sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista - Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä

Joulun alla ihastuin niin suuresti alaskalaisen Velma Wallisin kirjaan Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa, että varasin heti kirjastosta myös Kaksi vanhaa naista. Molemmat ovat Alaskan atapaski-intiaanien vanhoja legendoja, joita kirjoittaessaan Wallis on käyttänyt myös omaa mielikuvitustaan. Nämä muinaiset tarinat ovat siirtyneet suullisesti sukupolvelta toiselle, ja tämänkin legendan kahdesta vanhasta naisesta Wallis kuuli omalta äidiltään.

Tästä nyt lukemastani kirjasta opin senkin. että gwich'init, joista näissä molemmissa legendoissa kerrotaan, ovat yksi atapaski-intiaanien yhdestätoista heimosta. Wallishan on itsekin atapaski.

Kuten Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa, myös Kaksi vanhaa naista on opettavainen tarina. Jotain samaakin näissä kertomuksissa väistämättä on, koska Alaskan intiaanien elämä on pyörinyt arktisen luonnon armoilla selviämisen ympärillä. Tällä kertaa gwich'init ovat pulassa, koska on poikkeuksellisen ankara talvi, riistaa ei ole saatu niin paljon kuin tarvittaisiin eikä ruoka riitä koko heimolle. Kärsitään suoranaista nälänhätää.

Tällaisessa tilanteessa arktisen luonnon keskellä elettäessä tärkeintä on, että ruoka riittää edes niille, jotka ovat hyödyllisiä eloonjäämisen kannalta eli jotka metsästävät - että heillä riittäisi voimia metsästää ja he voisivat näin tuoda syötävää muille. Vanhat ja sairaat ihmiset, joista ei ole enää hyötyä, vievät vain turhaan ruokaa vahvemmilta.

Heimon keskuudessa on kaksi kivuliasta, vaivojaan valittavaa vanhaa naista: Ch'idzigyaak ja Sa'. Päällikkö joutuu nälänhädän keskellä tekemään raskaan päätöksen, että naiset jätetään oman onnensa nojaan, kun muut jatkavat matkaa. Paikalleen ei nimittäin voi pysähtyä, koska ei riista välttämättä kävele sinne, missä heimo on, vaan sen perässä täytyy liikkua paikasta toiseen. Vanhoille, kivuliaille naisille hylkääminen paukkupakkasten keskelle taas merkitsee varmaa kuolemaa.

Hylkääminen on naisille myös hirveä järkytys. Aluksi he masentuvat, mutta sitten he päättävät taistella. Periksi ei anneta! Kivuistaan huolimatta he alkavat toimia, valmistavat jänisansoja ja muuta tarpeellista, lähtevät liikkeelle. Eteneminen on vaikeaa eivätkä kivut tietenkään lopu. Mutta aina kun jompikumpi masentuu, toinen rohkaisee häntä. Näin he ystävystyv'ät ja saavat tukea toisiltaan.

"Päivät muuttuivat lyhyemmiksi auringon pudotessa syvemmälle taivaanrannan taakse. Oli niin kylmää että naiset säikähtivät, kun heitä ympäröivät puut halkesivat kylmän ilman paineessa. Joka pajut jäätyivät. (Tuossa lienee painovirhe...?) Mutta kun naiset rakensivat leiriä he masentuivat. Sa' ja Ch'idzigyaak pelkäsivät kaukana ulvovia julmia susia. Myös toiset kuvitellut pelot kiusasivat heitä, sillä synkkien päivien hiipuessa pois heillä oli paljon aikaa ajatella. Lyhyen päivänvalon aikana naiset pakottivat itsensä liikkeelle. He käyttivät kaiken aikansa keräten polttopuita syvien kinosten alta. Vaikka ruokaa oli vähän, lämpö oli vanhusten tärkein huolenaihe ja iltaisin he istuivat puhumassa yrittäen pitää loitolla yksinäisyyden ja pelon jotka uhkasivat nujertaa heidät."

Kuten takakansi kertoo, naiset selviytyvät neuvokkuudellaan ankarasta talvesta ja tulevat lopulta pelastaneeksi myös heimonsa. Tarinassa on myös opetus, mutta mikä se on, sen saat itse lukea, jos kiinnostuit tästä vanhasta legendasta.

Kirja pysäyttää miettimään ihmisarvoa ja sitä, miten jokaisella ihmisellä on oikeus elää ja olla olemassa, vaikka hän ei olisi yhtä terve, vahva, hyödyllinen, nuori, kykenevä tai menestyvä kuin muut. Ei ihmisen arvoa mitata hänen "hyödyllisyydellään". Toisaalta tarina opettaa senkin, että ihminen voi kyllä ylittääkin itsensä, ainakin tällaisessa ääritilanteessa. Sekin kyllä vaatii sitä, että pää on kunnossa, koska eivät nämäkään naiset olisi tästä selvinneet, elleivät olisi saaneet toisistaan henkistä voimaa jatkaa. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme.

