalta.

Tarina on koskettava ja kuvaa kiinnostavasti noin sadan vuoden takaista pohjalaista elämänmenoa. Liisan tarinahan perustuu kirjailijan oman isoäidin elämään, vaikka Liisa ja hänen tarinansa ovatkin fiktiivinen versio tosielämästä. Oikeasti Paula Nivukosken isoäidin elämä oli vielä rankempaa kuin Liisalla. "Jos olisin kirjoittanut kaiken mitä mummalleni tapahtui, tarina olisi ollut liian rankka ja siksi liian epäuskottava", kirjailija kertoo Ilkka-lehden haastattelussa (Anne Puumala, 31.1.2019).

Nivukosken esikoisteos on niin lupaava, että hänen kannattaa jatkaa kirjailijana. Toivottavasti kirja myös löytää lukijansa.

Lämmin kiitos sinulle Paula, että kerroit tämän hienon tarinan! Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

"Kallen katse höyryjunan ovella. Aviovuoteen narahdus tuvan hiljaisuudessa. Viimeinen ilta, maailman viimeinen ääri, jossa Kalle oli ollut niin kovin lähellä. Liisa puristi kädet tiukemmin ympärilleen, kuvitteli Kallen siihen. Mutta hiljaisuuden takaa hän saattoi kuulla höyryjunan loittonevan säksätyksen.
  Kosketuksista oli jäljellä vain kipeät nikamat.
  Pimeys humahti ikkunoista, kietoutui kaiken ympärille. Yksinäisyys hiipi lähemmäs kuin tuntematon eläin metsän varjoissa.
  Pimeys oli läpipääsemätöntä."


Kustannusosakeyhtiö Otava 2019, 334 sivua
Kansi: Päivi Puustinen
Kuvat: Museoviraston kuvakokoelmat, Otavan kuva-arkisto, Istock, Unsplash
Kirjailijan kuva: Arto Wiikari
Blogikuvat omasta lapsuudenkodistani. By @kirjarakkautta.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Anne Roth: Sekundakroppa - Elämäni kilpirauhaspotilaana

Kiinnostukseni heräsi jo joskus loppuvuodesta, kun selasin kustantajien kevätkatalogeja ja huomasin, että on ilmestymässä tällainen kirja kilpirauhassairauksista. Se on nyt ilmestynyt ja luettu.

Oululainen Anne Roth (s. 1975) kertoo kirjassa oman tarinansa. Hänen pitkään sairaushistoriaansa on kuulunut niin kilpirauhasen liika- kuin vajaatoimintaakin. Annen tarina on rankka ja sisältää dramaattisia käänteitä, paljon takapakkeja, järkytyksiä ja pettymyksiä, mutta se on myös tarina toivosta ja selviytymisestä. Kilpirauhassairauksienkin kanssa voi oppia elämään, ja on mahdollista päästä hoitotasapainoon.

Anne Rothilla oli jo lapsesta asti ollut ongelmia terveyden kanssa, mutta kilpirauhasvaivat tulivat kuvaan myöhemmin. Aluksi hän ei osannut yhdistää erilaisia erittäin vaikeita oireita toisiinsa eikä ymmärtänyt, että hänellä voisi olla jokin sairaus. Hän vain hikoili aivan järkyttävästi, jopa pakkasessa niin, että hiukset kastuivat ja muuttuivat jääpuikoiksi. Työpaikalla ja muualla ihmisten seurassa joutui häpeämään ja salailemaan oireitaan - jos niitä siis edes pystyi salaamaan.

Oli muitakin käsittämättömiä oireita kuin hikoilu. Roth kirjoittaa:

"Mikä ihme minua vaivasi? Joka-aamuiset raivokohtaukset, jatkuva hikoilu, hiustenlähtö ja nyt uusimpana käsien ja jalkojen tärinä kertoivat siitä, että kaikki ei ollut hyvin.
  Ensimmäistä kertaa minua pelotti. Ei niinkään se, olenko sairas, vaan se, mitä jos en ole. Mitä jos tämä olisi minun normaalia elämääni, ikuisesti? Mitä jos tämä taipumus hikoiluun ja raivoamiseen olivat oikeasti minua? Tällä tahdilla olisin muutaman vuoden päästä kalju, hikoilusta kelmeä raivoava luuranko, joka ei enää osaisi lukea eikä ymmärtäisi puhetta."

Kun Anne sai vihdoin diagnoosin kilpirauhasen liikatoiminnasta, se oli helpotus. Mutta jos hän luuli elämän nyt helpottuvan, toisin kävi. Seurasi tapahtumaketju, jossa häneltä lopulta poistettiin kilpirauhanen kokonaan, mutta leikkauksen seurauksena oli äänihuulihalvaus ja vaikea kilpirauhasen vajaatoiminta.

Vajaatoiminta aiheutti muun muassa yllättävän, dramaattisen lihomisen, vaikka Annen elämäntavat eivät olleet muuttuneet yhtään. Jos jo hikoilu ja muut oireet olivat saaneet hänet tuntemaan itsensä vialliseksi, niin totta kai myös ulkonäön äkillinen ja totaalinen muutos vaikutti itsetuntoon ja tunne-elämään.

Kaikista näistä vaiheista Anne kertoo kirjassaan, samoin siitä, miten asiat lopulta alkoivat kääntyä parempaan päin, vaikka sairashan hän tulisi aina olemaan. Kirja kertoo selviytymisestä, keinoista hoitaa itseään, itselle oikeiden viitearvojen etsimisestä yhdessä lääkärin kanssa.

Kilpirauhassairaudet aiheuttavat monesta eri syystä sitä viallisuuden tunnetta, ja näitäkin asioita kirjassa käsitellään. Koska sairaus on päällepäin melko näkymätön, muiden ihmisten voi olla vaikea ymmärtää sellaisia asioita kuin hitaus, saamattomuus, aivosumu, lihominen tai laihtuminen ilman syytä, raivoaminen tai haluttomuus. Siksi kilpirauhaspotilaan ihmissuhteet voivat olla haasteellisia. Esimerkiksi parisuhteen toiselta osapuolelta vaaditaan ymmärtäväisyyttä.

Sekundakroppa kertookin myös sairauden vaikutuksesta ihmissuhteisiin, parisuhteeseen ja työhön. Sekä tietenkin potilaan omaan tunne-elämään.

Kaiken tämän ohella tekstin välissä on siellä täällä asiantuntijoiden kommentteja. Lausuntojaan antavat sisätautien erikoislääkäri, dosentti Esa Soppi, eräs perusterveydenhuollon yleislääkäri (pyynnöstään nimettömänä), personal trainer Sonja Angeria ja psykoterapeutti Outi Leinonen.

