tiistai 18. kesäkuuta 2019

Mato Valtonen: Katujen kaunottaret - Kuubalaista aikarautaa

Autoharrastajan havaintoja Kuuban kaduilta
Sarjassa kevyesti keskellä kesää! Jos on hulluna sekä Latinalaiseen Amerikkaan että vanhoihin amerikanrautoihin - kuten minä olen - mikäpä olisi huikeampi matkakohde kuin Kuuba! En tosin ole Kuubassa käynyt (vielä ainakaan?), mutta tänään sain tehdä sinne huikean nojatuolimatkan, josta kiitos kuuluu tämän kirjan kuvanneelle ja kirjoittaneelle Mato Valtoselle. Laitoin vielä taustamusiikiksi soimaan Buena Vista Social Clubia. Sen ja näiden suurten värikuvien kautta sainkin aikaan melkoiset Kuuba-fiilikset. Oli jo melkein liiankin tehokas yhdistelmä. Melkein voisi lähteä pakkaamaan matkalaukkua...

Mato Valtonen on siis matkustanut Kuubassa ja kuvannut näitä Kuuban katujen kaunottaria - mitä erilaisimpia amerikanrautoja. On kirjassa lisäksi mukana myös muutamia muissa maissa valmistettuja autoja. Mutta missä ikinä autot on tehtykin, vuosikymmenien kauppasaarto sai aikaan sen, että auto kuin auto on pitänyt pitää toiminnassa, jokainen autonomistaja on itseoppinut mekaanikko ja jopa varaosat on pitänyt tehdä itse. Autoja on myös tuunattu mitä erilaisimmin tavoin, ja niihin on käytetty osia ja varaosia muista automerkeistä, joten vaikka auto olisikin alun perin tehty Amerikassa, alkaa se nykypäivänä olla jo lähes "made in Cuba".

Kirjassa esitellyt amerikanraudat ovat todellisia kaunottaria, toinen toistaan upeampia. Upeita ovat myös Havannan katunäkymät, ja näkyypä kuvissa välillä myös ihmisiä, eläimiä ja paikallista elämää. Portailla istuva mies soittamassa haitaria, nuori mies polkemassa pyörätaksia, vanha nainen polttamassa megapitkän näköistä sikaria.

Kuubassa on niin kaunista, värikästä ja valokuvauksellista, että Valtonen kirjoittaakin:

"Kuvaaminen on Kuubassa helppoa. Suuntaat vain kamerasi jonnekin ja laukaiset. Valonsävy, värit, rakennukset, ihmiset ja tietenkin autot ovat kuin tehty kuvataidetta varten. Huomaat nopeasti olevasi mestariotosten armoitettu tekijä."

Nyt kun olen ollut viime aikoina aika väsynyt, tällainen kirja oli aivan parasta herkkua, koska tämähän on pääosin kuvakirja. Kuvia on helppo "lukea", ne eivät vaadi otsa rypyssä syventymistä ja keskittymistä. Suuret, värikkäät kuvat upeista autoista ja aivan yhtä upeista katunäkymistä ovat yhtä visuaalisuuden juhlaa.

Totta kai kirjassa on myös jonkin verran tekstiä. Autokuvien yhteydessä kerrotaan auton merkki ja vuosimalli - ja joskus myös, mistä merkeistä tai vuosimalleista kyseinen auto on yhdistelty. Olipa erään auton kohdalla sellainenkin toteamus, ettei siitä pystynyt sanomaan, mitä merkkiä se on alun perin ollut!

Mukavia ovat myös lyhyet Kuuba-aiheiset tietoiskut siellä täällä. Niissä kerrotaan muun muassa sikareista, Che Guevarasta, salsasta ja kirjailija Ernest Hemingwayn Kuuba-suhteesta. Minä en ole mikään Hemingway-asiantuntija; olen vain lukenut hänen romaaninsa Vanhus ja meri - siinä kaikki. En siis edes tiennyt, että hänellä on ollut jokin erityinen suhde Kuuban kanssa. Kuubalaiset ovat kuulemma ylpeitä hänestä. Nytpä tulin tietämään, että juuri se minunkin lukemani Vanhus ja meri on syntynyt kuubalaisen Cojimarin kalastajakylän tunnelmissa.

Tämä hyllyssäni jo puolitoista vuotta odotellut teos muistui mieleeni, kun olimme mieheni kanssa pari viikkoa sitten eräässä ajoneuvoharrastajien kokoontumisessa. Minua harmittikin, etten älynnyt ottaa kirjaa mukaan sinne; siellä olisin saanut otettua siitä upeita blogikuvia vaikkapa Chevroletin tai Cadillacin seurassa... Nyt oli tyytyminen tällaiseen kuvaan, jonka otin omassa Saab 900:ssani. Ihan vain autoni sisällä, koska ei tähän mitään Saabin kuvaa tarvittu :)

Minustahan on tullut saabisti aivan mieheni vanavedessä. Saab 900 on hauska auto, jolla on mukava ajaa, mutta eihän se sellainen kaunotar ole kuin joku Cadillac ja muut vastaavat oikeat museoautot. No, Cadillaceja voi ihailla sujuvasti silloin kun niitä tapaa!

Mutta tämä kirja on siis aivan ihana! Kaikille Latinalaisen Amerikan, Kuuban, museoautojen ja amerikanrautojen ystäville ihan must! Lukekaa!

Loppuun vielä lainaus Mato Valtoselta (aukeamalta, jossa on kuvia avoautolla kruisailusta):

"Näkymien katselu avoauton penkiltä on ehdoton must Havannassa. Hymy kasvoilla levenee ja päivä tuskin tästä enää paranee. Ja avoautosta sitä paitsi näkee paremmin! 
  Marianne Faithfullia mukaillen:
  
  At the age of thirty-seven
  She realized she'd never ride
  Through Havana in a vintage car
  With the warm wind in her hair."


Bazar Kustannus 2015
153 sivua
Teksti ja valokuvat: Mato Valtonen
Sivun 5 valokuva Silja Kelo,
kaikki eläinvalokuvat Anna-Marja Valtonen
ja sivun 79 valokuva Pipsa Lagus
Graafinen suunnittelu Jouni Leskinen

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena - The Fern Blooms on Midsummer

Sain tämän ihanan juhannusaiheisen lukuvinkin vähän aikaa sitten Kirjakaapin avain -blogista. Klikkaamalla linkkiä pääset kyseiseen bloggaukseen, jossa on käsitelty tämän lisäksi toinenkin Reetta Niemensivun sarjakuvateos.

Saniainen kukkii juhannuksena on Niemensivun kolmas teos. Hän on tehnyt sarjakuvia kotiseutunsa historiasta. Tämä tarina kertoo siis aivan oikeasti Parkanossa juhannuksena 1928 tapahtuneita asioita. Tietysti yksityiskohdissa on varmasti käytetty osittain mielikuvitustakin.

Itse en ainakaan muista koskaan kuulleeni tuosta tapauksesta, ja ensin ajattelin, etten halua tietää liikaa etukäteen. Uteliaisuus kuitenkin voitti, ja luin netistä pitkät pätkät siitä, miten kyseinen juhannuspäivä Parkanon kirkossa eteni. Teille en aio kuitenkaan tehdä juonipaljastuksia. 

Tarina kertoo vuorotellen juhannusaatosta ja sitä seuranneesta juhannuspäivästä. Kokoonnutaan juhannuskokolle, pohditaan juhannustaikoja - ja tehdäänkin niitä. Tytöt haaveilevat pojista ja pojat tytöistä. Ilmassa väreilee romantiikkaa, unelmia ja odotuksia.

Juhannuspäivänä seurakunta on sitten runsaslukuisena koolla Parkanon kirkossa, jossa on tyttöjen konfirmaatio. Pojatkin polkevat pyörillään sinne ja istuvat lehterille, josta on hyvät näköalat tyttöihin; heillä kun on perinteenä arvostella tytöt ulkonäön mukaan.

Päivä on hiostava, ja Parkanon kirkko on ääriään myöten täynnä. Osa kirkkoväestä joutuu jopa seisomaan, koska istumaan ei enää mahdu. Kaunis ja helteinen aamupäivä saa dramaattisen käänteen, kun kesken jumalanpalveluksen tulee ukkosmyrsky.

Mitä sitten tapahtui, sen saat itse lukea joko tästä kirjasta tai urkkia netistä, kuten minä tein. Itse en kerro tämän enempää, vaikka joissain muissa kirjablogeissa on kerrottu tarkempiakin yksityiskohtia.

Kirjan nimi tulee eräästä juhannukseen liittyvästä uskomuksesta. Sen mukaan saniainen, joka ei muuten kuki, kukkii juhannusyönä, "ja se joka löytää kukkivan saniaisen ja kukasta siemenen, saa kaiken toivomansa."

Sanojen ja kuvien yhdistelmä Niemensivun teoksessa välittää hienosti tuon yli 90 vuoden takaisen juhannuksen tunnelmat, niin nuorten herkät haaveet ja hilpeän huumorin kuin konfirmaatiojumalanpalveluksen saaman järkyttävän käänteen. Varsinkin jälkimmäisen Niemensivu kuvaa vaikuttavasti.

Pidin Niemensivun piirustustyylistä ja jopa kirjan hempeästä värimaailmasta, vaikka eivät nämä yleensä ihan minun värejäni ole. Ne kuitenkin sopivat hyvin tähän herkkään juhannusteemaan.

Hieno idea on ollut tehdä kirja suoraan kaksikieliseksi: joka sivun alareunassa on sivun tekstit englanniksi. Käännöksen on tehnyt Noora Varjonen.

Jos kaipaat juhannukseksi jotain ajankohtaan sopivaa luettavaa, tässä sitä on! Lisäksi näin kesällä voi olla kiva lukea jotain näin helppolukuista; ainakin minulle sarjakuvakirjat tuovat virkistävää vaihtelua ainaisen paksujen romaanien kahlaamisen jälkeen (tietokirjoista puhumattakaan, huh huh....). Kesällä on kiva keventää. Tosin tämän kirjan sisältö ei ole pelkästään kevyttä, mutta ei tämän lukemisesta silti mitenkään raskas olo jää. Niemensivu ei mitenkään mässäile tragedialla, ja kaiken jälkeen minulle jäi kuitenkin hyvä mieli hienosta kesäisestä lukuelämyksestä.

Suuri Kurpitsa 2013
Teksti ja kuvat: Reetta Niemensivu
Ulkoasu: Reetta Niemensivu
Englanninkielinen käännös: Noora Varjonen

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Kirjan pauloissaKirjakaapin kummitusPieni kirjasto ja Mari A:n kirjablogi.

P. S. Tämähän ei tietysti ole mikään uskonnollinen kirja, mutta laitoin hakusanoiksi myös uskonnon ja kristinuskon, koska myös siitä aihepiiristä kiinnostuneet voivat haluta lukea tositarinan juhannuksen konfirmaatiojumalanpalveluksesta ja mitä sitten tapahtui.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Kesäkevennys: "Keittokirjarikas elämäni"

Eli kesän kunniaksi tällaista kevyempää kirjajuttua! Jaoin tämän blogini instagram-tilillä jo viime viikolla, mutta tänne blogiin tulee vähän pitempi versio.

Tuo kuvassa näkyvä Kotiruoka-keittokirja on ollut minulla melkein 30 vuotta, koska siinä on äitini kirjoittama omistuskirjoitus vuodelta 1990. Tarpeellinen se on ollutkin ja on kulunut käytössä.

Kaikkea en kuitenkaan ole tästäkään kirjasta huomannut enkä kokeillut. Niinpä esimerkiksi vasta viime viikolla tajusin, että mustikkapiirakan voi tehdä myös mikrossa! Kiinnostuin asiasta kahdesta syystä: a) olin utelias tietämään, miten se onnistuisi mikrossa ja b) leivontaintoa oli, mutta en olisi halunnut lämmittää uunia, koska kesällä kotimme kuumenee tarpeeksi muutenkin.

Tuumasta toimeen siis! Ensin pohjaa piti paistaa mikrossa 3-5 minuuttia. Paistoin täydet viisi minuuttia, mutta ainakin meidän mikrossa olisi tainnut riittää vähempikin. Nimittäin vaikka piirakka ei hampaissa tuntunut mitenkään kovalta, sitä oli kuitenkin hankala leikata.

Lopuksi sitten laitettiin täyte päälle ja paistettiin vielä 8 minuuttia. Täydellä teholla nämä molemmat vaiheet.

Kun piirakka sitten hiukan jäähtyi huoneenlämmössä, se alkoi näyttää aivan normaalilta mustikkapiirakalta - ja makukin oli erinomaisen herkullinen ja suussasulava! Näin totesi arvovaltainen raatimme eli minä ja mieheni.

Se suussasulavuushan tulee siitä, että käytin murotaikinapiiraan ohjetta, jossa sekä rasva että täytteen kermaviili antavat ihanasti makua. Murotaikinapiiraan ohjeella voi tehdä muitakin piirakoita (omena-, raparperi- tai marjapiiras).

Niiden ohjeissa on pieniä eroja, mutta tässä se mustikkapiirakka:

100 g rasvaa
3/4 dl sokeria
1 muna
1 tl leivinjauhetta
2,5 dl vehnäjauhoja (tai 1 dl graham- ja 1,5 dl vehnäjauhoja)

Täyte:
0,5 - 1 l mustikoita
2 rkl perunajauhoja
0,5 - 1 dl sokeria

Kermaviiliseos:
2 dl kermaviiliä
0,5 dl sokeria
1 muna
1 tl vanilliinisokeria
(itse pidän niin paljon vaniljasta, että käytän aina vaniljasokeria ja laitan sitä ainakin kaksi kertaa enemmän kuin ohjeessa sanotaan!)