Like Kustannus 1994, 113 sivua
Alkuteos: Two Old Women (1993)
Suomentanut Tuomas Kilpi 

perjantai 28. joulukuuta 2018

Mara Zalite: Viisi sormea

Latvialainen kirjallisuus on ollut minulle täysin tuntematonta. Siksi kiinnostukseni heräsikin, kun huomasin tällaisen romaanin ilmestyneen tänä vuonna. Mara Zalite on Latvian kansainvälisesti tunnetuin nykykirjailija, mutta en tiedä, onko hänen muita teoksiaan suomennettu. Hän on kirjoittanut runoja, näytelmiä, lasten ja nuorten kirjoja sekä esseistiikkaa.

Hassua sinänsä, että Latvia on jäänyt niin tuntemattomaksi, kun se on kuitenkin meille yksi maantieteellisesti kaikkein lähimmistä maista. Kun katsoin netistä, mitä Eepos-kirjastoista löytyy hakusanalla Latvia, ei siellä kovin paljon kaunokirjallisuutta ollut. Yksi novelliantologia ja joku lastenkirja jäivät lähinnä mieleeni. Matkaoppaita taitaa olla melkein eniten.

Mara Zalite syntyi Siperiassa vuonna 1952. Hänen vanhempansa oli kyyditetty sinne, kuten niin monet muutkin latvialaiset. Vuonna 1956 perhe palasi Latviaan. Tässä omaelämäkerrallisessa romaanissaan hän kertoo viisivuotiaan Laura-tytön silmin paluusta Latviaan ja uudesta elämästä siellä, pienessä maalaisyhteisössä.

Moni asia hämmästyttää ja kummastuttaa pikkutyttöä sekä matkalla että perillä kaivatussa kotimaassa. Miksi vanhemmat menevät junassa vaikeiksi, kun samaan vaunuun tulee mies, jota sanotaan majuriksi? Miksi isä väittää miehelle heidän olevan menossa Moskovaan? Eiväthän he mihinkään Moskovaan ole menossa! Laura julistaa totuuden: Latviaan me menemme! Miksi tilanne menee niin tukalaksi sen jälkeen?

Perillä Latviassa vastassa ovat äidin isovanhemmat, mamma ja pappa. Pappa on vaikeasti masentunut, mutta piristyy tilapäisesti tyttärentyttären perheen palatessa kotiin, Sen jälkeen hän vaipuu taas apatiaansa. Niin moni muu perheenjäsen on kuollut eikä tule koskaan takaisin. Laura ei tietenkään ymmärrä, vaikka sattuukin kuulemaan aikuisten puheita, että psykiatria ei auttanut ja yritti oman käden kautta...

Perheen koti, Lähteelä, on kurjassa kunnossa. Laura ja hänen isänsä eivät ole sitä koskaan ennen nähneet ja ovat ihan tyytyväisiä, mutta äiti on järkyttynyt venäläisten tekemät tuhot nähdessään. Kun äiti kysyy, kuka tämän kaiken on tehnyt, mamma vastaa, että melioraatio, maanparannus. Huh mikä sanahirviö - Laura arvelee, että sen täytyy olla joku pelottava olento:

"Hänet on kokonaan unohdettu, ja ympärillä hiipii Melioraatio. Laura painautuu papan kylkeen. Koska tämä seisoo lähimpänä. Lauraa pelottaa siirtää jalkaa. Laura huomaa, että pappa vapisee. Hänkin pelkää Melioraatiota."

Tällaisten lapsen koomisen tuntuisten huomioiden kautta esiin piirtyy Latvian ja latvialaisten tragedia koko syvyydessään. Zalite kuvaa monia erilaisia ihmiskohtaloita. Esimerkiksi Lauran isää ei huolita mihinkään töihin, koska hän on ollut Siperiassa; hän on siis kansanvihollinen. Sen sijaan tutut miehet kyläilevät kyllä ahkerasti perheen luona, ja onhan maljoja nosteltava sekä kotiinpaluun kunniaksi että monen Siperiaan kuolleen muistolle. Näin isän elämä menee yhdeksi juopotteluksi.

Kuitenkin, koska Laura on vasta viisivuotias eikä ymmärrä paljoakaan, hän on monesti aika huoleton, elää omassa maailmassaan ja leikkii omia leikkejään. Hänelle sattuu ja tapahtuu - onnettomuuksiakin joskus. Tai sitten hän onnistuu löytämään aarteita tai pelastaa sammakonkutua kantamalla lätäkköön lisää vettä ja iloitsee aikuisiksi kasvaneista sammakoista.

Mamman puutarha on hänelle kuin paratiisi. Miten jossain voi olla niin paljon eri hedelmiä, joita hän ei ole koskaan edes nähnyt? Ja täällä pelkästään luumuja on niin paljon, että hän suorastaan kahlaa maahan pudonneissa luumuissa. Miksi kaikki tämä on yksin hänelle, kun ystävät Siperiassa ovat ilman? Kunpa saisi jakaa tätä kaikkea heillekin.