Koska olen itsekin kilpirauhaspotilas, minusta oli melko harmillista, että tuo perusterveydenhuollon yleislääkäri kirjoitti hyvin pitkästi ja monisanaisesti, kun taas erikoislääkärin kommentit olivat erittäin lyhyitä. Olisin suonut asian olevan toisin päin. Nyt päällimmäiseksi jäi tunne siitä, että kaikki se, mitä yleislääkäri sanoi tästä asiasta, oli lopullinen totuus, koska hän sai niin paljon palstatilaa. Itse koen aina muutenkin olevani vain luulosairas, mikä tunne ei yleislääkärin sanomisista helpottunut.

Muutenhan tämä kirja on hyvää vertaistukea kilpirauhaspotilaille, erityisesti niille, joiden oireet ovat dramaattisemmasta päästä. Mutta toki meille lievemmillekin tapauksille. Jokaisen kilpirauhaspotilaan sairaus ja tarinahan on joka tapauksessa yksilöllinen. Sekä potilaiden että myös heidän läheistensä kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja. Se kannustaa hakemaan apua, hoitamaan itseään ja hakeutumaan vertaistoimintaan, ja samalla se voi auttaa läheisiä ymmärtämään, mistä kilpirauhassairauksissa oikein on kyse.

Anne Roth on kokenut kaiken rankimman kautta ja voi silti - tai juuri siksi - kertoa meille muillekin sekundakroppaisille, että toivoa on!

Lämmin kiitos sinulle, Anne, että jaoit tarinasi meille lukijoille! Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Docendo Oy 2019, 191 sivua
Kannen valokuva: iStockphoto
Kannen suunnittelu: Jarkko Lemetyinen / Katse Design

Taina Latvala: Arvostelukappale

Vihdoin tulin tutustuneeksi Taina Latvalaan, kun kirjaston palautushyllystä löytyi sopivasti hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Arvostelukappale. Olin jo pitkään suunnitellut Latvalan teosten lukemista, koska blogeissa ja Instagramissa monet ovat kehuneet hänen uusinta romaaniaan Venetsialaiset. Lisäksi hän lapualaissyntyisenä on kotimaakunnastani kotoisin.

Latvalan taidokas kieli ja kerronta tempasivatkin minut mukaansa heti ensimmäisen novellin ensimmäisiltä riveiltä lähtien. Kyseisessä novellissa, nimeltään Väärät hälytykset, minäkertoja aloittaa tarinansa omasta katastrofien pelostaan: hellojen ja kahvinkeittimien tarkistelusta, yrityksestä estää vedenpaisumus ja säästää ihmishenkiä painelemalla hanoja tiukemmin kiinni.

Jo tässä ensimmäisessä novellissa päästään teemaan, joka jatkuu monissa muissa Arvostelukappaleen novelleissa. Minäkertoja on menettänyt rakkaan isänsä ylioppilaskeväänään ja jäänyt potemaan ikuista isän ikävää. Isän menettämistä on joutunut aina pelkäämään, koska hän oli alkoholisti. Siksi kai myös niitä vedenpaisumuksia piti estää, ettei isä vain kuolisi: "En halunnut, että löytäisin isän iltapäivällä hukkuneena makuuhuoneesta."

Minäkertoja etsii sitten mitä erilaisimmista miehistä sitä yhtä, joka olisi yhtä ihana kuin isä. Pubissakin, kun miehet katsovat häntä imelästi drinkkiensä takaa, "minulla ei ollut heille mitään sanottavaa, jos he eivät olleet isän näköisiä."

Myöhemmin hän kertoo:

"Nyt minulla on mies, jolla on isän nenä. Hän puhuu samaa murretta kuin isä ja on samanlainen luonnonlapsi, järven rannalla syntynyt. Hänkin saattaa käydä kusella pesäpallokentän laidalla, se tuntuu turvalliselta."

Latvalan tarinoissa on paikoitellen myös hervotonta huumoria, kuten vaikka novellissa Alaston salissa. Kyseisessä novellissa ollaan kaiken lisäksi mummolassa Vimpelissä. Isä menee Saarikentälle katsomaan pesäpalloa, kummisedän tytär "Milla on lukenut kaikki Vimpelin kirjaston nuortenkirjat" ja "mummi leikkaa talteen kaikki isän haastattelut Järviseudun Sanomista." Tämä kaikki on mukavan kotoista luettavaa tällaiselle nyt jo vuosia Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla asuneelle.

Mikä sitten oli se "alaston salissa" ja tarinan humoristinen puoli, sen voi jokainen itse lukea tästä kirjasta... Novellissa Schindler minäkertoja puolestaan on "Schindlerin listalla". Se Schindlerkin on tietysti eräs hänen elämänsä miehistä - eräs monista lyhytaikaisista tuttavuuksista. Hauskoja sanaleikkejä.

Taina Latvalalla on myös hieno taito kiteyttää muutamaan sanaan tai virkkeeseen isoja asioita. Esimerkiksi tässä ihan muutamalla rivillä (edelleen tuossa Alaston salissa -novellissa) hän tiivistää perinteisen pohjalaisen puhumattomuuden kulttuurin, jonka tunnistan ainakin omasta suvustani:

"Kerran kysyin isältä, millainen paapa oli.
  - No semmonen mitä sodan käyneet miehet nyt on, isä vastasi ja heitti kiukaalle löylyä.
  Sen jälkeen paapasta ei enää puhuttu."

Myöhemmissä novelleissa on sitten aika paljon sitä miehen etsintää ja myös melko paljon seksiä. Suhteet ovat irrallisia, nopeasti vaihtuvia, miehiä tulee ja menee. Hypätään sänkyyn ja sieltä pois (joskus nämä molemmat tapahtuvat melko äkillisesti). Tavalla tai toisella menetetyn (etäisen, poissaolevan tai kuolleen) isän ikävä voikin monesti saada naisen hakemaan lohtua ja edes jotain rakkaudentapaista kaikista mahdollisista vastaantulevista syleistä.

Toisaalta kirjassa on hienoja henkilökuvauksia, kuten novellissa Mielikuvitus, jonka päähenkilö on salaperäinen Katjushka. Hän pitää kerrostaloasunnossaan äänekkäitä venäläisiä iltoja, opettelee olemaan vihainen ja joutuu sairaalaan.