Vaahdota pehmeä rasva ja sokeri. Lisää muna hyvin sekoittaen. Lisää jauho-leivinjauheseos. Sekoita taikina nopeasti tasaiseksi.

Painele taikina jauhotetuin käsin matalan paistosvuoan pohjalle ja reunoille. (Jos paistat mikrossa, paista tässä kohtaa pelkkää pohjaa 3-5 min. ja käännä vuokaa puoli kierrosta kypsymisen puolessa välissä.) Levitä täyte. Sekoita kermaviiliseoksen aineet keskenään ja kaada seos tasaisesti täytteen päälle. Paista joko mikrossa täydellä teholla n. 12 min. tai uunin alatasossa 200 asteessa n. 25 min.

                                                *****************

Muruseoksenkin siihen voisi tehdä, mutta itse en ole tehnyt sitä, ja jätän sen pois myös tästä bloggauksesta, koska oikeastaan kirjoitan tätä aika kiireessä.

Kiireestä puheen ollen lähipäivinä saatan olla aika ohjelmoitu. Vierailen kyllä teidän muidenkin blogeissa - ja vastailen mahdollisiin kommentteihinne - taas kun ehdin. Kesäkiireensä ja muut kiireensä on varmasti itse kullakin. Nautitaan Suomen kesästä! Paitsi jos luet tätä jossain Suomen ulkopuolella, niin nauti siitä ympäristöstä, ilmastosta ja vuodenajasta, joka siellä vallitsee.

Viva la vida - y el verano! Palaillaan!

Kotiruoka-keittokirjan ovat toimittaneet Kaisa Isotalo, Raija Kuittinen ja Ragni Tennberg. 
Kustannusosakeyhtiö Otava
Minun kirjani on 50. painos (täysin uusitun 48. painoksen 3. painos) vuodelta 1989

P. S. Instagramissa monet jo kommentoivat viime viikolla, että heilläkin on tämä Kotiruoka-keittokirja, ja muutama muukin sanoi saaneensa sen omalta äidiltään. Tämä onkin meille monille hyvin muistorikas kirja, jolla on paljon tunnearvoa :)

torstai 6. kesäkuuta 2019

Nura Farah: Aurinkotyttö

Arvostelukappale kustantajalta

Nura Farahin uutuusromaani Aurinkotyttö on jatkoa hänen esikoisteokselleen Aavikon tyttäret. Nyt Nura Farah kertoo Aavikon tyttärien päähenkilön Khadijan ja tämän miehen Keyse Libaaxin tyttären Shamsun elämästä. Naisen osa ei ollut helppo Khadijallekaan tuossa vahvoja perinteitä ja islamin uskoa noudattavassa Somalian paimentolaisten yhteisössä. Eikä elämä tunnu lupaavan liikoja Shamsullekaan, joka varttuu nuoreksi naiseksi 1970-luvulla.

Khadijalla ja Keysellä on yksitoista lasta, joista nuorin on vielä vauva, kun aikuisuus mahdollisine pakkoavioliittoineen alkaa jo uhata Shamsua. Muut paimentolaistytöt, kuten Shamsun ystävät Zainab ja Anab, haaveilevat omasta majasta, perheestä ja lapsista. Mutta Shamsu haluaa oppia lukemaan ja kirjoittamaan, hän haluaa päästä kouluun, opiskelemaan ja kaupunkiin. Hän on kateellinen sisaruksilleen, jotka saavat käydä koulua sillä aikaa, kun hän joutuu tekemään kotitöitä. Nainen ei kuulemma tarvitse lukutaitoa eikä koulutusta. Sellainen on suorastaan paholaisesta. Leiriin tulevat lukutaidon puolesta puhuvat opiskelijanuoret tuntuvatkin olevan uhka perinteistä kiinni pitävälle yhteisölle.

"Myöhemmin illalla Keyse kutsui Shamsun luokseen. 'Olen huolissani sinusta', hän sanoi. 'Tänne aavikolle on saapunut pahoja miehiä, jotka yrittävät houkutella sinua ja muita nuoria tyttöjä shaydaanin, paholaisen luo', Keyse huokasi raskaasti.
  'Mutta tyttäreni, se tie on tuhoon tuomittu', Keyse vakuutti. 'Sinun tehtäväsi on jäädä leiriin ja auttaa äitiäsi. Koulusta ei ole mitään hyötyä eläinten hoitamisessa. Koulu ei tee tytöille hyvää. Ja kaikkein pahinta on', Keyse jatkoi, 'että opiskelemisen myötä somalinaisiin kasvaa turmelus. He myyvät sielunsa paholaiselle, ja unohtavat kulttuurinsa.' Isä Keyse ravisti päätään paheksuvasti. 'Sellainen turmelus on estettävä. Ja minä tahdon, että me olemme tässäkin asiassa esimerkillisiä. Meidän klaanimme kunnioittaa aavikon vanhoja perinteitä.'
  Shamsu tunsi, kuinka hänen silmänsä kyyneltyivät. Pitikö hänen uhrautua?"

Shamsu haluaa myös saada valita itse oman miehensä, sellaisen, jota hän rakastaa. Köyhä Anab haluaa vain päästä rikkaisiin naimisiin, vaikka mies sitten olisi vanha ja ruma, kunhan tämä rahoillaan pelastaisi hänen perheensä. Zainab rakastaa Shamsun veljeä Roblea, he tapailevat toisiaan Shamsun avustuksella ja haaveilevat yhteisestä tulevaisuudesta. Mutta onko mahdollista saada puolisokseen se, jonka itse haluaa?

Shamsu itse rakastuu erääseen opiskelijanuorukaiseen ja joutuu tapailemaan miestä salaa ainaisessa kiinnijäämisen pelossa. Seuraukset voisivat olla julmat, jos heidät saataisiin kiinni, vaikka he eivät olisi tehneet muuta kuin istuneet vierekkäin ja jutelleet.

Myös Shamsu ja hänen rakkaansa unelmoivat yhteisestä tulevaisuudesta. Mutta onko unelmien mahdollista toteutua? Saako nainen rakastaa ketä haluaa tai saako hän lähteä opiskelemaan, puhumattakaan että edes haaveilisi sellaisesta? Naisen tärkein tehtävä tuntuu olevan olla nöyrä ja kuuliainen vanhemmilleen sekä heidän valitsemalleen aviomiehelle. Nainen ei saa tuottaa häpeää perheelle ja klaanille, vaan hänen on pidettävä aina kiinni perheen kunniasta.

Shamsun äiti Khadija kuuntelee, tukee ja rohkaisee monia yhteisön naisia, jotka tulevat hänen luokseen kertomaan väkivaltaisista miehistään. Tämäkin pelottaa Shamsua. Onko hänenkin edessään avioliitto ties millaisen vaimonhakkaajan kanssa?

Kirja on kaunis ja herkkä, mutta toisaalta myös riipaiseva kuvaus naisena elämisestä Somalian aavikolla. Yhä uudestaan kirjassa tuli vastaan kohtia, jotka järkyttivät minua naisena ja ihmisenä. Kunpa voisi poistaa maailmasta kaiken tällaisen, pakottamisen, fyysisen ja henkisen väkivallan. Kunpa kaikki ihmiset olisivat vapaita itse päättämään omasta elämästään.

Pyrin välttämään juonipaljastuksia eli ns. spoilausta, joten en kerro, mitä kaikkea Shamsun elämässä sitten tapahtui. Mutta monia käänteitä, surua ja iloa, on luvassa ennen kuin tarina on lopussa.

Nura Farah kuvaa kauniisti ja eläytyen Shamsun unelmia, arkea, ihmissuhteita, ystävyyttä ja rakkautta. Aurinkotyttö on hieno, puhutteleva ja pysäyttävä teos.

Kirjailija on vuonna 1979 syntynyt ja 13-vuotiaana Suomeen muuttanut somalinainen, joka on kouluttautunut laborantiksi ja työskentelee Evirassa. Hänestä on mielenkiintoinen juttu Helsingin Sanomissa, jos joku haluaa tutustua. Muita bloggauksia en ainakaan äkkiä katsoen löytänyt, mutta kirja onkin vielä melko uunituore.

Hesarissa olisi näköjään kirja-arvio, jonka voisi lukea, jos olisi tilaaja. Otsikosta näkee, että kirjoittajan mielestä Aurinkotyttö on "romaanina yksioikoinen". En sitten tiedä, millaista moniuloitteisuutta kyseinen henkilö olisi kaivannut tähän teokseen. Kirjassa kuvattu tarina on varmasti ollut elävää elämää monelle naiselle tuollaisissa yhteisöissä, ja onhan tällaista maailmalla paljon vielä nykyäänkin. Suomesta käsin voi olla helppo vaatia, että asioiden olisi pitänyt tapahtua jotenkin "suomalaisittain" (?!). Kirjassa oli minusta kyllä sekä eri tavalla ajattelevia miehiä ja naisia että erilaisia valintoja ja tapoja elää noiden olosuhteiden sallimissa rajoissa.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2019
253 sivua
Kansi: Timo Numminen
Kannen kuvat: Alamy ja Shutterstock

P. S. Totta kyllä, että minä henkilökohtaisesti olen ehkä lukenut jo liikaakin tämäntyyppistä kirjallisuutta, kuten voi huomata, jos hiukan tutkii blogiani. "Kirjallisia maailmanmatkoja" on tullut tehtyä niin paljon, että juuri nyt kaipaan itse vähän vaihtelua suomalaiseen ja länsimaiseen kulttuuripiiriin sijoittuvan kirjallisuuden kautta. Mutta se taas ei ole tämän eikä muiden vastaavien kirjojen syytä, vaan johtuu aivan omista yksipuolisista valinnoistani varsinkin viimeisen puolentoista vuoden lukemisissa.

Tykkäsin kyllä tästä teoksesta, varsinkin sitten, kun pääsin lukemisessa kunnolla vauhtiin. Viime yönä en malttanut mennä nukkumaan ennen kuin sain Aurinkotytön luettua loppuun! Enkä aio "maailman kirjoja" täysin hylätä nytkään; onhan niitä esimerkiksi kirjastolainoissani tälläkin hetkellä. Mutta lähiaikoina aion ehkä lukea enemmän myös muunlaisia kirjoja.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Tapio Kyyhkynen: Ahdistava armo

Juhannuksen lähestyessä sain vihdoin luettua tämän kirjan, jonka ostin eräiltä kristillisiltä juhannusjuhlilta pari kolme vuotta sitten. Otsikko voi kuulostaa oudolta: miksi ihmeessä armo ketään ahdistaisi? Mutta kirjoittaja tarkoittaa nimellä armoon uskomisen vaikeutta, sitä että Jumalan armo tuntuu liian hyvältä ollakseen totta.

Niin yksinkertaiselta kuin armo teoriassa kuulostaakin, me ihmiset olemme kuitenkin oppineet, että kaikki pitää jollain tavalla ansaita, emmekä osaa ottaa mitään vastaan ilmaiseksi. Ja niin me, olimmepa omassa kristityn vaelluksessamme aloittelijoita tai jo "vanhoja tekijöitä", aika monesti kipuilemme juuri tämän armon kanssa. Onko se ihan oikeasti totta ja kuuluuko se minullekin?

Tapio Kyyhkynen kirjoittaa:

"Onko armo sitä, että kun kaikki menee mukavasti, silloin armokin on matkassa, ja kun taas menee huonosti, silloin armo on jäänyt pois kelkasta? Raamatun ilmoituksen mukaan näin ei voi olla. Armo on silloinkin mukana, kun meistä tuntuu, että Jumala ei voi hyväksyä vajavaista elämääni."

Kirjan alkupuoli käsittelee eri tavoilla vääristyneitä jumalakuvia, joita meillä voi olla ja jotka sitten vaikeuttavat armolliseen Jumalaan uskomista. Loppuosa kirjasta taas käsittelee itse armoa: mitä se on ja kenelle se kuuluu?

Itseäni Ahdistava armo kiinnosti juuri niiden erilaisten jumalakuvien käsittelyn takia. Melkoinen kokoelma rankkoja jumalakuvia kun on itsellänikin ollut ja on ajoittain edelleen (ja tulee ehkä aina olemaan). Mutta kuten eräs pastori totesi juuri vähän aikaa sitten, se ihmisen väärä ja sairas jumalakuva ei ole Jumala, vaan epäjumala.

Tapio Kyyhkynen käsittelee viittä tällaista jumalakuvaa: kaukainen vetäytyjä, hylkäävä Jumala, rankaiseva Jumala, suorituksia mittaava Jumala ja syyllistävä Jumala. Kukin näistä on oman otsikkonsa alla. Jokaisen kohdalla on aluksi lainaus joltain henkilöltä, joka uskoo kyseisenlaiseen Jumalaan (tai "jumalaan"). Ovatko nämä otteet oikeasti jonkun tietyn henkilön suusta vai onko Kyyhkynen kirjoittanut ne esimerkin vuoksi, en tiedä. Mutta esimerkiksi syyllistävästä Jumalasta joku voi sanoa näin:

"Jumala, en voi koskaan kelvata sinulle, sillä en pysty täyttämään vaatimuksiasi. Epäonnistun koko ajan, eikä sinulla ole minulle koskaan mitään hyvää sanottavaa. Ei minussa mitään hyvää olekaan, enkä ansaitse armoasi. En voi koskaan muuttua hyväksi ihmiseksi. Parempi, kun pysyn kokonaan poissa luotasi."