Koska Viisi sormea kuvaa elämää lapsen näkökulmasta, se ei ole liian raskasta luettavaa, vaikka kertookin kovista kohtaloista. Vaikka aikuisilla on kovaa, lapsen maailmassa on paljon keveyttä ja kauneutta. Luvut ovat myös lyhyehköjä, ja tällainen hidaskin lukija sai kirjan luettua melko nopeasti.

Tässä lopuksi vielä ote luvusta Etappi:

"Lauralle tämä on aivan uutta! Miksi äiti ei sitten jäänyt Latviaan, miksi hän matkusti takaisin Siperiaan? Laura ei olisi lähtenyt. Missä Laura silloin oli?
  - Sinua ei silloin vielä ollut. Ne ihmispedot, kirotut roistot, lurjukset, ottivat äidin kiinni ja lähettivät takaisin. Ottivat kiinni koulumatkalla. 
  - Miksi?
  - Lähettivät etappi etapilta takaisin. Laura, puhun sinulle nyt niin kuin aikuiselle. Onko selvä?
  Selvä. Ei saa kysyä, mikä etappi on.
  Etappi etapilta.
  Tähän sanaan asti isä on puhunut hampaita kiristellen mutta rauhallisesti. Nyt on rauha kaukana! Lauraa pelottaa! Isä räjähtää ilmaan! Isä pitelee päätään.
  - Etappi etapilta! Etappi, Laura, jotta tietäisit, ei, parempi kun et tiedä! Miten sen sanoisi - etappi, se on, se on... 
  Isä pomppaa jaloilleen ja huutaa Etapille. Jos Etapilla on neljä silmää? Ehkä nyt on isän vuoro päästää sisältään suuri huuto."


Arktinen Banaani 2018, 348 sivua
Alkuteos Pieci pirksti (2013)
Suomentanut Hilkka Koskela
Original graphic design by Maris Garjanis
Taitto Kimmo Mustonen

Viisi sormea valittiiin ilmestymisvuotensa parhaaksi latvialaiseksi proosateokseksi.

maanantai 24. joulukuuta 2018

Vesa Tuominen & Esa Silander: Karhumies

Viime aikoina monet vakavat kirjat ovat tuntuneet minusta raskailta, kun taas kevyemmät ovat menneet jo hömpän puolelle - ja jääneet lukematta nekin. Karhumies olikin loistavaa luettavaa tässä kohtaa. Toisaalta se on tietokirja ja kertoo ihan asiaa, mutta on kuitenkin todellinen hyvänmielenkirja, jota saa lukea hymy huulessa ja välillä jopa ääneen nauraen.

Sanonkin heti alkajaisiksi, että kyllä kaikki stressit ja muut ikävät asiat unohtuivat tämän kirjan äärellä! Kuulemma eläinten kanssa oleminen helpottaa stressiä, ja näköjään se toimii myös näin kirjan välityksellä.

Olen kerran käynyt Kuusamon suurpetokeskuksessa katsomassa Sulo Karjalaisen karhuja ja muita eläimiä. Siksi minua kiinnosti tutustua tähän kirjaan, ja ihastuinkin niin, että alkoi jo tehdä mieli lähteä ensi kesänä taas Kuusamoon.

Kirja on miellyttävää luettavaa siksikin, että se on visuaaliselta ilmeeltään todellista silmänruokaa. Melkein poikkeuksetta joka aukeamalla on värikkäitä kuvia Sulo Karjalaisen karhujen elämästä ja myös jotain kuvia luonnossa elävistä karhuista. Kuvat ovat Tapio Paappasen ottamia, ellei toisin mainita. Suurpetokeskuksessahan on toki monia muitakin eläimiä, mutta tässä kirjassa keskitytään karhuihin, jotka ovatkin keskuksen eläimistä kuuluisimpia ja rakastetuimpia.

Alussa kerrotaan Sulo Karjalaisen elämästä ja siitä, miten kaikki alkoi. Tämä oli kiinnostavaa tietoa. Sulo ei vain huvikseen ottanut karhuja "lemmikeikseen", vaan mielenkiintoisten sattumien kautta hän pääsi mukaan suurpetovahinkoja tutkivaan tutkimusryhmään. Sitten tutkittiin näätäeläimiä - ja tästä kaikki lähti vähitellen liikkeelle.

Lopulta kuvaan tuli mukaan orvoksi jääneiden karhunpentujen pelastaminen. Jos ne olisi jätetty luontoon, ne olisivat kuolleet, ja ihmisten kanssa elettyään ne eivät enää pärjäisi luonnossa. Sulo Karjalaisen hellässä hoivassa ja toisten karhujen seurassa ne vaikuttavatkin olevan onnellisia.