Pidin myös Pantomiimi-nimisestä novellista, jossa minäkertoja haaveilee baarimikosta, jossa on hänen mielestään "ehkä intiaaniverta", koska hänellä on suora nenä ja mustat hiukset sidottuna kuminauhalla niskaan. Tästä minulle tuli mieleen niin vahvasti jotain oman pari-kolmekymppisen minäni mennyttä elämää ja nostalgiaa, etten voi olla lainaamatta loppuun vielä seuraavaa, mielestäni niin hienoa otetta Latvalan tekstistä:

"Minä näin hänet ratsastamassa hevosella ympäri baaria, ohi jukeboksin, ohi melankolisten kitaransoittajien, ohi epäonnistuneiden rumpaleiden. 
  Paikalla oli myös muutamia runoilijoita, joille hän lähetteli savumerkkejä paremmasta huomisesta. Pelkkiä tuoppeja ne olivat, mutta surumielisille runosieluille ne merkitsivät paljon muuta - symbolia itsevarmuudesta, inspiraatiosta, luovuudesta, jonain päivänä julkaistavasta pehmeäkantisesta kirjasta."

Tämän kaiken - ja paljon muuta - tarjoaa siis Arvostelukappale. Taina Latvala on selvästi lahjakas sekä kielenkäyttäjänä että tarinankertojana. Mielenkiinnolla odotan, millaisia hänen muut teoksensa ovat, kunhan niitä ehdin lukemaan.

WSOY 2007, 189 sivua
Kansi: Sanna Sorsa

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

On "Demokraattinen" Kamputsea ja "vuosi nolla" (vuosi 1978). Punakhmerien puolue Angkar on päättänyt luoda uuden ja uljaan maan, mutta pyrkii siihen lievästi sanottuna kyseenalaisin menetelmin. Eletään Pol Potin hirmuhallinnon aikaa. Kansanmurhan uhreina kuolee 1,7 miljoonaa ihmistä.

Chey Chan ja hänen ministerimiehensä Sek Prak ovat puolueen uskollisinta sisäpiiriä, mutta Angkar muuttuu yllättäen niin vainoharhaiseksi, että jopa heidät pidätetään ja viedään vankilaan vakoojiksi epäiltyinä. Heidän tyttärensä Vanna ja poikansa Arun ovat joutuneet työleireille raatamaan maansa hyväksi; pieni Sothear-vauva sen sijaan joutuu äitinsä kanssa vankilaan.

Kommunistisessa Kamputseassa monet normaalitkin asiat ovat kiellettyjä. Esimerkiksi silmälasit - koska ne viittaavat lukemiseen. Lukeminen puolestaan on paha asia, koska kansa voisi saada tietoa, ja on parempi pitää heidät poissa tiedon ääreltä, nöyrästi tottelemassa hirmuhallinnon määräyksiä ja oikkuja.

Kirjan alkupuolella Rannela näyttää lukijalle niin julman todellisuuden, ettei sellaisesta haluaisi tietää. Miten raa'asti ihmisiä kohdeltiin vankiloissa, kidutettiin - ja surmattiin. Ei kuitenkaan kannata pelästyä tätä alkuosaa, koska tämä on todella hieno romaani, joka vie mennessään. Minunkin oli pakko lukea eteenpäin, vaikka olinkin järkyttynyt.

Reilun 120 sivun jälkeen päästäänkin jo Kukon vuoteen (Kambodza 2005). Vanna on onnistunut selviämään hengissä, on naimisissa ja hänellä on lapsia. Kambodzalaiset ovat jatkaneet elämäänsä, vaikka itse kunkin menneisyydessä kummittelevat synkät muistot. Jotkut ovat olleet punakhmerien uhreja ja menettäneet läheisiään, toiset olivat itse niitä julmuuksien tekijöitä.

Halki vuosien monet ovat etsineet kadonneita omaisiaan - monesti turhaan. Vannakin on yrittänyt löytää vanhempansa ja pikkuveljensä, mutta hän ei ole onnistunut saamaan mitään tietoa heidän kohtalostaan. Ovatko he kuolleet - vai elävätkö he sittenkin jossain...?

Vannan mies Mao puolestaan heräilee painajaisiin, valvoo öitä, on sulkeutunut ja synkkämielinen ja juo paljon. Hänellä on menneisyys, josta hänen vaimonsa ei tiedä. Hän on itse ollut se, joka kidutti ja tappoi muita. Nyt nuo muistot kiduttavat häntä painajaisina eivätkä anna rauhaa.

Kun Kambodzassa aletaan lopulta käydä sotarikosoikeudenkäyntejä, Vannallekin tarjoutuu tilaisuus päästä todistamaan rikollisia vastaan. Onko hän siihen valmis? Saako hän selville totuuden vanhempiensa kohtalosta, entä miehensä menneisyydestä - ja onko tulevaisuutta kaiken jälkeen?

Kaikesta tästä kannattaa lukea Rannelan romaanista, joka on todella vahva, vaikuttava ja pysäyttävä teos. Lisäksi se on mukaansatempaavaa ja koukuttavaa luettavaa. Luin sen niin ahmien, etten ehtinyt edes miettiä sopivaa kohtaa, josta ottaisin lainauksen tänne blogiin, kuten melkein aina tapaan tehdä.

Kambodzasta kiinnostuneille tai siellä jopa käyneille (kuten siskoni, joka lomaili siellä joulun alla) Punaisten kyynelten talo tarjoaa kaiken historia- ja yhteiskuntakuvauksen ohella myös hiukan Kambodzan maisemia, ruokia ja buddhalaista uskontoa. Käytiinpä myös paikassa, jossa siskonikin kävi matkallaan upeita temppeleitä katsomassa.

Kirjahan on saanut alkunsa Rannelan omalta Kambodzan-matkalta, jonka jälkeen hän on tehnyt haastatteluja ja käyttänyt paljon lähteitä, kuten asiaan kuuluu. Kaikki tuo taustatyö näkyy hienosti Punaisten kyynelten talossa.

Tällaisia kirjoja olisi kaikkien hyvä lukea, ettei vastaava enää toistuisi (vaikka ihminen ei näytäkään oppivan historiasta mitään). Eivät kambodzalaiset tai saksalaiset ole sen pahempia ihmisiä kuin me suomalaisetkaan. He vain omaksuivat heille syötetyn propagandan ja tottelivat puolueen komentoa. Muuttuivat osaksi koneistoa. Yhtä hyvin pahoja asioita voisi tapahtua täällä, jos systeemi muuttuisi jollain tavalla totalitaristiseksi. Kyllä täältäkin niitä tottelevaisia puolueihmisiä löytyisi. Niin kuin mistä tahansa.