Vääristynyt jumalakuva voi kyllä ilmetä eri ihmisten elämässä monin eri tavoin, ei vain niin kuin Kyyhkynen kuvaa. Esimerkiksi suorituksia mittaava Jumala voi kyllä saada monet ihmiset suorittamaan itsensä kipeiksi, mutta joku toinen taas voi musertua kokemiensa suoritusvaatimusten alle niin, että ahdistuu ja lamaantuu eikä pysty enää mihinkään. Mutta tällainen reaktio tulee ehkä esiin tuossa syyllistävässä jumalakuvassa, josta lainasin äskeisen otteen. Kyllähän nämä eri jumalakuvat voivat olla vaikka kaikki samalla henkilöllä, jolloin niiden välille ei tietysti voikaan vetää niin selviä rajoja.

Pastori Tapio Kyyhkynen (helluntaipastori ilmeisesti) on takakannen kertoman mukaan Master of Theology ja Assistant Professor of Theology; hänellä on myös erityissielunhoidon koulutus ja vuosien kokemus sairaalasielunhoidosta. Niinpä hän kirjoittaakin teologian ja sielunhoidon näkökulmasta, ja kirja onkin tarkoitettu avuksi pastoreille ja sielunhoitajille, jotka kohtaavat työssään heitä, joiden jumalakuva on vääristynyt. Kirja sopii kuitenkin myös niille, jotka hakevat apua omiin ongelmiinsa.

Kirjassa on minusta monia hyviä ajatuksia; Kyyhkynen pohtii esimerkiksi noiden erilaisten jumalakuvien taustaa. Mitkä kokemukset ovat saaneet ihmisen uskomaan tuollaiseen Jumalaan? Hyviä ovat myös monet Kyyhkysen jakamat ajatukset armosta.

Toisaalta on tässä kirjassa joitain sellaisiakin kohtia, joita en ehkä edes ymmärtänyt. Joko ajatukset oli ilmaistu epäselvästi tai sitten epäselvyys oli minun päässäni (?!). Mene ja tiedä. Mutta ei niistä sen enempää.

Monia hyviä ajatuksia kirjassa kuitenkin on, kuten tämä seuraavakin (suorituksia mittaavaan Jumalaan liittyen):

"Hengellisessä ja mielenterveydellisessä mielessä perfektionismi on erittäin vakava ongelma. Jos yritämme omilla teoillamme parantaa sitä, minkä Jeesus ristin ja ylösnousemuksen kautta teki täydelliseksi, mitätöimme Kristuksen ja teemme itsemme suureksi. On tärkeää nähdä, että vain Jumalan teko Kristuksessa oli täydellinen. Kaikki muu täydellisyyteen pyrkiminen ja sovituksen aikaansaaminen omilla teoilla on turhaa ja täysin mahdotonta. Meidän on hyväksyttävä se tosiasia, että kristitystä ei tee vanhurskasta perfektionistinen täydellisyys vaan Jeesuksen veressä saatu anteeksiantamus."


Aikamedia Oy 2012
105 sivua (sekä lopussa vielä lyhyehkö kirjallisuusluettelo)
Kansi: Aikamedia / Pertti Lukkarila

P S. Itselleni tärkeämpi kirja tähän aiheeseen liittyen on kuitenkin Saara Karppisen Ahtaasta uskosta avarammalle (Päivä Oy 1994). Olen lukenut sen ensimmäisen kerran jo silloin 90-luvulla, ja nytkin olen suunnitellut, että lukisin sen uudestaan pitkästä aikaa. Tämä vinkiksi niille, joita aihe kiinnostaa!

maanantai 3. kesäkuuta 2019

3-vuotias blogi & blogivuosien lempikirjojani

 Aloitin ensimmäisen kirjablogini lokakuussa 2015, mutta siirryin tänne Bloggeriin toukokuussa 2016. En edelleenkään ole mikään tekniikan ihmelapsi, enkä siten tiedä, olisiko ne vanhat postaukset pystynyt jotenkin siirtämään tähän uuteen blogiin, mutta annoin niiden mennä ja aloitin tyhjästä silloin keväällä. Ensimmäisen postauksen tähän blogiin tein 19.5.2016.

Kolmevuotispäivä ehti siis jo mennä, mutta en ole saanut synttäripostausta tehtyä, koska en ole jaksanut miettiä, millaisen kirja-arvonnan järjestäisin (kuten tapoihin kuuluisi). Nyt kun ei kuitenkaan näytä olevan voimavaroja miettiä sellaista, päätin armahtaa itseäni ja tehdä pelkän synttäripostauksen ilman arvontaa. Ehkä järjestän yllätysarvonnan joskus, kun olen seuraavan kerran sillä tuulella.

Selasin kuitenkin kolmen vuoden bloggauksiani ja päätin jakaa näiden vuosien parhaita paloja - eli mistä kirjoista olen eniten pitänyt. Onhan hienoja lukuelämyksiä ollut paljonkin, joten jouduin karsimaan paljon pois (ja silti listastani tuli pitkähkö).

Tässä siis joitain mieleenpainuneimpia lukuelämyksiä kolmen vuoden ajalta (kirjan nimi on samalla linkki kyseiseen bloggaukseeni). Kirjat ovat siinä järjestyksessä, jossa ne sattuivat tulemaan listalleni - ei siis mikään paremmuusjärjestys eikä edes aakkosjärjestys. Ruokakaupan kuitin taakse huitaistusta listastani tuli nimittäin niin sekava ja epämääräinen, etten jaksa tehdä edes aakkosjärjestystä näistä, varsinkin kun listassa on vain kirjojen nimet, ei kirjailijoiden.

Kotimainen kaunokirjallisuus:

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet (Otava 2019)
Suvi Ratinen: Matkaystävä (Otava 2019)
J. Pekka Mäkelä: Hunan (Like 2018)
Satu Prusti Nelson: Aurinkoon puettu aika (Marketiimi 2017)
Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos 2010)
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (Otava 2007)
Nura Farah: Aavikon tyttäret (Otava 2014)
Meri-Hannele Palmi: Olet silmäterä. Detaché. (Bookhouse 2015, runokirja)

Ulkomainen kaunokirjallisuus:

Aminatta Forna: Muisto rakkaudesta (Into 2013, suomentanut Mirja Hovila)
Gaël Faye: Pienen pieni maa (Like 2018, suomentanut Einari Aaltonen)
Kyung-sook Shin: Jään luoksesi (Into 2017, suomentanut Taru Salminen)
Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus 2018, suomentanut Kristiina Drews)
Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira (Tammi 1996, suomentanut Liisa Ryömä)

Dekkarit / trillerit: 

Tuire Malmstedt: Pimeä jää (Myllylahti 2018)
Melba Escobar: Kauneussalonki - Manikyyrejä, mutanaamioita & murhia (Aula & Co 2018, suomentanut Taina Helkamo)

Tietokirjat: 

Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani (Like 2015, suomentanut Petri Stenman)
Vesa Tuominen & Esa Silander: Karhumies (Docendo 2018)
Nina Rousu: Joko ollaan perillä? (Myllylahti 2018)
Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä - Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa (Like 2017)
Mina Iranta: Iran isoäidin maa (Reuna 2016)
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Kosmos 2017)

Blogiaikana uudestaan luettuja vanhoja lempikirjojani:

Veikko Huovinen: Hamsterit (WSOY 1957)
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi 2015)
Heidi Liehu: Café Mandarin (Sphinx 2002)
Fernando Pessoa: Hetkien vaellus (Otava 1974, suomentanut Pentti Saaritsa)
Jon Krakauer: Erämaan armoille (WSOY 2001, suomentanut Liisa Paakkanen)

Siinäpä ihan "muutamia"! Uteliaat voivat tästä tutkia, millaisia vanhoja tai uusia tuttavuuksia lempikirjoistani löytyy. Olisi myös kiinnostavaa kuulla, onko meillä ehkä joitain yhteisiä lempikirjoja näiden joukossa.

Kristillisistäkin kirjoista olen alkanut blogata viime aikoina, mutta niitä on vielä aika vähän - siis varsinaisia kristillisten kustantajien kirjoja ja vastaavia. Jätin siksi ne pois tästä. Listallani on kyllä joitain kristinuskoa tavalla tai toisella sivuavia kirjoja sekulaareilta kustantajilta.

Ei ole mahdollista tässä kertoa erikseen näistä kaikista kirjoista, miksi juuri ne ovat kolahtaneet, mutta perusteluja löytyy bloggauksistani. Tiivistetysti voisi ehkä sanoa, että näissä on ollut muun muassa kaunista kieltä, taitavaa kerrontaa, loistavaa huumoria, kansainvälisyyttä, nautinnollisia nojatuolimatkoja kiinnostaviin maihin, kiinnostavaa tietoa sekä rentouttavia lukuhetkiä, jotka ovat irrottaneet arjesta. Osa kirjoista on tarjonnut vertaistukea, ja olen löytänyt niistä todellisia tai fiktiivisiä henkilöitä, jotka ovat olleet tavalla tai toisella kuin minä itse. On aina huikea tunne löytää itsensä jostain kirjasta. Saa uutta ymmärrystä omaan elämäänsä ja tajuaa, että on olemassa muita samanlaisia.

Noloa varsinkin vanhimmissa postauksissani on se, miten tylsiä kuvia niissä joskus on. Joissain ei edelleenkään edes ole kuvaa sen seurauksena, kun viime keväänä pimahdin ja menin vaihtamaan tässä blogissa kaiken linkkiä myöten - ja kas: kuvat katosivat!! Vielä on lisäiltävää jäljellä niihin postauksiin, joihin en ole saanut kuvia vielä lisättyä.

Noloa sekin, että aloittelijana en tietenkään tiennyt kirjabloggaamisesta juuri mitään. En esimerkiksi tiennyt, että käännöskirjallisuuden kohdalla suomentajan nimi pitää aina mainita. Enkä aina jakanut mitään sopivaa otetta kirjasta, jolloin kyseisistä kirja-arvioista tuli kauhean tylsiä...

En tietysti varmaan vieläkään tiedä enkä osaa kaikkea, mitä pitäisi...

Alkuaikoina postaukseni olivat myös liiankin lyhyitä ja siksikin mitäänsanomattomia - mutta nykyään ne ovat varmaan usein liian pitkiä... niin kuin nyt tämäkin!! :)

Yksi juttu vielä, sitten lopetan! Tuossa kotimaisen kaunokirjallisuuden listassa on kaksi ystävääni: Satu Prusti Nelson ja Meri-Hannele Palmi. Mutta he eivät ole siinä ystävyyden takia, vaan aivan oikeasti siksi, että molemmat kirjoittavat todella kaunista kieltä, juuri sellaista joka on aivan täydellistä lukunautintoa minulle. Minulla on ollut onni tutustua hienoihin kirjoittajiin silloin joskus nuorena, kun näitä heidän kirjojaan ei vielä ollut olemassakaan.

Lukemisiin ja tapaamisiin kirjablogeissa ja bookstagramissa! Blogini Instagram-tilihän löytyy nimellä @kirjarakkautta.

Kiitos kun olette olleet mukanani täällä kirjojen ihmeellisessä maailmassa! Tervetuloa matkaan mukaan myös kaikki uudet seuraajat!

perjantai 31. toukokuuta 2019

Reijo Arkkila (toim.): Sudanin kutsu - Lähetystyön näköaloja Sudanista ja Ugandan pakolaisleireiltä

Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen emeritus toiminnan- ja lähetysjohtaja, tohtori Reijo Arkkila on toimittanut tämän tänä keväänä ilmestyneen kirjan, jossa useat eri kirjoittajat kertovat Sleyn lähetystyöstä Sudanissa ja sittemmin itsenäistyneessä Etelä-Sudanissa sekä nykyään Ugandan pakolaisleireillä. Arkkila itse on Sleyn pioneerilähettejä Sudanin työssä.

Kirjan alkupuolella valotetaan Sudanin historiaa ja kirkkohistoriaa, mikä antaa tarpeellista taustatietoa lukijalle. Se onkin hyvä, koska Sudan ja Etelä-Sudan eivät kuulu suomalaisten keskuudessa tunnetuimpiin maihin. Lähihistoria on pitänyt sisällään paljon sisällissotaa, ja nytkin noin miljoona eteläsudanilaista elää pakolaisleireillä Ugandassa. Kun Etelä-Sudan itsenäistyi vuonna 2011, kuitenkin jo parin vuoden päästä eri heimoihin kuuluvien presidentin ja varapresidentin välirikko johti veriseen sisällissotaan.

Luterilaisuus tuli Sudaniin kiinnostavalla tavalla. Sinne ei menty tekemään lähetystyötä, vaan sudanilainen maallikkokristitty Andrew Mbugo Elisa ystävineen ilmestyi Sleyn lähettien puheille Keniaan. Miehet pyysivät saada luterilaista opetusta. Andrew Mbugo eli "Antero Puukko", kuten suomalaiset häntä nimittivät, oli väsynyt ristiriitoihin omassa kirkossaan, mutta ei halunnut perustaa uutta kirkkokuntaa suin päin ilman vahvaa teologista ja opillista perustaa.