Kirja esittelee jokaisen karhupersoonan erikseen - ja persoonia ne todella ovat. On hauska nähdä, miten jokaisella on aivan oma luonteensa, aivan kuin ihmisilläkin. Karhutkin ovat yksilöitä. Ja niin kuin ihmisillä on keskenään ihmissuhdeongelmia, niin karhuillakin näyttää synkkaavan paremmin tiettyjen karhujen kanssa, kun taas toisten karhujen kanssa niillä on "eläinsuhdeongelmia". Kuulemma esimerkiksi äiti-tytärsuhde on karhuilla(kin) hankala. No, ehkä kaikki naiset eivät tunnista tätä, mutta minua tuo tieto kyllä hymyilytti.

Karhuilla ja Sulolla on keskenään aivan erityinen ystävyys. Mukana hänen työssään - tai paremminkin elämäntavassaan - on muitakin henkilöitä, ja tarkoitus onkin siirtää Sulon tiedot ja taidot muille, koska hänellä on jo ikää. Toivottavasti hän saa kuitenkin vielä paljon terveyttä ja yhteisiä elonpäiviä karhujensa kanssa.

Monet karhujen tempaukset ja niiden seurassa sattuneet tapaukset ovat kirjan hauskinta antia. Joillekin todella nauroin ääneen. Tässä esimerkkinä yksi koomisimmista jutuista. Kerran, kun Vyöti-karhu (Sulon karhuista toiseksi vanhin, tuotu orvoksi jääneenä hänelle vuonna 1993) oli nuori, Sulo oli metsällä sen ja koiran kanssa. Sulo kertoo:

"Koira haistoi jäniksen, juoksi tielle ja Vyöti innostuneena perässä. Ne jäivät etsimään jälkiä jäisellä tiellä. Kuulin että tietä pitkin on tulossa auto. Hätäännyin, että nyt jää Vyöti auton alle. Koiran sain komennettua suojaan, mutta karhu jäi keskelle tietä. Auto lähestyi kovaa vauhtia. Ryntäsin tielle, kaappasin karhun syliini. Auto sujahti juuri ja juuri ohitsemme. Kuului jarrutusääni. Auto peruutti ja takaikkunasta näkyivät ällistyneet kasvot. Mitä ihmettä? Mies ja karhu keskellä tietä? Mies ei selvästikään ymmärtänyt mitä näki. Poistuimme metsän suojaan nopeasti, mies yritti seurata meitä, mutta palasi sitten autolleen."

Sulon karhuista Juuso on erityisen tunnettu, ja sen minäkin muistan omalta vierailultani suurpetokeskuksessa. Kirjassa kerrotaan myös Juuson kuuluisasta taideharrastuksesta ja yhdellä aukeamalla on sen tekemiä ihania maalauksia. Niillä on nimetkin, kuten taiteilijoiden teoksilla kuuluu olla. Erityisen suloinen on minusta maalaus, jolla on symppis nimikin: Pehmeät varpaat. Myös Juuson taideharrastus sai alkunsa aivan sattumalta; senkin tarinan tämä kirja kertoo.

Sulo on saanut myös kutsun presidentin linnanjuhliin, ja hänellä on käynyt vieraita Hollywoodista asti. Hollywoodin vieraat olivat tietysti tärkeitä henkilöitä ja korostivat olevansa kiireisiä, mutta ihastuivat niin, että jäivät moneksi tunniksi! Vaikka Hollywoodissa on nähty paljon, tällaista hekään eivät olleet nähneet.

Kaikki tämä ja paljon muuta tässä hurmaavassa, ihastuttavassa, lämminhenkisessä kirjassa, jonka tekijöinä ovat kirjailija, kirkkoherra Vesa Tuominen ja käsikirjoittaja Esa Silander. Sulo Karjalainen on mies, jolla on sydän paikallaan. Kirjoittajat toteavatkin:

"Sulo on elämäntyöllään auttanut hädänalaisia eläimiä. Hän korostaa, että pitää auttaa myös hädänalaisia ihmisiä, orpoja, pelokkaita, hylättyjä, yksinäisiä, työttömiä, köyhiä. Sulo on tukenut monia työllistämällä Koillismaan työttömiä nuoria ja opiskelijoita. Ottaessaan heitä töihin sesonkikaudeksi suurpetokeskukseen hän on antanut heille hyviä elämän eväitä. Moni suurpetokeskuksessa vieraillut tai töissä ollut koululainen tai opiskelija on saanut rautaisannoksen Sulon opissa ja kenties suunnan tulevaan ammattiinsa."

Lämmin kiitos Sulolle ja kirjoittajille tästä ihanasta kirjasta. Kiitos myös kustantajalle arvostelukappaleesta.

Docendo Oy 2018, 119 sivua
Kannen kuva: Tapio Paappanen
Kuvat Tapio Paappanen ARPS, jollei toisin mainita
Kansi ja taitto: Jarkko Lemetyinen / Katse Design

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Lassi Nummi: Joulukonsertto - Runoja ja puhetta joulun aikaan

Tämä postaus on omistettu kaikille "joulumielettömille"!