Siksi kannattaa lukea, koska lukevat ihmiset voivat tosiaan olla tuollaisille systeemeille vaarallisia! Siinä punakhmerit olivat aivan oikeassa.

"Yhteiskunta ei voi tuntea itseään, ellei se muista tarkasti omaa historiaansa."
(Kambodzan dokumentaatiokeskus)

Karisto Oy 2013, 257 sivua
Kansi: Tuija Kuusela

tiistai 12. helmikuuta 2019

Miljenko Jergovic: Sarajevolainen Marlboro

Olisin niin halunnut pystyä lukemaan tämän Sarajevon asukkaista kertovan novellikokoelman loppuun, koska aihe oli kiinnostava. Mutta näyttää olevan niin, että novellien lyhyys tuo omat haasteensa lukemiseen, jos keskittymiskyky on muutenkin huono. Jos novellit sijoittuvat sellaiseen maahan ja kulttuuriin, joka on itselleni melko vieras, en ehdi päästä edes kärryille, kun tarina jo loppuu. Ja sitten pitäisikin jo yrittää tajuta, mitä seuraavassa novellissa tapahtuu.

No, voisihan näitä lukea vain yhden päivässä, mutta jumituin lopullisesti yhteen novelliin noin puolessavälissä, ja aikaa on jo mennyt sen verran, että palautan teoksen suosiolla kirjastoon. Vika ei kuitenkaan ole kirjassa, vaan minussa itsessäni.

Jos joku muu arvelee bosniahertsegovinalais-kroatialaisen Miljenko Jergovicin novellien lukemisen sujuvan paremmin, kannattaa ehdottomasti etsiä tämä kokoelma käsiinsä. Jergovic on itse syntynyt ja kasvanut Sarajevossa, mutta asuu nykyään Kroatian pääkaupungissa Zagrebissa, jonne muutti englanninkielisen wikipedian mukaan vuonna 1993. Olisiko hän ollut Bosnian kroaatteja - ehkäpä?

Jergovicin novelleista muodostuu mielenkiintoinen mosaiikki tai palapeli, jonka paloina ovat erilaiset ihmiset, heidän elämäntilanteensa ja pienet tai suuret asiat, joita heille tapahtuu. Ilmeisesti - ainakin puolikkaan kirjan perusteella - novellit kertovat lähinnä Bosnian sotaan liittyvistä vaiheista. Kuten esimerkiksi novellissa Kupla, jossa mies puhuu "tytöstään", joka on hänen autonsa eli kupla:

"Toukokuun toisena päivänä rupesi jyrisemään yhtä lailla taivaalla kuin maan päällä. Se alkoi puolilta päivin. Etsiydyin johonkin kellariin juotuani sitä ennen viimeisen Coca-Colani ennen sotaa. Sitä ennen olin ajellut vähän kaupungilla ja pysäköinyt kuplan parkkipaikalle. Räjähdykset eivät tuntuneet vaimenevan vielä yölläkään. Istuimme siinä loukossa jutellen keskenämme, joukko ihmisiä, jotka tapasivat ensimmäisen kerran. Satunnaisia ohikulkijoita, naisia palaamassa torilta, lapsia rullaluistimet jalassa. Siellä pimeän keskellä laukaukset tuntuivat epäilemättä vielä pelottavammilta, ja ajattelin että niiden loputtua ei ole enää mitään jäljellä. Päässäni pyöri koko ajan, kumpi tuhoutuisi ensin - taloni vai kuplani."

Mutta ihmisiä on monissa muissakin tilanteissa kuin pommisuojissa. On naapurukset, joiden välit ovat menneet kokonaan poikki omenavarkauden takia, ja nuoripari, jonka suhdetta tietty kaktus alkaa kuvastaa. On miehiä, jotka istuvat päivästä toiseen kantabaarissaan, ja ikuinen opiskelija, haaveileva tarinankertoja Zlaja, jota Jergovic kuvaa hauskasti:

"Koska dekadenssi ja laiskuus kulkevat tavallisesti käsi kädessä, Zlajastakin oli tullut hienokäytöksinen kahvilassaistuja, joka siemaili juomaansa hitaasti ja laati jatkuvasti suunnitelmia menestyäkseen elämässä, vaikka kaikki olivat aina täysin irti todellisuudesta."

Lopulta Zlaja lähtee sotaan pakoon Kroatian puolelle. Mutta: 

"Zagrebissa oli mahdotonta rekonstruoida kadotettua unelmien maailmaa. Sen kahviloissa suunnitelmat vaikuttivat tyhjiltä ja yhdentekeviltä ja tuntuivat valheilta jo ennen kuin ne lausuttiin ääneen. Ei ollut niitäkään, jotka olisivat kuunnelleet nyökkäillen, naureskellen tai haukotellen. Ja jos oli, he kommunikoivat toisenlaisten koodien avulla, kokoontuivat toisissa kahviloissa ja heillä oli päähänpinttymiä, jotka luultavasti olivat hemmetin samanlaisia kuin Zlajalla, mutta heitä hänen ei onnistanut tavata."

Hauta-nimisessä  novellissa selviää sekin, mistä kirjan nimi Sarajevolainen Marlboro juontaa juurensa.

Kroatialaisten ystävieni ansiosta entisen Jugoslavian alue kiinnostaa minua, ja pidin lukemistani novelleista. Siksi halusinkin blogata tästä kirjasta, vaikka se minulta kesken jäikin. Kukapa tietää - ehkä joskus vielä luen loputkin novellit?

Nyt elän toivossa, että Jergovicin Buick Rivera -nimisen romaanin lukeminen sujuisi minulta paremmin kuin tämän novellikokoelman kanssa kävi - sitten joskus, kun ehdin sen kimppuun. Se kyllä odottaa minua kärsivällisesti, koska se on minulla omassa hyllyssäni.

Kustannusosakeyhtiö Savukeidas 2017, 142 sivua
Alkuteos: Sarajevski Marlboro (1994)
Suomentanut Kari Klemelä
Graafinen suunnittelu: Ville Hytönen

(Kuvituksena olevan pienen herkkupalan sain jouluksi Kroatiasta. Se on nyt maistettu ja hyväksi havaittu. Se muistutti aika paljon suomalaista Kismet-suklaata.)