Kirja antaakin Mbugosta kuvan erittäin viisaana ja poikkeuksellisena miehenä. Hän ei esimerkiksi hyväksynyt helppoja pikakursseja pappisvirkaan itselleen eikä muille, vaan tahtoi kaikkien saavan kunnollisen koulutuksen. Piti saada perusteellista luterilaista opetusta, että tulevia pappeja ohjaisi "oikea Jumalan sanan oppi aineellisten pyyteiden sijaan", kuten Anssi Simojoki kirjoittaa.

Pekka Huhtinen kertoo taustaa tälle Mbugon ajattelulle:

"Sudanissa oli joissakin kirkkokunnissa saatu karvaita kokemuksia pikakoulutetuista 'viidakkopastoreista', jotka olivat pian tulleet omasta mielestään täysin oppineiksi."

Tällaisen Mbugo tahtoi välttää. Niin Sleyn työntekijät alkoivat vierailla opettamassa Mbugon perustamassa seminaarissa Khartumissa, myöhemmin Etelä-Sudanin Yambiossa, jonne seminaari aikanaan siirrettiin. Mbugo itse opiskeli Amerikassa, ja hänestä tuli kirkkonsa ensimmäinen pappi, myöhemmin myös ensimmäinen piispa. Hän vain kuoli aivokasvaimeen surullisen nuorena, vähän päälle nelikymppisenä.

Kirjan kiinnostavinta antia itselleni olivat lähettien ja muiden Sleyn työntekijöiden kuvaukset käytännön työstä ja oloista Sudanissa. Näistä kertovat ainakin Martti Arkkila, Pekka Huhtinen, Ari Lukkarinen, Lasse Räty sekä Antti ja Liisa Saarenketo.

Heidän kertomuksistaan käy ilmi, että jopa Keniassa työskennelleille Sudanin kuumuus tuntuu hurjalta. Esimerkiksi Antti Saarenketo kirjoittaa:

"Ilmastoinnin puutteesta johtuen yöt olivat tuskastuttavan hikisiä. Sängyn patjassa olevaan kuoppaan saisi varmaan meikäläisestä valettua näköispatsaan."

Hänen vaimonsa Liisa puolestaan kirjoittaa siitä, miten sitä vain luulee siirtyvänsä yhdestä Afrikan maasta toiseen, mutta vastassa onkin aivan uudet kielet, eri tavalla käyttäytyvät ihmiset sekä kuumempi ja vaativampi ilmasto. Lisäksi:

"Muita lähettejä ei kirkossamme ollut. Mutta Herra oli tuonut meidät sinne ja jotakin tarkoitusta varten. Häneen turvautuen aloittelimme työtä. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun märissä, hikisissä lakanoissa öisin pyöri, oli kutsumus monta kertaa puntarissa ja oma jaksamisemme äärirajoilla."

Toisaalta kirjoittajat kertovat muun muassa paikallisten ystävällisyydestä ja siitä, että vaikka ruoka oli yksinkertaista, se oli maukasta.

Sley aloitti virallisen lähetystyön Sudanissa vuonna 2008. Lähetteinä siellä ovat olleet juuri Saarenkedot, jotka nyt työskentelevät Ugandan puolella pakolaisleireillä, kuten myös Pauli Vanhanen.

Erityisen kiinnostavaa minusta olikin lukea kirjan loppupuolella tästä pakolaistyöstä, johon Sleyn Sudanin-lähetit ovat nyt keskittyneet. Siitä saa vähän kuvaa tämän hetken tilanteesta ja edes jotain pienen pientä väläystä pakolaisten oloista siellä.

Kirjan kirjoittajina ovat olleet myös Sleyn lähetysjohtaja Ville Auvinen, amerikkalaisen Lutheran Heritage Foundationin perustajaisä Robert L. Rahn, Suomessa asuva sudanilaispappi Stephanos Khalifa ja Sudanin piispa Wilson Noah Rule. Lisäksi kirjassa on kaksi ekskurssia: "Lasse Nikkarikosken raportti Juban kirkon vihkimisestä vuonna 2011" ja Reijo Arkkilan kirjoittama "Muita luterilaisia kirkkoja Sudanissa". Arkkila on kirjoittanut muutaman muunkin luvun kirjaan. Lopussa on vielä hänen loppukatsauksensa suomeksi ja englanniksi sekä kiinnostava mustavalkoinen kuvaliite, joka havainnollisti mukavasti lukemisen aikana tutuiksi tulleita asioita.

On hyvä lopettaa Ville Auvisen puhuttelevin sanoin:

"Pakolaisleireillä asuu satoja tuhansia ihmisiä, jotka ovat inhimillisesti ajatellen menettäneet lähes kaiken. Paikallisen yhteistyökirkkomme ja lähetystyöntekijöidemme näkökulmasta leireillä asuu kuitenkin myös satoja tuhansia, joiden sydämet ovat nyt auki armon evankeliumille ja uuden elämän ja toivon sanomalle. Yksinkertaiset pressukirkot kokoavat heitä yhteen kuulemaan ja oppimaan Jumalan sanaa ja kaiken kärsimyksen keskellä ylistämään Jumalaa. ---
  
--- Ehkä Jumala on nyt leireillä kouluttamassa heistä lähetystyöntekijöitä, joiden mukana evankeliumi leviää kerran koko Etelä-Sudaniin, ja niin maan jälleenrakennus ei olisi vain materiaalista vaan myös hengellistä. Ja ehkä joskus joku pakolaisleireillä Kristuksen kohdannut johdatetaan tänne Suomeenkin vahvistamaan meitä vanhan kristikunnan asukkaita, joiden usko on ajan saatossa ja materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä väljähtänyt."

Antoisaa ja kiinnostavaa luettavaa kaikille lähetystyön ystäville!

Sley-Media Oy 2019
144 sivua
Kannen kuvat Lasse Räty
Takakannen karttakuva Dreamstime
Kansi Markus Mäkelä 

Mitä tähän blogiin tulee, minähän tykkään muutenkin lukea kirjoja ympäri maailmaa mitä erilaisimmista maista (joten joskus on tullutkin mieleen, että blogin nimen pitäisi olla Kaiken maailman kirjoja - tms.!). Myös Sudaniin liittyen olen bongannut muutaman kiinnostavan tositarinan (ihan sekulaarilta puolelta), mutta saapa nähdä, koska ehdin niihin asti.

Viime kesänä bloggasin Ros Wynne-Jonesin romaanista Sade lankeaa, joka on riipaiseva kuvaus kuivuudesta ja nälänhädästä kärsivästä eteläsudanilaisesta kylästä, johon muutama länsimaalainen avustustyöntekijä jää sodan takia saarroksiin. Tarina on fiktiivinen, mutta on saanut vaikutteita toimittajana työskentelevän Wynne-Jonesin omista traumaattisista kokemuksista jollain maailman sotatoimialueella. Ei Etelä-Sudanissa, mutta sielläkin hän on työskennellyt, joten hän osasi kirjoittaa sinne sijoittuvan tarinan hyvin todentuntuisesti.

torstai 30. toukokuuta 2019

Guy Delisle: Pjongjang

Aikaisemmin tässä kuussa luin Guy Delislen sarjakuvakirjan Merkintöjä Burmasta, jossa hän kertoo Burmassa viettämästään vuodesta - miltä elämä siellä vaikutti länsimaalaisen silmin? Pjongjang on ilmestynyt jo ennen sitä (ainakin alkuteos), ja siinä piirtäjä kertoo tuossa Pohjois-Korean pääkaupungissa viettämästään ajasta.

Delisle matkusti Pjongjangiin työskennelläkseen sikäläisellä animaatioelokuvastudiolla. Kirjasta ei käy aivan tarkasti ilmi, miten pitkään hän siellä oleskeli, mutta ainakin useita viikkoja. Varmaan korkeintaan pari kolme kuukautta. Saattoi hän mainita jotain, että hänen edeltäjänsä oli ollut siellä kolme kuukautta, jos en väärin muista.

Pohjois-Koreasta useita kirjoja lukeneelle Delislen teos tarjoaa sekä vanhaa että uutta tietoa. Kyllä ehdottomasti kaikki nämä kirjat kertovat aina myös paljon uutta sieltä. Kaiken kaikkiaan elämä siellä on järkyttävää ja absurdia, olipa kysymyksessä sitten pohjoiskorealaisen pakolaisen tai maassa käyneen ulkomaalaisen näkökulma.

Absurdius alkaa jo siitä, että lentokentällä puhelin takavarikoidaan; sen saa takaisin vasta maasta poistuessaan. Delislen olisi pitänyt luopua myös radiostaan, mutta hän salakuljetti sen maahan saadakseen kuunnella mitä kanavia halusi - mutta eipä se sitten(kään) onnistunut.

Delislellä ei ollut mukanaan mitä tahansa matkalukemista, vaan itsensä George Orwellin maailmankuulu dystopia 1984. Sitä hän sitten lueskeli yöllä ankean hotellinsa hämärässä huoneessa. Ajatuspoliisi, valvova isoveli! Taatusti Delisle pääsi oikeaan tunnelmaan Orwellin parissa!! Minua nauratti hänen masokisminsa, kieroutunut huumorinsa tai mitä ikinä se olikaan ottaa tuollainen kirja sinne mukaan. Itse voisin seota, jos olisin Pohjois-Koreassa ja lukisin jotain sellaista. Kaiken lisäksi Delisle vielä lainasi kirjaa eräälle paikalliselle...

Delisle oli majoitettuna Pjongjangin hotelleista siihen, joka sijaitsee saarella. Sieltä ei pääse niin vain lähtemään halutessaan. Aina piti olla valvova opas mukana. Toki ulkomaalaiset joskus onnistuivat livahtamaan omille teilleen. Oli myös vain ulkomaalaisille tarkoitettuja paikkoja, joissa he saattoivat kokoontua keskenään, mikä olikin rentouttavaa kaiken kytättävänä olemisen vastapainoksi.

Työn ohella opas vei Delisleä vierailulle mahtipontisiin paikkoihin, joissa hänen päähänsä yritettiin takoa paikallista propagandaa Pohjois-Korean ja Kimien suuruudesta. Kerran Delisle pääsi retkelle kansainvälisen ystävyyden näyttelyyn, joka sijaitsi parin tunnin ajomatkan päässä Pjongjangista. Sinne johti yllättäen nelikaistainen, erinomaisessa kunnossa oleva moottoritie, mutta kyseiseltä tieltä ei kääntynyt liittymiä mihinkään. Ilmeisesti tie oli tehty vain propagandatarkoituksessa esittelemään Pohjois-Korean erinomaisuutta ulkomaalaisille, joita raahataan kyseistä näyttelyä katsomaan. Museo oli nimittäin tien päätepysäkki. Lisäksi museo oli louhittu kallioon, jotta se olisi ydiniskunkestävä...

Delislen tapaamat pohjoiskorealaiset olivat järjestään hyvin lojaaleja maalleen, eikä heistä yleensä saanut irti mitään systeeminvastaisia näkemyksiä. Ei tietenkään. Mutta kerran piirtäjä yllättyi, kun eräs paikallinen nuorukainen ei ollut mennyt katsomaan armeijan elokuvastudion uusinta filmiä, jota kaikki työntekijät oli koottu katsomaan. Nuori mies vastasi Delislen uteluun, ettei pidä maansa elokuvista; hänestä ne ovat tylsiä. Tämä oli kapinallisinta, mitä Delisle kuuli kenenkään sanovan Pjongjangissa! Muualla maailmassa tuo olisi varsin viaton mielipide, mutta pohjoiskorealaisen sanomana se kuulostaa kyllä todella rohkealta.

Kerran sitten, monien viikkojen ja kokemusten jälkeen, Delisle käveli peilin ohi eikä nähnytkään siellä itseään, vaan Kim Jong-ilin kuvan. Hän säikähti ja totesi, että täältä on päästävä pian pois!!

Kaiken jälkeen hän jäi miettimään:

"Miten pitkälle ihmismieltä oikein voi manipuloida? Sen näkee sitten, kun tämä maa viimein avautuu tai romahtaa."

Vaikka tässä kirjassa siis oli jotain tuttua, niin paljon oli uuttakin tietoa taas! Lisäksi sarjakuvamuodossa kaiken näkee kuvinakin, mikä antaa lisää ulottuvuutta lukemiseen. Kannattaa ehdottomasti lukea Pjongjang, jos Pohjois-Korea kiinnostaa. Delisle on tarkkasilmäinen havainnoija, joka osaa myös höystää tarinansa herkullisella huumorilla. Hänen seurassaan saa tietoa viihdyttävästi tarjoiltuna.

WSOY 2009
Ranskankielinen alkuteos Pyongyang (2003)
Suomentanut Saara Pääkkönen
Taitto: Satelliitti
Sivut 166-167 piirtänyt Fabrice Fouquet 
(tosin en nähnyt kirjassa sivunumeroita, mutta olenko jo niin sokea...?)

maanantai 27. toukokuuta 2019

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Arvostelukappale kustantajalta

Elämäni kirjakauppiaana on skotlantilaisen kirjakauppias Shaun Bythellin päiväkirja vuoden ajalta, helmikuusta 2014 helmikuuhun 2015. Kun näin joulun alla Kirjapajan katalogista, että tällainen herkkupala ilmestyisi keväällä suomeksi, odotin sitä kuin kuuta nousevaa.