Tunnustan nimittäin, että minä en ole jouluihminen - vaikka tällaista ei kai saisi ääneen sanoa. Toki joulussa on paljon ihania asioita, mutta vastustan sitä, että juuri pimeimpään aikaan vuodesta, kun ihminen on kaikkein väsyneimmillään, pitää jaksaa viimeisillä voimillaan tehdä sitä, tätä ja tuota, suorittaa ja luoda idylliä. Jo nyt aatonaattoaamuna olen ihan väsynyt ja odotan vain sitä ihanaa helpotuksen hetkeä tapaninpäivän iltana, kun kaikki on ohi ja voi taas jatkaa normaalia elämää seuraavat yksitoista kuukautta...

Sorruin kuitenkin lukemaan tällaisen joulurunokirjan. Aluksi se tuntui minusta ihanan virkistävältä, koska Lassi Nummi vaikutti käsittelevän aihetta niin monesta eri näkökulmasta, että tällaisellä väsyneelläkin joulunviettäjällä tuntui olevan olemassaolon oikeus. Heti ensimmäisessä, Minä olen joulu -nimisessä runossa joulu kertoo millainen "hän" on "häliseväiselle ystävälleen", entä millainen välinpitämättömälle, sekaisin olevalle ja hiljaiselle.  Tässä sille sekaisin olevalle:

"Sinä joka olet sekaisin
tätä kaikkea, tästä kaikesta,
sinulle minä olen sekava.
Kaistale seurallista hilpeyttä, siekale tunnetta,
palanen sydäntä, viipale kinkkua,
jokunen kilovattitunti stressiä
ja lapsuuden hyasintti, kiiltokuva, enkelikuoro. 
Sinä joka et löydä minua, et itseäsi, et lasta
näistä majataloista,
älä ylenmäärin huolestu.
En minä moralisoi, en tuomitse. Minä kysyn, sinä itse
kysyt. Ja jossakin, miltei kuulumattomissa,
hiljaisuus vastaa."

Toki mielelläni olisin tuo runon loppuosan hiljainen (jos saisin viettää joulun yksin, kuten kerran tein - silloin ei ollut stressiä! - mikä introvertin unelmajoulu!!). Hiljaiselle Nummi kirjoittaa:

"... Vanha koraali, jonka vaietessa näkymä syvenee,
saa uuden kuullon. Tai liekki joka sammuessaan
saa ajattelemaan, kuvittelemaan
sammumatonta valoa.
Maan hiljaisille minä olen
hiljaisuuden leipä."

Koska Joulukonsertossa on runojen lisäksi myös "puhetta", siellä täällä on pitempiä tekstejä. Eräässä niistä, myös teoksen alkupuolella, Nummi kirjoittaa juuri siitä, miten joulu merkitsee eri ihmisille eri asioita ja herättää hyvin vastakohtaisia tunteita. "Toisen naiivi antaumus herättää toisessa torjuntaa, jopa vastenmielisyyttä. Etenkin, jos joulumielinen vaatii joulumieletöntä osallistumaan omiin tunneorgioihinsa."

Itseäni koskettivat ja puhuttelivat lopulta eniten marraskuuta, pyhäinpäivää ja kuolemaa pohtivat tekstit. Marraskuusta ja vesisateesta alkaen tässä nimittäin lähdetään liikkeelle. Adventtirunoista pidin myös, koska adventti on enemmän minun juttuni kuin joulu.

Lopulta Nummen teoksessa on kuitenkin - luonnollisesti - eniten niitä joulumielisiä tekstejä, herkistelyjä, tunnelmointeja. Kristillistä adventin ja joulun sanomaa myös (loppua kohti yhä enemmän). Koska Nummi osallistui uusimman raamatunkäännöksen tekemiseen, hän jakaa lisäksi muutamia jouluun liittyviä Raamatun tekstejä sekä Mikael Agricolan 1500-luvun käännöksestä että raamatunkäännöskomitean ehdotuksesta 1980-luvulta. Näiden jälkeen hän kertoo omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan noiden kohtien kääntämiseen liittyen.

Hoosianna-nimisessä adventtirunossa on mielenkiintoisesti siirretty adventin tapahtumat suomalaisiin talvimaisemiin: "Ratsastaa alas lumista hohtavaa tietä / kuuran kimallus vaatteissaan, katseessaan valo!" - ja lopulta: "valkea tie / peittyy runsain vihervin männynoksin."

Joulurunoissa on silti muutakin kuin kristillisyyttä, on esimerkiksi kauniita runoja joulukuusesta. Nummi kirjoittaa yleensäkin herkästi ja kauniisti.