Kirjasta muualla: TekstiluolaKiiltomatoHemulin kirjahylly ja Donna mobilen kirjat

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Kati Keski-Mäenpää: Puhuvat kädet - Mirja Himanen ja Mekonnen Mulat kuurojentyössä Etiopiassa

Kati Keski-Mäenpää on työskennellyt Etiopiassa niin opetustehtävissä kuin tiedottajana vuosina 2001-2003 ja 2008-2012. Hänen kirjansa Puhuvat kädet kertoo myös Etiopiasta, mutta ei kuitenkaan hänen omasta työstään siellä. Sen sijaan kirjan päähenkilöinä ovat suomalais-etiopialainen aviopari Mirja Himanen ja Mekonnen Mulat, jotka ovat työskennelleet pitkään Etiopian kuurojen parissa.

Kirjan alkupuolella kerrotaan vuorotellen sekä Mirjan että Mekonnenin elämästä aivan lapsuudesta alkaen. Millainen lapsuus ja nuoruus heillä oli, mikä sai Mirjan lähtemään Etiopiaan ja miten he lopulta tapasivat siellä toisensa.

Mirja lähti 1980-luvulla Suomen Lähetysseuran kautta Hosainan kuurojenkoulun opettajaksi. Kun hän kävi Suomessa lähetyskurssia, häntä hirvitti ajatella, mihin hän on menossa, ja hän pelkäsi, pärjääkö hän siellä.

"Mirja mietti kauhuissaan työmäärää, mikä hänellä oli edessään: amharan kieli, etiopialainen viittomakieli ja täysin uusi kulttuuri. Hän kertoi tunnoistaan avoimesti kurssikavereilleen. Senegalin-lähetti Tor-Erik Store lohdutti Mirjaa ja antoi neuvon: 'Kuule, ne vaikeudet tulevat yksi kerrallaan. Ei sinun tarvitse kaikkia yhdellä kertaa selvittää, vaan otat yhden, ja kun se on selvitetty, otat toisen.'"

Mikä viisas neuvo! Mirjaa se lohdutti ja oli hänelle monesti avuksi, kun yhtä aikaa tuli eteen liikaa tehtäviä.

Mekonnenin vaiheiden kautta pääsemme kurkistamaan Etiopian lähihistoriaan. Oli kommunistinen diktatuuri, sisällissota ja Pohjois-Etiopian nälänhätä. Kristinuskon harjoittaminen oli vaarallista, se piti tehdä salaa. Nälänhädän aikana Mekonnen opiskeli yliopistossa, jonka kaikki opettajat ja oppilaat määrättiin töihin rakentamaan paikkaa, jonne nälänhätäalueelta siirrettäisiin ihmisiä.

Mekonnen valmistui biologian opettajaksi, ja hänenkin tiensä johti työhön Hosainan kuurojenkoululle, jossa hän tutustui Mirjaan. Sisällissodan ja vallankumouksen melskeissä he menivät naimisiin. Yhdessä tämä aviopari on sitten tehnyt mittavan elämäntyön Etiopian kuurojen hyväksi. Ennen kaikkea kuurojen koulutuksen hyväksi.

Jossain vaiheessa he huomasivat, että Hosainan kuurojenkoululla olivat asiat hyvin, mutta muiden kuurojenkoulujen tilanne oli huonompi. Eikä kouluja edes ollut tarpeeksi kaikille Etiopian kuuroille. Monia kuuroja myös piilotellaan kotona majan perällä. Maassa ajatellaan edelleen, että lapsen kuurous, sokeus tai muu poikkeavuus johtuu vanhempien pahoista teoista ja on Jumalan rangaistus heille. Siitä johtuu tämä häpeä ja salailu.

Mirja ja Mekonnen lähtivät kouluttamaan kuuroille lisää opettajia, jotka ovat sitten perustaneet lukuisia kuurojenluokkia ympäri Etiopiaa. Näin jo tuhannet kuurot lapset ovat päässeet kouluun. Nykyään Etiopian kuurot pääsevät vihdoin myös yliopistoihin opiskelemaan.

"Mutta mitä kuurolle lapselle merkitsee se, että hän pääsee kouluun? 'Hän saa kielen', Mirja kertoo. 'Hän kykenee ilmaisemaan omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Hän pystyy vastaanottamaan opetusta ja muiden ajatuksia. Se on ihan räjäyttävä muutos kuurolle. Jos hän saa hyvää opetusta, kaikki ovet aukeavat. Esimerkiksi Hosainassa on kuurojen yhteisö, ja kaikki opetus on viittomakielistä. Suuri osa koulun päättäneistä oppilaista lähtee opettajankoulutuslaitoksiin tai yliopistoihin. Osa jää tekemään töitä kädentaitojen parissa. On laskettavissa yhden käden sormilla ne oppilaat, jotka ovat jääneet kotiin lähdettyään Hosainan koulusta. Se on paljon parempi prosentti kuin kuulevien kouluissa.'"

Koulunkäynnin mahdollistamisella on siis valtava merkitys Etiopian kuuroille. Mirja Himanen ja Mekonnen Mulat ovat tehneet todella arvokasta työtä tällä saralla.

Kuurojentyön lisäksi kirja tosiaan kertoo myös Mirjan ja Mekonnenin elämästä - sekä ennen heidän tapaamistaan että sitten myöhemmin avioparina. He ovat eläneet yhdessä myös Suomessa, ja suomen kielestä on jopa tullut se kieli, jolla he keskenään keskustelevat. Kirjan lopulla he kertovat hiukan kahden kulttuurin avioliitostaan sekä heidän perheessään toteutuvasta afrikkalaisesta laajennetusta perhekäsityksestä. Kirjaa kirjoitettaessa heidän perheeseensä kuuluivat nimittäin myös Mekonnenin 86-vuotias äiti Mulunesh ja 17-vuotias veljentytär Fitsum.

Puhuvat kädet on kiinnostavaa luettavaa, ja lisäksi se sisältää värikkään kuvaliitteen, mikä on minusta aina plussaa, varsinkin kun on vieraista maista kysymys.

Suomen Lähetysseura 2012, 155 sivua
Etukannen kuva: Tuomas Merilahti
Graafinen suunnittelu ja taitto: Tanja Varonen, DA Graphics Oy

P. S. Kuvituksessa käytin kouluaikaista kartastoani (hyväksytty vuonna 1978), jossa Eritreakin kuuluu vielä Etiopiaan.

maanantai 4. helmikuuta 2019

Heini Saraste: Äidin kaipuu - Roman Deresin matka Etiopiasta Suomeen

Heini Sarasteen uusi kirja kertoo Roman Deresistä, joka syntyi vuonna 1973 Akaken kylässä Etiopiassa. Lapsuus ja nuoruus oli onnellinen, mutta isän kuolema ajoi perheen köyhyyteen. Roman joutui jäämään pois koulusta ja huolehtimaan sisaruksistaan sekä kotitöistä, kun äiti oli töissä tehtaassa. Jo nuorena hän joutui murehtimaan siitä, miten perhe saataisiin elätettyä. Hänelle itselleenkin syntyi kaksi tytärtä, ja alkoi käydä selväksi, että Romaninkin pitäisi mennä töihin, kun lasten isä ei enää voinut huolehtia heistä.