Nyt kun kirja on luettu, en tiedä miten osaan valita mitä kerron ja mitä jätän kertomatta, koska kirjan aukeamien välissä on valtavat määrät kirjanmerkkejä ja muita paperilappuja merkkinä hyvistä kohdista, joita voisi lainata tai joista kertoa. Nekin ovat vain murto-osa kaikesta siitä, mikä tässä kirjassa oli hauskaa (tai muuten kiinnostavaa).

Bythell kertoo rehellisesti käytettyjen kirjojen kauppiaan arjen iloista ja suruista. Asiakkaat muodostavat ison osan niistä molemmista: on mukavia, persoonallisia, omituisia, koomisia, hankalia, huonosti käyttäytyviä, tinkiviä ja ärsyttäviä. On Tyyppejä isolla T:llä, kuten Skotlannin tatuoiduin mies Sandy, joka on pakana, Vyölaukku-Dave, joka kulkee aina vähintään kahden vyölaukun kanssa (joista toinen roikkuu kaulassa) ja Lemu-Kelly, joka tuoksahtaa aina pahasti Brut 33:lta ja kosiskelee sitkeästi Bythellin myyjää Nickyä, jota ei voisi vähemmän kiinnostaa.

On myyjiäkin kyllä moneen junaan. Esimerkiksi juuri Nicky vähät välittää siitä, miten pomo haluaa hommat hoidettavan, ja tekee kaiken omalla tyylillään. Niin sitten vaikkapa kaikkein kiireisimpänä kirjafestivaalipäivänä Nicky päättää ryhtyä pesemään ikkunoita ja jättää Bythellin pärjäämään asiakkaiden kanssa. Seuraavana päivänä (festivaalipäivä edelleen) Nicky keskittyy lähinnä lueskelemaan löytämäänsä kirjaa ja hihittelemään sille.

Perjantaisin Nickyllä on aina Herkkuperjantai, jolloin hän tuo töihin mitä epäilyttävimmän näköisiä Morrisonin roskalavalta löytämiään herkkuja. Aloin itse aivan odottaa perjantaita ja Bythellin kuvaavia kommentteja Nickyn tuomista mössöistä. Tähän tyyliin:

"Nicky ilmaantui heti kun olin avannut kaupan ja tyrkkäsi nenäni alle jotain, mikä ensi silmäyksellä näytti olevan peräisin sairaalan roskakorista. Se oli lihaisaa ja päällystetty ilmeisesti verellä. 'Se on hillodonitsi Morrisonin roskalavalta. Se vähän liiskaantui pakun takana. Maista, se on herkullinen.' Se oli jopa kuvottavampi kuin miltä se näytti. 'Nyt on Herkkuperjantai', Nicky muistutti."

Bythell kertoo asiakkaistaan humoristisesti ja hauskasti, mutta kun hän ei mitenkään kaunistele heidän käyttäytymistään eikä omaa kyllästymistään moniin heistä, olin jo etukäteen miettinyt, miten hän on aikonut säilyttää asiakkaansa, kun kertoo heistä kaiken tämän. Kirjaa aloitellessani ihmettelin sitä edelleen, mutta pian löytyi vastaus. Bythell kertoo perustaneensa neljä vuotta aikaisemmin kaupalle Facebook-tilin ja huomanneensa silloin, miten mitäänsanomattomia muiden kirjakauppojen vastaavat sivut olivat. Silloin hän otti harkitun riskin:

"... päätin keskittyä asiakkaiden käytökseen, eritoten typeriin kysymyksiin ja töykeisiin kommentteihin. Se näyttää kannattaneen, ja kaupan seuraajat tuntuvat vain ilahtuvan mitä loukkaavammin kirjoitan."

Mielenkiintoisia nuo skotlantilaiset! No, toki aivan kaikki eivät ihastu Bythellin tyyliin. Eräskin "vihaaja-Paul" lähettelee hänelle äkäisiä viestejä ja ilmoittaa itse lopettaneensa liikkeessä asioimisen kyseisen Facebook-sivun takia.

Kun olen itsekin ollut myyjänä erilaisissa liikkeissä, vähän myös kirjakaupassa, minua kyllä naurattivat makeasti monet kirjassa kerrotut asiakaspalvelutilanteet. Esimerkiksi pitkäpiimäiset puheripuliset esitelmöijät, kuten seuraava Irlannin kartoista ja niiden julkaisuvuosista kiinnostunut asiakas:

"Sitten hän aloitti pelottavan 'Kerronpa miksi etsin tämän alueen vanhoja karttoja, nimittäin siksi että teen sukututkimusta ja isoisoisäni...' ja jatkoi viitisen minuuttia ennen kuin pystyin sanomaan, että kartoissa ei ollut päivämääriä, mutta ne olivat luultavasti noin vuodelta 1910.
  Aion hankkia naamion, maalata sen otsaan 'EI KIINNOSTA' ja panna sen päähäni, kun tällaisia tilanteita tulevaisuudessa tulee."

Oma lukunsa ovat myös itsestään liikoja luulevat wannabe-kirjailijat, jotka joskus ottavat yhteyttä kirjakauppiaaseen. Ja monet, monet muut.

Toki kauppias itsekin mokaa joskus (ja minä myyjänä olen mokannut monet kerrat!). Bythellille kävi esimerkiksi näin:

"Päivän ensimmäinen asiakas oli australialainen nainen, jonka kyvyttömyys ääntää T-kirjainta hämmensi minua niin, etten tiennyt kysyikö hän 'Noddy books' vai 'naughty books'. Kun olin jo neuvonut hänet erotiikkahyllyille, kävi ilmi, että hän haki Enid Blytoneita."

Komiikkaa on myös esimerkiksi tilanteessa, jossa kesken vilkkaan päivän kaupan lattialta löytyy jotain epäilyttävästi ulosteperäiseltä vaikuttavaa, joka yritetään siivota huomaamattomasti pois, mutta tietysti joku huomaa sen ja ilmoittaa suureen ääneen kaikille. Sitten seuraa rikosteknisiä tutkimuksia ja erilaisia arvioita paskan lähteestä.

On kirjassa silti paljon muutakin kuin koomisia tarinoita - vaikka niitäkin on kyllä paljon! Bythell kertoo arkisista työtehtävistään, kivijalkakaupan paineista nettikaupan (Amazonin) puristuksessa, Wigtownin kirjafestivaaleista ja muista tapahtumista, puuduttavasta vähittäiskauppiaiden koulutuksesta jossa hän kerran tylsistyy, painavien kirjalaatikoiden kantamisesta ja sen aiheuttamista selkävaivoista, käynneistään ihmisten kodeissa tutustumassa kirjoihin, joita he haluavat myydä. Joskus ne ovat huonokuntoisia ja muutenkin kirjakauppiaan kannalta arvottomia, mutta joskus löytyy todellisia helmiäkin.

Bythellin päiväkirja suorastaan vilisee kirjojen ja kirjailijoiden nimiä. Joskus hän kertoo myös kirjoista, joita lukee itse. Minä puolestani tunsin itseni tyhmäksi tässä nimiviidakossa, joista tunnistin vain muutaman vaivaisen kirjan tai kirjailijan. Onneksi joitain sentään! No, jos ne ehkä olivat enimmäkseen brittikirjallisuutta ja muuta englanninkielistä, niin niitä en toki kovin paljoa luekaan... Olisi kiinnostavaa kuulla, minkä verran englanninkielisten maiden kirjallisuutta harrastavat tunnistavat näistä teoksista. Minä tietysti tunnistin esimerkiksi Antonio Tabucchin romaanin Kertoo Pereira, joka (Portugalista kertovana) on todella kaukana kaikesta brittimeiningistä!

Tästä 340-sivuisesta opuksesta riittäisi kerrottavaa, mutta jätän loput itse kirjasta luettavaksi niille, jotka haluavat tietää lisää. Jos olet kiinnostunut kirjoista, kirjakaupoista, kauppiaan tai myyjän työstä ja huumorista, tämä voi olla sinun kirjasi. Samoin jos pidit Jen Campbellin kirjasta Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa. Campbell muuten myös mainitaan Bythellin päiväkirjassa muutaman kerran; hän taitaa käydäkin Wigtownissa jossain kohtaa.

No, sen voin vielä sanoa, että kirjassa on joka kuukauden alussa lainaus George Orwellin esseestä Muistoja kirjakaupasta; hän kun on myös työskennellyt kirjakaupassa. Näiden lainausten jälkeen Bythell aina vertaa Orwellin kertomaa omiin kokemuksiinsa ja nykypäivään.

Kun itse olen huono keskittymään, jossain kohtaa Elämäni kirjakauppiaana tuntui kyllä hiukan puuduttavaltakin. Päiväkirjamuotoisessa tekstissä tulee hiukan toistoa joistain arkisista rutiineista, jotka eivät aina ole niin jännittäviä lukijalle. Ehkä vähän olisi voinut tiivistää: valita keskeisimmät, kiinnostavimmat ja parhaat palat. Mutta ihan hyvä tämä oli näinkin, ennen kaikkea koska niitä humoristisia juttuja oli kyllä varmaan lähes joka toisella sivulla.

Kirjapaja 2019
340 sivua
Alkuteos: The Diary of a Bookseller
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Tekijän kuva: Ben Please
Kuvitus: Jon McNaught

Kirjasta muualla: Kasoittain kirjoja (Hänen bloggauksestaan löytyy näköjään myös Bythellin kirjakaupan nettisivujen ja Facebook-sivujen linkit.)

perjantai 24. toukokuuta 2019

Taina Latvala: Venetsialaiset

Kolme sisarta kokoontuu elo-syyskuun vaihteen viikonloppuna perheen mökille Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla, kuvitteellisessa Loimujärven kunnassa. Tarkoituksena heillä on hyvästellä kesä, mutta miten se käytännössä toteutetaan, siitä heillä on hiukan eriäviä näkemyksiä. Lettujen syömisen, uinnin ja saunomisen ohella heistä keskimmäinen, Paula, oli suunnitellut heidän valmistelevan mökin myymistä ja järjestelevän sekä mökkiä että pikkusisko Elinan tulevia häitä. Vanhin sisko Iiris kuitenkin saa muut mukaansa Loimujärven pesäpallokentälle venetsialaisia juhlimaan.

Siitä eteenpäin mikään tuona iltana ei etene Paulan hienon käsikirjoituksen mukaan. Itse hän ei edes haluaisi lähteä venetsialaisiin katsomaan loimujärveläisten kaljamahoja; viimeisen päälle hieno helsinkiläinen kun on. Sinne hän kuitenkin joutuu vasten tahtoaan toisten mukana.

Lopulta sisaruksille paljastuu yllättäviä salaisuuksia heidän viisitoista vuotta sitten kuolleeseen levottomaan isäänsä liittyen, ja yö kulkee vääjäämättä kohti dramaattista loppuaan. Kuten jo kirjan alusta asti vihjataan, tämä jää sisarusten viimeiseksi yhteiseksi viikonlopuksi. Jotain ikävää tapahtuu - mutta mitä?

Tarina etenee tuota pahaenteistä loppuaan kohti trillerimäisen jännittävästi. Nautin Latvalan luomasta tiiviistä tunnelmasta ja siitä, miten hän onnistuu lataamaan lyhyetkin lauseet niin täyteen merkitystä.

Sisarusten isäsuhde, heidän keskinäiset välinsä ja menneet muistonsa ovat teoksen ydintä. Latvala kertoo tarinaa vuorotellen jokaisen sisaren näkökulmasta sekä menneessä ajassa että nykyhetkessä.

Sisarukset ovat kukin erilaisia. Nautin Latvalan kyvystä luoda niin herkullisen osuvia tyyppejä. Ehkä vähän kärjistettyjäkin, mutta silti - tällaisia tyyppejä löytyy myös elävästä elämästä. Esimerkiksi järkevä, tunnollinen ja kunnollinen Paula "oli jo hankkinut muutamia otsaryppyjä, ostanut Stockmannilta silmänympärysvoidetta ja tarkkaillut appelsiini-ihoa vasemmassa reidessään. Hän oli käynyt kolmessa Amerikan osavaltiossa ja synnyttänyt kaksi lasta, valmistunut maisteriksi ennätysajassa ja ostanut ensiasuntonsa 28-vuotiaana. Joka päivä hän söi aamiaiseksi verigreipin sekä avokadotahnalla voidellun seesaminäkkileivän. Hän uskoi siten elävänsä mahdollisimman pitkään."

Iiris puolestaan on tullut eniten heidän levottomaan alkoholisti-isäänsä. "Iiriksen kanssa joutui aina pidättämään hengitystään, kuin katsoisi elokuvaa, jossa kohta murhataan joku. Toisaalta Iiriksen seurassa ei koskaan tarvinnut haukotella, hän oli elämäntaparunoilija, alkoholisti, entinen punk-laulaja ja erityisherkkä eksistentialisti samassa paketissa."

Elina, joka valokuvaa ja pitää blogia, ei ole omasta naimisiinmenostaan yhtä innoissaan kuin hänen häistään hössöttävä Paula. Elina suree sitä, ettei ole koskaan elänyt nuoruutta, koska hän on nuoresta asti ollut aina jonkun miehen kanssa eikä ole saanut maistaa vapautta. Paula puolestaan suree vieläkin menetettyä nuoruudenrakkauttaan. Iiriksellä on ollut omat miesjuttunsa samalla kun hänellä on pitänyt kiirettä painella ympäri maailmaa: aina on ollut jotain tyyliin "vaahtobileet Valkeakoskella, mandoliinifestivaalit Barcelonassa." 