No, sanottakoon vielä loppuun, että olen kyllä itse tunnustava kristitty, vaikka minua joulu väsyttääkin. Enkä joulua sinänsä vastusta, vaan siihen liittyvää jaksamisen pakkoa ja sen viettotapoihin liittyvää pakkoa. Myös tässä Lassi Nummen kirjassa kaikki pitkät joulutekstit ja pohdiskelut tuppasivat väsyttämään, mutta joulun sanomahan on kyllä hyvä. Jos lukee (varsinkin väsyneenä) 170 sivua pelkkiä herkistelyjä ja fiilistelyjä tästä aiheesta, alkaa tulla jo melkoiset jouluöverit. Jos nimittäin sattuu olemaan vähän "joulumieletön"...

Itse (pelkistetyn kielen ystävänä) pidin tällaisista lyhyistä, tiivistetyistä mietteistä, kuten tässä runossa, jonka jaan tähän loppuun:

Kultahohde
Jacopo di Cionen maalaus Pietà
Fiesolen tuomiokirkon museossa

"Avaudu, anna
tämän kultahohteen läpäistä sielusi.
Näethän: murheesta
pelkistyy rauha.
Rauhasta jokin
käsittämätön hohde. Kuin ilo."

Huh! Tämä upea runo sisältää jotenkin niin paljon, että kokonaisen kirjan lukemisen sijasta olisi voinut lukea vain tämän yhden runon. Sen myötä toivon jouluiloa joulumielisille ja rauhaa joulumielettömille tuleviin päiviin!

Kustannusosakeyhtiö Otava 1987, 173 sivua
Kuvitus: Elina Luukasen grafiikkaa

perjantai 21. joulukuuta 2018

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa - Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta

Alaskalainen Velma Wallis on atapaski-intiaani, joka on kirjoittanut tämän tarinan kansansa kertomien legendojen pohjalta. Näiden suullisena perimätietona kulkeneiden legendojen perusteella voidaan eläytyä hiukan siihen, millaista alkuperäiskansojen elämä oli "muinaisina aikoina, maassa jossa aurinko paistoi kesäisin yötä päivää ja katosi sitten suureksi osaksi kuolettavan kylmää talvea", kuten kirja alkaa.

Kirja kertoo kahdesta pohjoisesta kansasta: atapaskeista eli gwich'ineistä ja inuiteista, Pohjois-Alaskan eskimoista, joita gwich'init kutsuivat ch'eekwaiiksi. Nämä kaksi kansaa olivat vihollisia keskenään ja syyllistyivät julmuuksiin puolin ja toisin. Elämä arktisen luonnon armoilla oli molemmille ankaraa selviytymistaistelua. Heimojen oli pysyttävä yhdessä ja jokaisen oli osallistuttava yhteisiin töihin, että saataisiin kerättyä tarpeeksi ruokavarastoja pitkän talven varalle. Naisilla oli naisten työt ja miehillä miesten. Näissä rooleissa piti pysyä.

Kaksi nuorta gwich'iniä, Lintutyttö ja Daagoo, ovat kumpikin omilla tahoillaan erilaisia, poikkeusyksilöitä. Lintutyttö ei viihdy kotona yksitoikkoisissa naisten töissä, vaan nauttii jo nuorena enemmän painimisesta poikien kanssa ja metsästämisestä miesten kanssa. Daagoo puolestaan ei halua metsästää, kuten hänen miehenä kuuluisi, vaan hän on haaveilija, joka haluaa vaellella ja nähdä, mitä vuorten takaa löytyy.

"Daagoo halusi tietää mitä auringolle tapahtui talvella, kun se näytti vetäytyvän etelään, josta se nousi joka päivä aina vain vähäisempiin korkeuksiin taivaalle, kunnes se katosi horisontin taakse."

Heimovanhimmat kertovat uteliaalle pojalle legendan etelässä sijaitsevasta auringon maasta, jossa on lämmintä ja aurinko paistaa ympäri vuoden. Pojalle piirretään jopa kartta, erään heimovanhimman isoisoisältä periytynyt reitti auringon maahan.

Tästä Daagoo on haltioissaan ja haluaa joskus vielä löytää tuon maan. Hänen isänsä yrittää selittää hänelle, ettei tuollainen haaveilu lämmitä meitä kylminä talviöinä. On metsästettävä ja kerättävä ruokaa talvea varten - haihatteluihin ei pidä tuhlata kallista aikaa. Daagoo puolustautuu:

"'Isä, etkö koskaan ajattele aurinkoa?' hän kysyi epäuskoisena. 'Sitä minne se menee öisin ja pitkinä talvina, kun me kamppailemme täällä selvitäksemme kinoksista ja kylmyydestä? Heimovanhimmat ovat puhuneet auringon maasta, lämpimästä maasta, jossa aurinko paistaa koko ajan. Meidän pitäisi seurata aurinkoa sen sijaan että kärsisimme jälleen kylmän talven täällä."