Kirja kertoo, että noin 30 000 etiopialaista naista lähtee joka kuukausi kotiapulaisiksi Lähi-itään, useimmat Libanoniin. He toivovat voivansa lähettää sieltä rahaa perheelleen. Libanoniin lähtee myös Roman - aavistamatta, ettei hän näkisi äitiään ja pieniä tyttäriään vuosikausiin.

Roman ehtii nähdä ja kokea Libanonissa monenlaista. Käy ilmi, että monet naiset joutuvat siellä suorastaan kotiorjiksi, joita voi kohdella miten huvittaa. Kotiorjien osa onkin kaikkein pahin. Onneksi Roman pääsee eräälle koululle ja myöhemmin hotelliin. Jossain vaiheessa hän joutuu kyllä myös vanhan pariskunnan palvelijaksi. Vaikka mies on kiltti, rouva on todella ilkeä ja vihamielinen Romania kohtaan.

Emäntä pitää Romania nälässä ja saattaa tarjota homeista leipää syötäväksi, koska onhan sekin parempaa kuin se, mitä kotimaassasi tarjotaan, hän sanoo. Kuitenkaan Roman ei ole koskaan Etiopiassa nähnyt nälkää, mutta Libanonissa hän joutuu senkin kokemaan.

"'Hänellä, tällä rouvalla, on sellainen käsitys, että me Etiopiassa asumme savimajoissa, olemme katastrofien armoilla ja kärsimme nälkää, että libanonilaiset ovat tehneet ainoastaan armollisen teon, kun ovat ottaneet meidät maahansa.'
  Etiopian nälänhätä tunnetaan maailmalla. Kuvat riutuneista suurisilmäisistä lapsista, joitten mahat pömpöttävät nälän turvottamina ja joitten kasvoilla kärpäset parveilevat. He eivät tunne sitä Etiopiaa, missä syödään suloista injeraa ja dorowotia, kahdeksan tuntia valmistettua kanapataa, missä pukeudutaan kirkkaisiin juhlavaatteisiin ja missä keltakukat ja hortensiat kukkivat.
  He eivät tiedä, että Lalibelan valtavat kalliokirkot kaiverrettiin jo 1000-luvulla. He eivät tiedä, että luostarikoulussa opiskeltiin runoutta ja musiikkia jo silloin, kun monilla Euroopan kolkilla ei ollut kirjakieltä. He eivät tiedä, että Roman on kotoisin suuresta kauniista maasta, jossa kasvaa ylpeä itsestään tietoinen kansa."

Vuosien jälkeen Roman pääsee käymään Etiopiassa tapaamassa perhettään. Sitten työ Libanonissa taas jatkuu. Kunnes erilaisten käänteiden seurauksena hän muuttaa Suomeen. Täällä hän asuu aluksi Kajaanissa ja myöhemmin Helsingissä.

Kuvaus siitä, miten afrikkalainen näkee Suomen tänne tullessaan ja täällä eläessään on mielenkiintoista luettavaa. Kaikki on Romanille uutta. Kun hän saapuu Kajaaniin, on tammikuu. Hän ihmettelee, mitä nuo valkoiset kummitukset ovat - ja kuulee, että ne ovat lumisia puita. Entä tämä tunne iholla? Se on kylmyyttä. Suomen hiljaisuus ja ihmisten vakavuus ovat myös jotain uutta ja outoa värikkääseen ja äänekkääseen elämään tottuneelle.

Kirjan nimi Äidin kaipuu on osuva. Se kuvaa sekä oman äidin ikävää että Romanin, joka itsekin on äiti, kaipausta omien tyttäriensä luo. On raskasta olla vuosikausia erossa omista lapsistaan ja jäädä vieraaksi heille. Kirja kuitenkin kertoo myös toivosta, ilosta ja uudesta alusta.

Lisäksi Heini Saraste kertoo paljon Romanin uskosta. Kuten monet etiopialaiset, myös Roman on ortodoksi, ja on löytänyt ortodoksiseurakunnasta hengellisen kodin itselleen myös täällä Suomessa. Pääkaupunkiseudulla on niin paljon etiopialaisia ja eritrealaisia, että heillä on jopa oma Tewahedo-seurakunta siellä.

Kirja on kaunis kuvaus äidinrakkaudesta ja ikävästä sekä sinnikkäästä ja valoisasta naisesta, joka vaikeuksienkin keskellä taistelee itselleen ja perheelleen paremman elämän. Se on mukaansatempaavaa ja koskettavaa luettavaa. Suosittelen!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Into Kustannus Oy 2019, 178 sivua
Kirja on tehty yhteistyössä Kynnys ry:n kanssa
Kansi: Elina Salonen
Kannen kuva: Heini Saraste

Loppuun on pakko sanoa jotain henkilökohtaista. En ole tavannut yli 26 vuoteen Suomessa asuvaa etiopialaista Yoditia, jonka tunsin Karkussa ja Vammalassa, kun olimme nuoria. Nyt kuitenkin hän tuli yllättäen vastaan tässä kirjassa. En voi olla lähettämättä hänelle terveisiä tätä kautta! Olen se Minna, joka oli valitettavasti silloin liian ujo ja masentunut voidakseen olla kovin hyvä ystävä. Kiitos ystävyydestä, vieraanvaraisuudesta ja injerasta! Sinun ansiostasi olen vieläkin kiinnostunut Etiopiasta - ja siksi luin tämänkin kirjan!

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Suvi Ratinen: Matkaystävä

Nuori nainen, kirjan minäkertoja, on jättänyt taakseen menneisyytensä: lapsuutensa ja nuoruutensa vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. Hän on kovalla vaivalla saanut rakennettua itselleen uuden elämän, kun menneisyys kolkuttaa ovelle. Tarkemmin sanoen se soittaa puhelinta. Poikaystävänsä kolmikymppisbileitä valmisteleva nainen saa puhelun äidiltään ja saa kuulla, että hänen kouluaikainen luokkakaverinsa Marko on kadonnut.

Uutinen ravistelee naista, ja hän joutuu palaamaan huolella haudattuihin lapsuus- ja nuoruusmuistoihinsa. Edes poikaystävä ei tiedä mitään naisen taustasta; on vain huomannut, että jotain tämä salailee eikä ole aina niin kuin muut.