Henkilökuvauksen ohella minusta oli myös hauska lukea vastakkainasettelua kaupungin ja maaseudun välillä. Latvala on itse lapualaissyntyinen helsinkiläinen, joten hän tuntee nämä kulttuurierot (kuten minäkin, joka olen asunut niin Helsingissä ja Turussa kuin pienillä eteläpohjalaisilla paikkakunnilla). Omakohtaisen kokemuksen takia nautin näistä terävistä havainnoista akselilla punavuorelaiset samppajabaarit ja Shellin nurkkapöytä. Huumorilla Latvala kertoo esimerkiksi, että Elinan kihlattu "Dan osasi keskustella, Dan oli lukenut muutakin kuin Bull Mentulan elämäkerran. Opiskeluaikoinaan Elina oli tapaillut kuukauden verran Keskon varastomiestä ja käynyt sen jälkeen kolme vuotta psykodynaamisessa psykoterapiassa."

Kyllä myös snobbailevien kaupunkilaisten ja korkeasti koulutettujen edesottamukset saavat kyytiä kirjassa, joten maalaiset ja vähän koulutetut älkööt hermostuko. Olen minä itsekin aika vähän koulutettu.

Okei, ehkä lähdin ihan sivuraiteelle tässä bloggauksessa. Mutta Venetsialaisista on varmaan olemassa jo niin monta asian ytimessä pysyvää ja muutenkin vakavastiotettavampaa bloggausta, että minä voin ihan vapaasti revitellä, fiilistellä ja kirjoittaa subjektiivisia kokemuksiani, kuten tapoihini kuuluu muutenkin. Minähän en sitä paitsi ole edelleenkään kirjallisuustieteilijä.

Kannattaakin lukea myös muiden kirjablogien postauksia, jos tämä kirja kiinnostaa.

Venetsialaisviikonloppu saa joka tapauksessa yllättäviä käänteitä. Lopussa Latvala jättää joitain asioita hiukan aukikin, mikä kiehtoo lukijan mielikuvitusta. Jää väkisinkin miettimään, mitä sitten tapahtui. Lukemisen jälkeen selailin kirjaa taaksepäin ja palautin mieleen, mitä mistäkin asiasta oikein olikaan sanottu. On hyvän kirjan merkki, kun asiat jäävät mietityttämään vielä jälkeenpäin.

Hienosti Latvala kuvaa sisarusten suhteita ja heidän muistojaan menetetystä isästä. Sisarussuhteissa tulee hyvin esiin se, miten he toisaalta ovat hyviä ystäviä ja jakavat asioitaan toisilleen, mutta toisaalta heidän välillään on myös tietty viha-rakkaussuhde, ja on asioita, joista ei voi sisarille puhua. On perhesalaisuuksia, asioita joista vaietaan.

Taina Latvala on lahjakas kirjoittaja. Bloggaukseni hänen esikoisteoksestaan, novellikokoelmasta Arvostelukappale, löytyy täältä.

Kustannusyhtiö Otava 2018
255 sivua
Kannen maalaus: Rauha Mäkilä, Hardbody, 2015
Kuva: Jussi Tiainen
Kannen suunnittelu: Piia Aho

maanantai 20. toukokuuta 2019

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

Kolmevuotias Vilma-tyttö katoaa syyskuisena aamuna visbyläisen kauneussalongin, äitinsä työpaikan, pihalta. Hän tuntuu kadonneen jäljettömiin, vain kengät ovat jääneet jäljelle. Äiti on luonnollisesti hädissään, ja tilanne vaikuttaakin pahalta, koska tyttöä ei ala löytyä. Hänellä on kaiken lisäksi epilepsia, minkä takia hänen täytyisi saada lääkkeensä.

Komisario Karin Jacobsson saa tapauksen tutkinnan vastuulleen. Päävastuu on ensi kertaa hänellä, koska hänen esimiehensä Anders Knutas on sairauslomalla masennuksen takia. Knutas on masentunut avioeronsa takia, ja hän on myös traumatisoitunut eräästä pahasta tilanteesta, johon hän on joutunut työn puolesta.

Vilman katoamisen aikoihin Gotlannin toisella laidalla nuori perheenisä David on kauhuissaan ja järkyttynyt, kun saa tietää, mitä hänen vaimonsa on puuhaillut öiseen aikaan jo ties kuinka kauan. David käy yötyössä, joten hänen vaimonsa on ollu helppo tehdä sillä aikaa mitä haluaa.

Mies ei tiedä, miten pystyisi ottamaan asian puheeksi vaimonsa kanssa. Paineittensa takia David alkaa juoda enemmän ja enemmän. Hänen on pakko päästä puhumaan jollekin. Onnekseen hän sitten löytääkin kirkosta sielunhoitajan, vaikka tällaiset keskustelut eivät itse asiassa juuri tuon henkilön toimenkuvaan kuulukaan. Mutta jostain syystä Davidilla on tarve puhua juuri hänelle.

Sitten katoaa toinenkin lapsi, ja saarelaiset huolestuvat tosissaan. Tapausten täytyy liittyä toisiinsa - tulisiko niitä vielä lisää? Kuka on niin sairas, että sieppaa lapsia?

Minulla on suuria vaikeuksia erottaa toisistaan kaikki ruotsalaiset naisdekkaristit, kun aika harvakseltaan olen lukenut pari kirjaa yhdeltä ja pari toiselta. Entä ketä henkilöitä kenenkin heistä dekkareissa on? Jouduinkin vähän virkistämään muistiani Mari Jungstedtin suhteen ennen tämän kirjan lukemista. Huomasin, että olen blogannut hänen dekkaristaan Hiljaisuuden hinta, ja siitäkin on jo yli kaksi vuotta. Luultavasti olen myös lukenut joskus sarjan ensimmäiset osat Kesän kylmyydessä ja Meren hiljaisuudessa, koska niiden nimet kuulostavat tutuilta.

Näköjään Joka yksin kulkee oli minulle hyvin erilainen lukuelämys kuin Hiljaisuuden hinta. Tässä ei ollut sellaista karmeutta, mikä tökki minua Hiljaisuuden hinnassa. Tarina etenee ihan sujuvasti ja asioita tapahtuu, kun taas Hiljaisuuden hinnassa kärsivällisyyteni oli aluksi koetuksella pitkien alkuselvitysten takia. Ei tässä kirjassa kuitenkaan mitään suuren luokan draamaa eikä jännitystä ollut, mutta ihan sopivasti ehkä. Pieneen jännityksennälkään?

Aluksi minusta tuntui, että tämähän on täysin ennalta-arvattava dekkari, joka ei varmasti tarjoa mitään yllätyksiä. No, lopulta Jungstedt kuitenkin onnistuu tarjoamaan yllättäviäkin käänteitä, mutta erään tietyn asian arvasin kyllä aivan liian helposti... mikä harmitti minua melkoisesti. Haluan tulla huijatuksi!

Mutta sitten Jungstedt yllättää vielä aivan kirjan viimeisellä rivillä, vetää maton jalkojen alta ja iskee jauhot suuhun. Huh!! Olipa siinä kyllä melkoinen lopetus kirjalle. Tyrmäävä, etten sanoisi! Mitään tuollaista en todella odottanut.

Joka yksin kulkee on rentoa ja viihdyttävää välipalalukemista, jolla saa hyvin aivot nollattua, ja onhan siinä sitä jännitystäkin, vaikka tunnelma ei ole niin intensiivinen kuin joskus dekkareissa on. Plussaa on se, ettei Jungstedt harrasta liian pitkiä ympäristön ja ihmissuhdekoukeroiden kuvailuja. Minua aina raastaa, jos dekkarissa tarina on jännässä kohdassa, ja sitten kirjailija uppoutuu kuvailemaan sivukaupalla jotain aivan epäolennaista. Pidän kyllä kuvailustakin, myös dekkareissa, mutta liika on aina liikaa.

"Karin vilkaisi ulos ikkunasta ennen kuin istui omalle paikalleen. Östercentrumin parkkipaikka oli autio. Kauempana näkyi korkea kehämuuri, joka loi harmaalla säällä aavemaisen tunnelman. Sää oli pilvinen ja pohjoisesta puhalsi kylmä tuuli. Pian alkaisi hämärtää, ja lämpötilakin saattaisi laskea merkittävästi. Yöt alkoivat näin syyskuussa olla jo viileitä.
  Toinen puoli hänestä toivoi, ettei tyttö olisi yksin ja eksyksissä, kun pimeys laskeutui. Eikä se ollutkaan kovin todennäköistä, koska tämä oli kadonnut keskellä kaupunkia. Toisaalta vaihtoehtona oli jotakin vielä hirveämpää. Lisäksi tilannetta pahensi entisestään se tosiasia, että tyttö sairasti epilepsiaa. Mitä tapahtuisi, jos hän saisi kohtauksen?"


Kustannusosakeyhtiö Otava 2015
Alkuteos Du går inte ensam (2013)
Suomentanut Emmi Jäkkö
Kannen suunnittelu: Sofia Scheutz Design
Kannen kuva: Ko-An/CC, gotland.net (scen) ja Sofia Scheutz

P. S. Olin käymässä lapsuudenkodissani, ja etsin sieltä nukkea kuvausrekvisiitaksi. En ollut muistanutkaan tuota kuvan nukkea, mutta heti kun näin sen, se oli niin tuttu! Minähän olen ihan itse omin pikku kätösin tehnyt sen koulun käsityötunneilla pienenä alaluokkalaisena. Koulun käsityötunteja en kylläkään muistele lämmöllä, mutta nukke on kieltämättä söpö :)

Jussi Kuivamäki: Monet kuljen mä vaikeat retket

"Mä matkamies oon kulkeva, käyn kohden kotiani..." Nämä virren sanat (ja sävel) jäävät mieleen soimaan tämän vanhan körttiromaanin lukemisen jälkeen. Nekin voisivat olla kirjan nimi yhtä hyvin kuin tuo Monet kuljen mä vaikeat retket.

Olen näköjään tullut omalla kohdallani siihen ikään, että juuret kiinnostavat. Niinpä nyt on kiva lukea Etelä-Pohjanmaasta kertovia historiallisia romaaneja. Toki muitakin Suomen historiaan liittyviä romaaneja lukisin mielelläni enemmän, kunhan ehtisin.

Nuori Matti kokee yhdeksänhenkisen perheen vanhimpana lapsena velvollisuudekseen lähteä maailmalle elatustaan ansaitsemaan, koska elämä on tiukkaa, ja vanhemmilla on kotona tarpeeksi monta suuta ruokittavana ilman häntäkin. Ei Matti itsekään ole vielä miehen iässä, mutta työtä on tehtävä.

Hän on kuullut Kyrönmaan pitäjässä sijaitsevasta suuresta Holmenin kartanosta, johon otetaan työmiehiä, ja lähtee kotoaan Leppäsaaren kylästä taivaltamaan jalkaisin sinne. Matka on sen verran pitkä käveltäväksi, että hänen täytyy yöpyäkin eräässä talossa matkan varrella.

Siitä alkaa elämä renkinä ja myöhemmin pehtorina Holmenin kartanossa. Renkien elämä pitää sisällään tansseissa käymistä, juopottelua ja tappeluja. "Heikkolaisiksi" sanotut pitäjän miehet ovat kateellisia Holmenin rengeille, joten molemmin puolin löylytetään toisiaan, ja hävinneillä on aina seuraavalla kerralla jotain kostettavaa hampaankolossa.

Lakeuden jäyhä kansa huutaa kuitenkin hädässä avukseen Jumalaa, jopa rajuna tappelijana tunnettu Matti tiukan paikan tullen. Körttivirret kaikuvat ilossa ja surussa, seurapenkeillä istutaan pyhän hiljaisuuden vallitessa.

Monet vaikeat retket Matti joutuu kulkemaan jo ennen avioliittoa. Hän avioituu sitten heränneen, rukoilevan naisen kanssa, eikä uusi elämä torpparina ole sekään helppoa. On juhlaa saada raivata omia peltoja ja polttaa niillä kytösavuja, mutta liian usein soisille pelloille nousevat hallan huurut ja vievät sadon. Joudutaan syömään kyynelin maustettua pettuleipää.

Myös perhe kasvaa. Ilot ja surut kohtaavat heitä vuoron perään. Liian paljon on ollut niitä suruja tuohon aikaan. Kuten lapsuudenkotini seinällä olevassa vanhassa huoneentaulussa sanotaan: "Muruja on elon onni. Suurin osa suruja." Sen joutuu Mattikin kokemaan omassa ja perheensä elämässä. Jumalaan luottaen he kuitenkin toteavat Matin appiukon sanoin: 

"Kun me nyt tänä päivänä suremme, että halla on vienyt meiltä leivän, niin me saamme uskoa siihen, että tähänkin murheeseen on kätketty Jumalan siunaus. Me saamme jättää kaikki päivämme Jumalan haltuun. Hän pitää meistä huolen." 

Jumalan kädestä nämä menneiden sukupolvien ihmiset ottavat niin ilon kuin surunkin. Surujenkin hetkellä he virittävät virren "Herraa hyvää kiittäkää", vaikka sen joutuukin silloin veisaamaan kyynelten läpi.