Erilaisuutensa takia Lintutyttöä ja Daagoota kiusataan omissa yhteisöissään. Kuitenkin he haluavat pysyä omana itsenään eivätkä tahdo sopeutua siihen muottiin, johon toiset ovat heitä pakottamassa. He tahtovat myös päästä toteuttamaan unelmansa ja elämään omaa elämäänsä.

Kuinka käy matkalla unelmien toteutumiseen ja mitä se matka heille opettaa? Onko unelmien toteutuminen mahdollista noissa kovissa oloissa? Unelmistaan voi joutua maksamaan korkean hinnan, mutta myös syvät elämänviisaudet avautuvat lopulta näille oman tiensä kulkijoille.

Koska en halua tehdä juonipaljastuksia blogissani, en voi tässä kommentoida enempää. Mutta olipa kerrassaan upea kirja! Minua kiinnosti Alaska ja intiaanit, mutta en osannut odottaa, että jo vanhoissa legendoissa on käsitelty aiheita, jotka ovat ajankohtaisia nykyäänkin, kuten erilaisuus ja oman tiensä kulkeminen. Toisaalta pitäisihän sen olla selvää: ihminen on aina ollut sama, vaikka ulkoiset olosuhteet ovatkin olleet erilaiset eri aikoina. Aina on ollut yhteisöön sopeutuvia ja sopeutumattomia yksilöitä. Menneinä aikoina sopeutumattomuus ja vastavirtaan uiminen on vain ollut vielä vaikeampaa kuin nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa.

Kirjassa minua kiehtoi myös tuo arktisen luonnon armoilla eläminen ja kuvaukset talveen valmistautumisesta sekä siitä selviytymisestä. Iän myötä arktiset alueet ovat alkaneet kiinnostaa minua, kun nuorena haaveilin vain elämästä palmun alla, siellä "auringon maassa"!

Vaikka tarina kertoo muinaisten atapaskien ja inuitien välisistä vihollisuuksista, nykyään asiat ovat onneksi toisin. Wallis on rauhan asialla:

"Tämä kirja on omistettu kaikille maapallon heimoille. Olemme kaikki erilaisia yksilöinä, ryhminä ja kansoina, mutta silti meidän on noustava vihan ja pahuuden opetusten yläpuolelle ja kamppailtava yhtenä heimona hyvän puolesta."

Vahva suositus Wallisin teokselle!

Like Kustannus Oy, 207 sivua
Alkuteos: Bird Girl and the Man who Followed the Sun
Suomentanut Tuomas Kilpi
Kansi: Tommi Hänninen (mikäli näin oikein kirjaston tarran alta...)
Piirrokset: Jum Grant (joka on myös atapaski-intiaani)

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Heidi Uusimäki: Kaukana Shanghain valoista

Heidi Uusimäki työskenteli kolme vuotta englanninopettajana köyhässä kiinalaisessa Guangxin maakunnassa, kaukana Shanghain valoista, kuten kirjan nimikin kertoo. Guangxissa, joka sijaitsee aivan Kiinan eteläosassa, moni asia oli toisin: siellä oli vielä nykypäivää sellainen menneen ajan elämä, josta shanghailaisten oli vaikea uskoa todeksi, Shanghailaisille oli historiaa se, mitä Uusimäki oli nähnyt Guangxissa: sähköttömät talot, polkupyörät, sokerista ja vedestä tehty herkku, kerran vuodessa saatavat vaatteet ja mutaiset pompputiet.

Uusimäki totesi, että jos jo Kiinan vauraalla itärannikolla oltiin niin tietämättömiä köyhien maakuntien todellisuudesta, niin vielä vähemmän siitä tietäisivät suomalaiset. Siksi hän kirjoitti tämän kirjan, jossa kertoo työstään, elämästään ja kohtaamiensa paikallisten elämästä Guangxissa. Tätä kaikkea hän kuvaakin todella värikkäästi ja mukaansatempaavasti.

Ulkomaalaiset englanninopettajat toimivat kiinalaisen Amity-nimisen kansalaisjärjestön palveluksessa. Heidi Uusimäen työpaikat Longzhoussa ja Liuzhoussa olivat opettajankoulutuslaitoksia. Näistä ensimmäinen sijaitsi lähellä Vietnamin rajaa, jossa oli aivan erilaista kuin Pohjois-Kiinassa, jossa Uusimäki oli ennen liikkunut. Koko maakunnassa tuntuu kyllä olevan upeat maisemat. Vaikka kirjassa ei ole kuvaliitettä (joka olisi aina plussaa), Uusimäki osaa kuvailla maisemia niin, että ne melkein näkee silmissään. Matkojen ja maisemien kuvauksia kirjassa on monia.