Menneisyydestä nousevat muistoihin kadotetut ystävät ja tutut, päivit ja markot. Niin myös moni asia, joka oli silloin normaalia arkea. Rauhanyhdistyksen myyjäiset ja seurat, iltakylät, suviseurat, marssikasettien kuuntelemiset (kun muuta rytmimusiikkia ei saanut kuunnella), häävideoiden katsominen uudestaan ja uudestaan (kun televisiota ei saanut katsoa). Tai vaikka se, että peitepuikkoa sai kyllä käyttää, mutta meikkivoide tai puuteri olivat jo syntiä.

Omien joukossa oli silloin turvallista, mutta muu maailma piti lestadiolaisia pilkkanaan. Aina sai tuntea olevansa outo ja erilainen. Aina sai hävetä.

Mutta entä sitten, kun lähtee liikkeestä omille teilleen? Enää ei ole omiensa joukossa missään. On erilainen ja ulkopuolinen sekä lestadiolaisten että tavallisten ihmisten joukossa. Oma perhe ja koko "Jumalan valtakunta" paheksuu uskosta luopumista. Kun vanhemmat tulevat kylään, oma äiti puhuu kuin vieraalle:

"Se puhuu niin kuin jollekin vieraalle, kuten työkavereilleen, opettaja-kollegoilleen, sellaisille sivistyneille epäuskoisille, joita on syytä mielistellä ja pelätä edessäpäin, mutta joiden viininjuonti-iltoja tai teatterireissuja voi panetella uskovaisten kesken takanapäin.
  Se ei puhu niin kuin tutulle meikäläiselle. Ei niin kuin omalle lapselle."

Ja sitten vanhemmat kiirehtivätkin jo seuroihin, koska: 

"Seurat. Jumalan valtakunta. Sisaret ja veljet, kalliit matkaystävät. Ne ovat tärkeämpiä kuin oma lapsi."

Mutta sama ulkopuolisuus on myös suhteessa Maailmaan. Vanhoillislestadiolaisissa piireissä kasvanut nuori nainen on ihan pihalla kaikista julkisuuden henkilöistä, elokuvista, siitä mitä musiikkia kuuluu kuunnella ja mitä asioita pitää hävetä ja mitä ei. Hän ei voi jakaa yhteisiä lapsuus- ja nuoruuskokemuksia uuden tuttavapiirinsä kanssa, mutta nauraa kohteliaasti siinä kohdassa, missä muutkin nauravat.

"Minäkin alan nauraa, nauran niiden naurua. Yhteistä naurua, yhteiselle kokemukselle, jota en kuitenkaan jaa. 
  Nauran, koska nyt kuuluu nauraa. Koska tavallinen suomalainen ihminen nauraa tällaisessa tilanteessa."

Koska ihmiset suhtautuvat lestadiolaisiin niin tuomitsevasti, nainen joutuu myös salailemaan omaa taustaansa, häpeämään ja pelkäämään paljastumista. Hän etsii identiteettiään näiden kahden toisilleen niin vastakkaisen voiman ja maailman ristivedossa: jo äidinmaidossa imemänsä lestadiolaisuuden ja sen "tavallisen suomalaisuuden", jota tuntuu olevan niin vaikea oppia. Voiko hänestä tulla tavallinen, voiko hänestä tulla kuin muut?

Kirja on loistava psykologinen romaani ja yltää jopa hiukan trillerimäisiin tunnelmiin loppua kohti. Koko ajan ilmassa riippuu polttavana myös kysymys, missä on kadonnut Marko ja mitä hänelle tapahtui. En myöskään osannut arvata, millaiseen loppuratkaisuun Ratinen kuljettaisi tämän tarinan. Kumpaan suuntaan minäkertoja lopulta päätyy noiden kahden maailman puristuksessa ja mihin kaikki tapahtumat johtavat? Jotain arvailin, mutta ainakaan minun arvaukseni eivät osuneet oikeaan.

Päähenkilön lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset voivat olla hiukan verkkaista luettavaa jonkun sellaisen makuun, joka ei ole niistä kiinnostunut. Minua kuitenkin kiinnosti lukea tuosta lestadiolaisesta menneisyydestä kokemuksineen, siitä mikä heille on normaalia ja tavallista elämää. Sitä taustaa vasten voi myös ymmärtää siihen "tavalliseen suomalaiseen elämään" sopeutumisen vaikeutta liikkeestä irtautumisen jälkeen.

Tämä on Suvi Ratisen esikoisromaani, jota hän on netistä lukemani perusteella kirjoittanut suunnilleen siitä asti, kun itse jätti vanhoillislestadiolaisen liikkeen 20 vuotta sitten. Vahva eletyn ja koetun tuntu hänen tekstistään välittyykin. Ratinen tietää, mistä kirjoittaa. Hän on lahjakas kirjoittaja, joten toivottavasti hänestä kuullaan myöhemmin lisää!

Vahva suositus tälle kirjalle.

"Hankala ajatus nousee taas, en onnistu painamaan sitä enää pois: Järvisen Marko on hävinnyt, on ollut jo yli viikon kateissa.
  Onko joku tehnyt sille jotakin? Tai se itse? Kituuko se nyt jossakin? Miten se pärjää?
  Tuntuu tyhjältä. Kylmä leviää sisälleni kangistavana, värisyttää.
  Tuntuu väärältä, että minulla on ympärilläni kaikki tämä kaunis koti, poikaystävä, tavallisia epäuskoisia suomalaisia tuttavina. Että osaan tämän maailman tavat, sulaudun joukkoon ja pärjään. 
  Tämä ei ole oikein, en ole oikea tavallinen suomalainen.
  Kaikki nämä jääkaapit pullohyllyineen, poikaystävä kalakavereineen, Raisa ja boolimalja, vodkat, karambolat ja jääpalat tuntuvat epäuskoisten maailmalta, keinotekoisilta, jopa entisöidyt, kolmeen kertaan maalatut alkuperäiset puukaapit. Nekin valehtelevat.
  En kuulu tänne."


Kustannusosakeyhtiö Otava 2019, 346 sivua

Laurent Gaudé: Hurrikaani

En ole enää pitkään aikaan blogannut mistään kesken jääneestä kirjasta. Onhan niitäkin nimittäin, koska kaikesta ei voi pitää, ja mielestäni elämä on liian lyhyt siihen, että lukisi väkisin loppuun nekin kirjat, jotka eivät kolahda. Ei tämä pieni elämä riitä edes kaikkien niiden kirjojen lukemiseen, joista oikeasti nauttisi.