Tällainen vanhan ajan körttiromaani on virkistävää luettavaa kristillisten romaanien genressä, kun nykyään on tarjolla niin paljon amerikkalaisia tai amerikkalaishenkisiä kristillisiä romaaneja, joissa kaikki ongelmat aina ratkevat ihmeellisesti joko uskoon tullessa tai viimeistään jossain vaiheessa sen jälkeen. Niiden rinnalla tämä Jussi Kuivamäen teos on kuin juurevaa pohjalaista ruisleipää kaikessa karun realistisessa kauneudessaan. Kuivamäki ei tarjoa helppoja ratkaisuja, ja onhan hän Kirjasammon nettisivujen mukaan syntynyt Ylistarossa vuonna 1904, jolloin suomalaistenkaan elämä ei todella ollut pelkkää myötämäkeä.

Kuivamäen tarjoaman ruisleivän rinnalla ne mainitsemani amerikkalaiset kristilliset romaanit ovat kuin vaahtokarkkeja. Söpön värisiä ja tyhjää täynnä. Ei millään pahalla silti; jos joku tykkää niistä, niin antaa palaa vain! Voihan Amerikasta kenties tulla jotain hyvääkin, mutta itse luin joskus yhtä kristillistä romaanisarjaa, joka oli kuin saippuaoopperaa. Saippuaoopperan ystäville ne ovat toki herkkua.

Siis: tästä minä tykkäsin! Vahva suositus vanhojen kristillisten romaanien ystäville.

"Päivä oli lämmin. Maantie polveili Kyrönjoen vartta. Sen rantatörmällä lepäsivät ihmisten asumukset auringon paisteessa. He ohittivat varakkaan talon, joka oli äsken maalattu. Talot herättivät kunnioitusta. Niiden isännät ja emännät ajoivat kieseissä ja hevonen oli valjastettu sitolkkaan, jossa kiiltelivät hopeanväriset helat ja renkaat.
  Kaukana rintamailta pieneläjät asuivat harmaissa mökeissään. Niidenkin seinät oli joskus punattu, mutta aika oli ne pahasti haalistanut. Siellä larvamailla ne uinuivat puoliunessa auringon lämmössä. Niiden asukkaat olivat sisällä, ehkä nukkuivat sunnuntailevossa. Ketään ei näkynyt liikkeellä. Koko viikonloppu oli aherrettu kylvöpelloilla. Nyt oli lupa lepuuttaa väsynyttä ruumista."


Herättäjä-Yhdistys 1975
206 sivua
Kansi: Tapani Aartomaa

Kuivamäen romaanista on blogannut myös Kaikkea kirjasta, joka on lukenut enemmänkin Herättäjä-Yhdistyksen kirjoja.

torstai 16. toukokuuta 2019

Jaakko ja Iiris Pirttiaho: Säröistä loistava Kirkkaus

Vuoden 2018 alussa Jaakko ja Iiris Pirttiaho perustivat kristillisen Yksin armosta -blogin yhdessä ystävänsä Mia Kujalan kanssa. Jaakko kirjoittaa opetustekstit, Iiris runot ja Mia puolestaan on vastannut koko blogin - ja nyt myös tämän kirjan - käytännön toteutuksesta. Kirjan upea ja otsikkoon hyvin sopiva kansi on myös Mia Kujalan käsialaa.

Yksin armosta -blogi on tullut lyhyessä ajassa valtavan suosituksi, koska esimerkiksi Facebookissa heillä on jo yli 4600 tykkääjää. Nyt Pirttiahot ovat julkaisseet kirjan, johon on koottu blogissa julkaistuja tekstejä. Se on hienoa, koska vaikka itse seuraankin blogia netissä ja sosiaalisessa mediassa, on aina kiva lukea ihan paperille painettua tekstiä. Lisäksi kirjan kautta blogi tulee niidenkin ulottuville, jotka eivät käytä nettiä.

Minulla oli nyt ilo tutustua tähän hienoon kirjaan. Blogin suosion ymmärtää, kun lukee Pirttiahojen tekstejä. Blogin nimen mukaisesti tekstit kertovat armosta, ja se armo kumartuu alas kaikkein kurjimman, heikoimman ja epäonnistuneimmankin ihmisen tasolle. Pientä ihmistä rakastaa, armahtaa ja hänen pienistäkin murheistaan huolta kantaa suuri Jumala.

Jeesuskin oli aikoinaan tuomitseva vain niitä kohtaan, jotka tuomitsivat muita, olivat kovia ja luulivat olevansa muita parempia. Syntejään, lankeemuksiaan ja epäonnistumisiaan surevia hän ei koskaan tuominnut, vaan armahti. Niin myös Pirttiahojen teksteissä - hyvänä esimerkkinä Jaakko Pirttiahon kirjoitus Lohduttakaa, lohduttakaa. Siinä hän kirjoittaa laista ja evankeliumista, että lain julistuksella on paikkansa silloin, kun ihminen on paatumassa ja hyväksymässä syntiä elämäänsä tai kun hän kuvittelee olevansa muiden yläpuolella. Hän jatkaa:

"Sen sijaan särkyneille, väärien valintojensa tähden kärsiville, syntiensä kanssa taisteleville ja riippuvuuksien alle joutuneille Jumalalla on toinen sanoma. Se on lohdutuksen sanoma. Jumala haluaa välittää sitä juuri sinne, missä epätoivo ja epäonnistuminen ovat syvintä. Lyötyjä Jumala ei lyö enempää, vaan Hän haluaa osoittaa heille armoaan ja rakkauttaan. 
  Paradoksaalista kyllä, meidän ihmisten käsitys näistä kahdesta Jumalan toimintamallista poikkeaa monesti siitä, mitä Jumala tahtoisi. Me julistaisimme lohdutusta vahvoille ja onnistuneille, kun taas tuomiota heikoille ja syntisille. Tämänköhän takia lohdutuksen tarpeessa olevat ovat seurakuntien ulkopuolella? 
  Kohdistan lopuksi seuraavat sanat niille, jotka kokevat syvää epäonnistumista elämässään. Jumala tahtoo lohduttaa sinua. Voit väittää vastaan, etten tiedä syntiesi määrää tai lankeemuksesi syvyyksiä. En voikaan tietää, mutta juuri sinne syvälle epätoivoosi Jumala haluaa tuoda lohdutuksensa kautta toivon. Hän tahtoo armahtaa sinua, hoitaa sinua ja parantaa sinua. Saat lysähtää sellaisenasi Hänen käsivarsilleen."

Pirttiahot eivät aseta julistuksessaan armolle mitään ehtoja. Eikä ehdollinen armo mitään armoa olisikaan. 

Kirja (ja blogi) on hyvin hoitavaa ja lohdullista luettavaa. Kaiken keskuksena on Kristus ja hänen ristinsä. Tekstit myös rohkaisevat luottamaan siihen, että kärsimyksellä ja ahdistuksella on tarkoitus, ja että Jumala voi kääntää ne meidän elämässämme siunaukseksi, vaikka juuri nyt ei siltä näyttäisi. Koska kärsimystä kokenut voi parhaiten auttaa ja ymmärtää muita kärsiviä, meitä voidaan siten myös kasvattaa tueksi ja lohdutukseksi toisille.

Iiris Pirttiahon runot ovat myös hyvin puhuttelevia ja armollisia. Ne kannustavat luottamaan hyvään Jumalaan joka pitää meistä huolta. Runoissa armo pukee meidät väljiin vaatteisiin ja Jumalan tuuli puhaltaa sammuvaan toivoomme antaen sille uudet siivet.

Tässä yksi omista lempirunoistani:

"Jotain näissä keltaharmaissa
piiskaavissa päivissä on
jotain elinvoimaista
vaikka luonto tekee kuolemaa

ihan kuin Luoja lohduttaisi 
sanoisi: Vaikka sinua nyt näin
ankarasti riisutaan
jotain joutuu kuolemaan
ja pimenee pimenemistään
kohta saat levon

ja keväällä jo minä nostan
sinut uuteen elämään
annan sinulle uuden voiman
ja sinussa puhkeaa
tuore armo"

Lämmin kiitos Pirttiahoille tästä ihanasta kirjasta ja samalla myös blogia varten saamastani arvostelukappaleesta!

BoD - Books on Demand 2019
133 sivua
Kansi ja taitto: Mia Kujala

maanantai 13. toukokuuta 2019

Aminatta Forna: Muisto rakkaudesta

Tänään ei kirjakuvaus ottanut sujuakseen. Tässäkin kuvassa yksi asia särähtää pahasti silmään, mutta antaa olla. Otetaan siltä kannalta, että itse kirja on pääasia!

Tämä Skotlannissa syntyneen ja Länsi-Afrikassa kasvaneen Aminatta Fornan Sierra Leoneen sijoittuva romaani oli minulle tämän vuoden upeimpia lukuelämyksiä. Useimmiten jos kirjassa on 500 sivua, en jaksa edes yrittää - tai jos yritän, hyydyn melko nopeasti. Mutta Muisto rakkaudesta oli silkkaa lukunautintoa alusta loppuun. Mikä kaikki sai sen aikaan, siitä myöhemmin lisää. Tässä alkajaisiksi jotain itse tarinasta.

Sierra Leone on toipumassa verisestä sisällissodasta. Maan pääkaupungissa Freetownissa paikallinen kirurgi Kai ja brittiläinen psykologi Adrian yrittävät hoitaa ihmisten vammoja kumpikin oman työnsä puitteissa. Kai paiskii töitä, ettei hänen tarvitsisi muistaa omaa sodanaikaista traumaansa, joka vainoaa häntä yöllisissä painajaisissa. Adrian puolestaan pyrkii auttamaan traumatisoituneita potilaita muun muassa psykiatrisessa sairaalassa.

Useimmat paikalliset eivät halua puhua kokemuksistaan, vaan sulkeutuvat kuoreensa. Eräs kuolemaisillaan oleva vanha mies, yliopiston professorina työskennellyt Elias Cole, haluaa kuitenkin kertoa Adrianille omaa elämäntarinaansa, muistoa rakkaudesta.

Kai ja Adrian tutustuvat toisiinsa ja ystävystyvät. Lopulta käy ilmi, että Eliaksen tarinassa on jotain, mikä liittyy sekä Kain että Adrian elämään yllättävällä tavalla.

Kirja on tarina rakkaudesta, menetyksestä, kivusta, luopumisesta. Mutta lopulta myös petoksesta, omastatunnosta, totuudesta ja valheesta. Se kertoo tavallisten ihmisten elämästä tuossa kuohuvassa, värikylläisessä maassa nimeltä Sierra Leone. Siellä täällä taustalla välähtelee koettu sota traumaattisine tapahtumineen, mutta tarinaa kerrotaan myös nykyajassa ja toisaalta ajassa kauan ennen sotaa. Elias Cole aloittaa tarinansa 1960-luvulta, jolloin hän oli nuori historian professori, pyöri Freetownin akateemisissa piireissä ja rakasti erästä saavuttamatonta naista, Saffiaa.

Oma muistonsa rakkaudesta on myös muilla kirjan henkilöillä. Menneen tai tulevan rakkauden kaipuu soi läpi teoksen tuoden siihen oman surumielisen kauniin pohjavireensä.

Kerronta etenee aluksi verkkaisesti, mutta minua se ei haitannut, koska nautin kielen ja kuvailun kauneudesta. Fornalla on lahja kuvata niin ihmisiä, heidän tunteitaan ja motiivejaan, ihmissuhteita, ympäristöä ja tapahtumia niin visuaalisesti, että lukija voi melkein nähdä kaiken silmissään, tuntea tuoksut ja sukeltaa sisään tuohon maahan, jossa harva meistä on käynyt. Minua kiehtoi yksityiskohtien joskus pikkutarkkakin kuvaus, joka tarjoaa lähes jokaiselle aistille jotain. Esimerkiksi:

"Ikkunalaudasta on tullut kämmeniin pölyä, hienoa, punaista, kaikkialla läsnä olevaa tomua, joka peittää joka paikan. Ilma on tähän vuodenaikaan täynnä sitä, punaista utua, joka peittää kaupungin yllä olevat mäet, leijuu taivaanrannassa. Pöly takertuu kurkkuun joka kerta kun hän hengittää, iho ja nenä kutiavat, tuuli imee kosteuden huokosista."

Verkkaisen alun jälkeen Forna kiihdyttää vauhtia (ehkä jossain puolenvälin jälkeen) ja alkaa tarjoilla yllätyksiä toisensa perään. Kirja alkaa jossain määrin muistuttaa psykologista trilleriä. Jännitys tiivistyy, kun arvoitukset alkavat ratketa ja matto vedetään lukijan jalkojen alta useaan otteeseen. Huikeaa! Myös joidenkin henkilöiden salattuja sotatraumoja avataan kirjan loppupuolella. Siihen asti lukija on voinut vain arvailla, mistä kaikessa on kysymys.

Kirja käsittelee elämäntarinoiden ja ihmissuhdekuvauksen ohella mielenterveyteen ja psykologiaan liittyviä asioita; onhan Adrian psykologi. Kain työtä leikkaussalissa kuvataan myös. Psykologiaan ja kirurgiaan liittyvissä yksityiskohdissa kirjailija on saanut apua kyseisten alojen ammattilaisilla.

Lopulta tarina kasvaa paljon suurempiin mittasuhteisiin kuin alussa olisi luullut. Kysymys ei olekaan vain jostain rakkaustarinasta. Joutuu miettimään esimerkiksi sitä, onko suurempi syyllinen se, joka on pakotettuna joutunut tekemään hirmutekoja, vai se, joka on sallinut toiselle tapahtua pahaa yksinkertaisesti vain vaikenemalla ja jättämällä jotain tekemättä - ehkä jotain aivan pientä mutta ratkaisevaa.