Haluan kuitenkin kertoa Hurrikaanista jotain, koska luin sitä sentään yli puolenvälin ja lisäksi koska sen kirjoittaja on Laurent Gaudé, jonka romaani Eldorado teki minuun syvän vaikutuksen näköjään melko tarkkaan vuosi sitten. Eldoradon takia minulla oli siis odotukset korkealla, kun aloin vihdoin lukea Hurrikaania.

Hurrikaani sijoittuu New Orleansiin, ja kirjan nimestä voikin jo päätellä, mikä luonnonvoima on lähestymässä kaupunkia. Ne, joilla on auto, varaa ja mahdollisuus lähteä pakoon, jättävät kaupungin kuin uppoavan laivan, mutta köyhät - luonnollisesti mustat - eivät pääse mihinkään. Jopa vanginvartijat karkaavat jättäen vangit selleihinsä odottamaan tuhoa.

On kuitenkin myös yksi, joka pyrkii autollaan vastavirtaan, New Orleansiin, vaikka häntä yritetään matkalla estää ja käännyttää takaisin. Keanu on vuosia sitten jättänyt Rosen ja paennut omaa elämäänsä, mutta nyt hänen on pakko päästä takaisin naisen luo.

"Radio rätisee välillä, ja mies miettii johtuuko se siitä että laite on vanha vai onko se ensimmäinen merkki myrskystä. Radio syytää erilaisten asiantuntijoiden puhetta jatkuvana virtana. Meteorologi, poliitikko, turvallisuuspäällikkö, kuvernööri, historioitsija, ensihoitaja - kaikki he puhuvat uhasta, jotkut rauhoitellen ja jotkut kauhukuvia maalaillen. Mies kuuntelee, kun joku sanoo ettei tämä ole ensimmäinen kerta kun New Orleansissa sataa vettä, ja sen jälkeen joku toinen muistuttaa että hurrikaani voi muuttaa kurssia tai intensiteettiä aivan viime hetkellä, sitten vakuutellaan että tämä on jotain aivan muuta, jotain paljon mahtavampaa kuin mikään aiemmista, sitten ennustetaan uhrien lukumäärää ja luetaan Raamattua, ja kaikkien noiden puheiden taustalla mies kuulee jotain riemumielistä, jonkinlaista hurmosta, joka kasvaa sitä mukaa kun peto lähestyy. Hän tunnistaa sen, koska se on hänessä itsessäänkin. Aivan uusi riemu valtasi hänet, kun hän lähti ajamaan ja vilkuili taivasta ensimmäisiä katastrofin merkkejä etsien, kun hän poistui huoneestaan ja ajoi moottoritielle numero 10 Houstonista New Orleansiin. Hän yrittää kuvitella, millainen on kaaoksen valtaan joutunut kaupunki, millaista on kun maailma loppuu, ja mitä enemmän hän sitä miettii, sitä voimakkaammin hänen mielessään kaikuu Rosen nimi."

Kirja kuvaa sitten useita eri henkilöitä kaupungissa raivoavan myrskyn keskellä. He ovat kuka milläkin tavalla rujoja, elämän murjomia ja lannistamia. Keanu ja Rose, vanha Josephine-niminen neekerinainen (sanaa neekeri kirjassa käytetään paljon), pappi joka joutuu jäämään kaupunkiin kerätäkseen ihmisiä turvaan kirkkoonsa. Ja vangit, jotka ovat arvottomampia kuin koirat, sillä jopa koirat evakuoidaan, mutta heitä ei.

Mustan ihmisen arvottomuudesta Josephine toteaakin:

"Kotikatuni on tyhjentynyt. Se nuori poliisi ei tule enää takaisin. Hän on varmasti saanut jo uusia käskyjä. Ja kuka nyt yhdestä vanhasta eukonhupakosta välittäisi? Eivät he enää minua muista. Yhdessä asiassa tämä maa ei muutu. Mikään ei unohdu yhtä nopeasti kuin mustaihoinen ihminen. Niin se on aina ollut. Koko kaupunki on lähtenyt tiehensä ja jättänyt taakseen ne neekerit, joilla ei ole muuta kuin jalat joilla juosta, sillä heistä ei välitä kukaan. Me pysymme täällä, kävi miten kävi."

Miksi sitten jätin kirjan kesken? Lopulta minusta Gaudén teksti oli tällä kertaa liian ahdistavaa ja inhorealistista, vaikka pieniä herkkyyden ripauksiakin oli siellä täällä. Siinä vaiheessa, kun oli tapahtunut pari rikosta (niitä sen tarkemmin paljastamatta), ja kun pappi oli seurannut jotain hullua miestä hautausmaalle, jossa alligaattorit söivät muita eläimiä (ja taisivat ne syödä sen miehenkin??), minusta vain alkoi tuntua liian rankalta. En halunnut enää tietää, mitä muuta vielä tapahtuisi. Kirjassa alkoi olla todellista maailmanlopun meininkiä, sitä mitä Keanu pohti ajaessaan New Orleansiin. Ehkä se vain oli minulle liikaa.

En sitä paitsi ollut kiintynyt keneenkään henkilöistä sen vertaa, että olisin enää välittänyt seurata heidän kohtaloitaan. Heidät esitellään lopulta aika pintapuolisesti, vain katastrofin (ja siihenastisen elämänsä) uhreina, niin kuin kirjan aiheeseen tietysti sopii. Koska kirja on aika ohutkin,  ei siinä tietysti voi kovin syvälle mennäkään näin monen eri henkilön kuvauksessa.

Takakannen teksti kertoo, että kaupunkiin jääneiden kymmenkunnan ihmisen kertojanäänistä "muodostuu kokonaisuus, joka on kuin omilleen jätetyn New Orleansin hätähuuto." Hätähuuto kirja aivan varmasti onkin, ja onnistuu siinä loistavasti. Jos ahdistavuus ei pelota, lue ihmeessä!

Bloggaankin tästä kirjasta, jos joku muu haluaisi lukea sen. Ja Hurrikaaninsa lukeneet voivat vapaasti perustella kommenteissa minulle, miksi se olisi pitänyt lukea loppuun asti - vai olisiko pitänyt? Hukun kyllä juuri nytkin kirjakasojen keskelle, joten tuskin ehdin antaa tälle toista mahdollisuutta.

Bazar Kustannus Oy 2012
1. taskukirjapainos 2013, 219 sivua
Ranskankielinen alkuteos Ouragan (2010)
Suomentanut Maija Paavilainen
Kansi Satu Kontinen