Kaunis, älykäs ja todella taitavasti kirjoitettu kirja! Minulle tästä tuli yksi lempiromaaneistani.

"Muistot palaavat mieleen varoittamatta, silloin kun hän ei saa unta. Silloin aikoinaan, kun tilanne oli pahimmillaan, Kai oli hoitanut ihmisiä, joiden raajat oli katkaistu. Työskennellessään vuosia myöhemmin yhdessä skottilaisen kipuasiantuntijan kanssa hän hoiti joitakin samoja potilaita uudelleen. He valittivat kipua menettämissään raajoissa, aavesärkyä katkaistussa kädessä tai jalassa. Mieli huijaa ihmistä, skottilääkäri selitti Kaille; hermot välittävät yhä signaaleita aivojen ja aaveraajan välillä. Kipukokemus on kyllä todellinen, mutta oikeasti se on muisto kivusta.
  Ja kun Kai herää nähtyään unta Nenebahista, eikö se ole sama asia? Tyhjyys rinnassa, pakahduttava kaipaus, yksinäisyys, joka valtaa hänet aina aamulla, kunnes hän uppoutuu työhönsä ja unohtaa. Ei rakkaus. Jokin muu, jokin mikä jatkuu ja jatkuu. Ei rakkaus, vaan muisto rakkaudesta."


Into Kustannus Oy 2013
513 sivua
Alkuteos: The Memory of Love, 2013
Suomentanut Mirja Hovila
Kansi: Nina Kairisalo

Kirjasta ovat bloganneet ainakin AarrekirjastoLukutoukan kulttuuriblogi ja Poetros.
Heidän bloggauksiaan lukiessani huomasin, miten eri tavoilla saman kirjan voi kokea. Esimerkiksi itse en kokenut eri aikatasojen vaihtelua tämän kirjan kohdalla liiallisena.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Kanadalaissyntyinen, vuonna 1991 Ranskaan asettunut piirtäjä Guy Delisle asui perheineen sotilasjuntan hallitsemassa Burmassa (Myanmarissa) vuosina 2005-2006. Hänen vaimonsa Nadège työskenteli siellä Lääkärit ilman rajoja -järjestössä; Guy Delisle puolestaan oli kotona heidän pienen Louis-poikansa kanssa ja teki myös omaa piirtäjän työtään.

Tässä sarjakuvakirjassaan hän kertoo, millaista elämä oli siihen aikaan tuossa aasialaisessa diktatuurissa ja millaista siellä asuminen oli ulkomaalaisen - vieläpä länsimaalaisen koti-isän - näkökulmasta. Kirja antaa paljon tietoa, mutta tekee sen huumorilla maustettuna. Ei mikään rutikuiva teos siis, vaikka onkin reportaasisarjakuvaa.

Delisle käy poikansa kanssa länsimaalaisten baby groupissa, jossa hän on ainoa isä; kaikkien muiden lasten vanhemmat ovat äitejä. Äidit ovat tauolla kuka mistäkin diplomaatin työstä tai muusta hienosta, ja kun Delisle kertoo olevansa piirtäjä, hänelle sanotaan, että on hyvä kun on harrastuksia. On siinä selittämistä, että teen sitä kyllä ihan työkseni.

Koti-isyys aiheuttaa sen, että kun tuttavapiirissä on paljon eri kansalaisjärjestöjen jäseniä, jotka käyvät kiihkeitä väittelyitä humanitäärisen toiminnan keskeisistä kysymyksistä, Delislellä ei ole paljon sanottavaa. "Ainoa uutiseni on, että City Martiin on tullut uusia japanilaisia vaippoja", hän toteaa ulkopuolisuutta tuntien.

Muutenkin länsimaalaisten hienot piirit klubeineen, uima-altaineen, turhanpäiväisillä kokkareilla notkumisineen, pinnallisuuksineen ja herkkuruokineen tympivät Delisleä, kun hän vertaa kaikkea sitä ylellisyyttä burmalaisten elintasoon. Paikallisille ei edes tule aina sähköä, mutta ulkomaalaisten - ja Burman sotilasjohdon - asuinalueilla sitä riittää.

Kaduilla munkit kiertävät anomassa almuja (muistaakseni ruokaa), mutta se ei kuulemma ole kerjäämistä, vaan heille antaminen on kunnia-asia. Buddhalainen munkki ei ainakaan Burmassa vastaa muutenkaan länsimaalaista käsitystä munkista. Eräskin Delislen tuntema mies tekee ihan tavallista maallista työtä ja on jopa perheellinen, mutta samalla hän on myös munkki. Hänen "kaksoiselämäänsä" Delisle havainnollistaa näin:
Enemmistö burmalaisista on buddhalaisia, ja heidän uskonnostaan siihen liittyvine tapoineen kerrotaan siellä täällä. Siellä vietetään esimerkiksi vesifestivaalia, josta olin lukenutkin eräiden lähetystyöntekijöiden kirjeistä. Neljän päivän aikana ei ole mitään toivoa selvitä kaduilta kastumatta täysin, kun ihmiset kastelevat toisiaan. Homman idea on ilmeisesti pestä pois ihmisten pahat teot. Koska kyseistä juhlaa vietetään Delislen sanoin "ennen sadekautta, kun kuumuus käy sietämättömäksi", ehkä juhlan idea on osittain saada myös helpotusta kuumuuteen (?).

Diktatuurissa elettäessä voi joskus käydä niin, että tiettyyn osoitteeseen lähetetyt sähköpostit lakkaavatkin kulkemasta. Sensuuri ilmenee esimerkiksi niin, että lehdistä on ennen jakamista saksittu pois kaikki ei-toivottu materiaali. Kun Delisle kerran onnistuu saamaan käsiinsä hänelle Ranskasta lähetetyn lehden, jossa Burmasta kerrotaan negatiivisia asioita, hänen tuttunsa säikähtävät.

Myös pommit räjähtelevät joskus kaupungilla, ja sotilasjuntta saa yllättäviä päähänpistoja, kuten että äkkiä pääkaupunki siirretäänkin johonkin keskelle ei mitään, jossa työntekijät nukkuvat kuumissa toimistoissaan, joissa ei ole ilmastointia, ja ympäristössä on paljon käärmeitä.

Delislen uteliaisuutta kiehtoo tietysti Aung San Suu Kyin talo, jossa tämä vielä tuohon aikaan on kotiarestissa. Onhan sitä päästävä katsomaan.

Myös Burman siirtomaamenneisyys tulee kirjassa esiin siellä täällä.

Piirtäjän huumorista kertoo esimerkiksi tarina, jossa hän lähtee taksilla nettikahvilaan, koska kotona ei taaskaan pääse nettiin. Paikallset käyttävät ja syljeskelevät paljon betelpähkinöitä. Delisle kertoo:

"Taksinkuljettajat ovat betelpähkinöiden suurkuluttajia. Mutta nyt taisin törmätä oikeaan mällikuninkaaseen. Betel pullottaa poskessa jopa taksilupakortin valokuvassa."

Kuvien kanssa tuokin huomio tietysti näytti paljon hauskemmalta.

Kirja on melko paksu (sivunumerointia ei ole), ja siinä on paljon tarinoita lukemattomista eri aiheista. Siis paljon muutakin kuin tämä mitä nyt kerroin. Jos Burma (Myanmar) kiinnostaa, kannattaa tutustua!

Tällä hetkellä minulla on lainassa myös Delislen aikaisempi teos Pjongjang, koska sielläkin hän on asunut. Hyvää on siis luvassa edelleen.

WSOY 2008
Alkuteos Chroniques Birmanes (2007)
Suomentanut Saara Pääkkönen

maanantai 6. toukokuuta 2019

Karin Erlandsson: Saarretut

Takatalvi inspiroi minua ottamaan kirjakuvia tästä talvisesta dekkarista, jonka olin muutenkin löytänyt vasta viikko sitten kirpputorilta. No, seuraavana päivänä lunta olisi ollut paljon enemmän, mutta annoin olla. Kuva on mikä on, ja kirjakin on nyt luettu.

Saarretut on toinen osa pikkukaupungin paikallislehden toimittajasta, Sara Kvististä, kertovassa dekkarisarjassa. Ensimmäistä osaa eli vuonna 2016 ilmestynyttä Kuolonkieloja en ole lukenut, joten tämä oli hyppäys suoraan toiseen osaan. On niin vaikeaa lukea dekkarisarjoja järjestyksessä...

Saarretut kertoo perheestä, jonka äiti Monika on murhattu, ja jokainen perheenjäsen reagoi suruun omalla tavallaan. Isä Krister vetäytyy kokonaan maailmasta ja makaa vain sohvalla kuukaudesta toiseen. Koska isä ei jaksa huolehtia kotonakaan mistään, tytär Kajsa joutuu kantamaan liian raskasta vastuuta ja hoitamaan asioita, jotka eivät kuuluisi niin nuorelle. Arvailin pitkään Kajsan ikää, mutta lopulta kävi ilmi, että hän on yläasteella

Perheen esikoinen Jonas taas sulkeutuu omalla tavallaan: hän lintsaa koulusta, tiuskii siskolleen eikä kukaan tiedä, mitä hänen mielessään oikein pyörii.

Koko ajan tapahtumien taustalla on vuosisadan lumimyrsky, joka iskee kaupunkiin joulukuussa 1992. Oli muuten mukavaa lukea noin "vanhoista" ajoista, kun esimerkiksi kerrotaan, että lehden toimituksessa oli vaihdettu kirjoituskoneet tietokoneisiin, käytetään filmirullia ja yritetään turhaan soittaa lankapuhelimilla, jotka eivät toimi, kun linjat ovat myrskyn takia poikki. Oi niitä aikoja, jotka niin hyvin muistan!

Kirjassa on sitten murhatun naisen perheen lisäksi joukko muita henkilöitä, ja jollain tavalla näiden kaikkien tarinat punoutuvat lopulta yhteen. Kuka teki lopulta ja mitä? Tunteet kuumenevat lumen saartamassa kaupungissa, kun lopulta kaikki tiet sieltä pois ovat poikki.

Huomioita minulle uudesta dekkarikirjailijasta. Karin Erlandsson osaa kirjoittaa ihanan iskevästi ja vetävästi. Hän ei juutu kuvaamaan yksityiskohtia eikä edes taustoja tai ihmissuhteita sivukaupalla. Luvut ovat lyhyitä, tarina vetää koko ajan, se on alusta loppuun asti mukaansatempaava ja jännittävä. Mukaansatempaavuudesta huolimatta heti aluksi ei tapahdu paljoa (paitsi että Monika on tosiaan jo murhattu), mutta loppua kohti tunnelma ja jännitys tiivistyy.

Tykkäsin myös siitä, että pitkästä aikaa oli dekkari, jossa ei mässäilty rikosten kammottavilla yksityiskohdilla. Kirjan kansilehdellä onkin lainaus Aamulehden kritiikistä, jossa tämän kirjan edeltäjästä, Kuolonkieloista sanotaan, että se on "inhorealististen dekkareiden valtavirrassa... miellyttävästi vanhanaikainen rikostarina." (Raija Hakala)

Luulin myös olevani ovela ja arvaavani yhtä ja toista, mutta lopussa matto vedettiin sittenkin jalkojeni alta. Yllätyksiä oli tarjolla. Erlandsson pani minulle jauhot suuhun myös siinä, että hän ei paljastanut joitain asioita aivan suoraan, vaan ne oli piilotettu osittain rivien väliin. Osan ehkä tajusin, mutta tajusinko kaikkea??

Siis wow! Hienoa!

"- Tästä tulee hauska työpäivä, Sara sanoi. - On aina hauskempaa olla töissä, kun jotain tapahtuu, jotain sopivan jännää. 
  - Olen välillä miettinyt tuota, Lea sanoi. - Että te toimittajat elätte muiden vastoinkäymisistä.
  Hän ei sanonut sitä epäystävällisesti, eikä Saran tarvinnut puolustautua.
  - Siksi sitä toivookin, että tapahtuisi vain sopivan vaarallisia asioita. Lumimyrsky ei ole oikeasti vaarallinen, eihän siihen kukaan kuole, mutta onpahan jotain mistä kirjoittaa - muutakin kuin kaupunginvaltuusto ja turkisten hinnat.
  Lea nyökkäsi.
  - Uutiset ovat kiinnostavia juuri silloin kun ne tapahtuvat, Sara sanoi. - Sitten, jälkeenpäin, on vain kamalaa, kun ihmiset ovat kuulleet uutisen.
  - Mistäköhän te kirjoitatte tänään?
  - Lumesta, varsinkin jos sitä tulee tähän malliin."

Muuten on hassua, kun ruotsinkieliset nimet hämäävät. Olin luullut Karin Erlandssonia ruotsalaiseksi, mutta hän onkin suomenruotsalainen. Hän on kotoisin Uudestakaarlepyystä ja asuu Maarianhaminassa. Kirjan tapahtumat näyttävät sijoittuvan sinne jonnekin hänen kotiseudulleen, koska puhutaan Pietarsaaren tiestä ja Munsalasta. Tapahtumapaikka on ilmeisesti vain nimetön pikkukaupunki siellä jossain.

Kustantamo S&S 2018
212 sivua
Alkuteos Pojken
Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Varjola
Kansi: Sanna Mander