Kaikki mahdollinen oli erilaista sekä kiinalaisissa oppilaissa että opettajan työssä siellä. Tätä aihetta kirjan alkupuolella kuvataankin pitkään, joten varsinkin opettajia kirja kiinnostaa varmasti! Vaikka opiskelijat olivat parikymppisiä, he olivat vielä hyvin naiiveja suomalaisiin verrattuna. Kiinalaisissa kouluissa oppilaita ei myöskään kannusteta oma-aloitteisuuteen tai itsenäiseen ajatteluun, vaan lähinnä oppikirjan tekstien ulkoaoppimiseen. Eikä omia mielipiteitä kannata tietysti olla siksikään, että Kiinassa pitää muistaa olla samaa mieltä puolueen kanssa.

"Armeijakoulutuksen ja kungfutselaisuudessa vaalittavan hierarkian ansiosta oppilaat kunnioittavat opettajiaan paljon ja tekevät kaiken mitä opettaja pyytää. Pyyntö tosin piti esittää aina, sillä oppilaat eivät esimerkiksi tehneet taululta muistiinpanoja oma-aloitteisesti, eivätkä edes ottaneet muistiinpanovälineitä esiin asiasta erikseen mainitsematta. Mutta koska opetin suullista englantia, ei siinä paljoa kirjoitella tarvinnut. Oma-aloitteisuuden ja itsenäisen ajattelun puute näkyi myös kopioimisvimmassa. Kun tehtiin esitelmiä tai puheita, kopioitiin suoraan netistä tai kirjoista. Luotettiin enemmän jo oleviin lähteisiin kuin omaan kykyyn vastata vaikkapa aiheeseen: 'mitä mieltä olen ympäristönsuojelusta'."

Kuvaukset noista lapsenomaisista, kihertävistä ja opettajiinsa kiintyvistä oppilaista olivat osa teoksen parhaasta annista. Ruuasta, matkoista, luonnosta ja Kiinan vähemmistökansoista kirja myös kertoo. Kulttuuria esitellään esimerkiksi luvussa Yhtä juhlaa, jossa kerrotaan muun muassa opettajanpäivästä, kuukakkujuhlasta, naistenpäivästä ja kiinalaisesta vauvajuhlasta. Uusimäki sai nähdä esimerkiksi vähemmistökansojen tanssiesityksiä, jotka kuulostavat mielenkiintoisilta.

Luku Pakomatkalla melusaasteesta kuvaa mitä erilaisimpia matkoja Guangxissa, ja taisipa joku reissu suuntautua maakunnan ulkopuolellekin.

Luvussa Kirkoista Heidi Uusimäki kertoo paikallisista, virallisesti hyväksytyistä kirkoista, joiden jumalanpalveluksiin hän osallistui. Hänhän oli Suomen Lähetysseuran työntekijä, mutta ei luonnollisestikaan saanut eikä voinut tehdä varsinaista lähetystyötä. Hän kuitenkin kävi kirkossa, vaikka ei sielläkään paljoa ymmärtänyt, koska siellä puhuttiin jotain paikallista murretta eikä hänen opiskelemaansa mandariinikiinaa. Tämä kirkoista kertova luku on suht lyhyt, mikä tiedoksi niille, joita se aihe ei ehkä kiinnosta.

Kirjan lopussa kerrotaan myös Amity Foundationin tekemästä avustustyöstä Kiinassa. Kyseinen järjestö tekee paljon muutakin kuin lähettää englanninopettajia. Kunnollinen englannin oppiminen ei ole itsestäänselvyys Guangxin tapaisessa maakunnassa, jossa paikallisten englanninopettajien taso on heikko. Tie esimerkiksi yliopistoon aukeaa kuitenkin vain, jos englannin taito on vahva, ja koulutushan on avain parempaan elämään, joten siksi tämäkin työ on tärkeää.

Lisäksi Amity on muun muassa auttanut kuuroja ja sokeita pärjäämään itsenäisesti ja elättämään itsensä, tukenut keskellä ei mitään asuvien kylätohtorien koulutusta ja auttanut maanjäristyksen uhreja.

Kaukana Shanghain valoista on huikea ja värikäs nojatuolimatka Kiinaan - vaikka luulen, että omasta postauksestani tuli aika rutikuiva ja tylsä. Kirja kannattaa kuitenkin lukea, jos Kiina kiinnostaa, ja todeta itse, miten paljon uutta ja yllättävää sen kautta oppii tuosta maasta - tai ainakin sen yhdestä maakunnasta.

Lopuksi ote Heidi Uusimäen matkasta Yao-kansan kyliin:

"Seuraavana päivänä yao-naiset kuljettivat minua ympäri vuoria kylästä toiseen hätyyttäen puhveleita ja käärmeitä tieltään. Olin kuin aikamatkalla, sillä kaikki talot, kylät ihmisineen, rakennuksineen, työkaluineen olivat kuin jostain 1500-luvulta. Tavarat, joita Hongkongin kaupunginmuseossa esitellään 1700- ja 1800-luvulla sinne muuttaneiden hakka-ihmisten tavaroina ovat vielä täällä Guangxissa jokapäiväisessä käytössä pelloilla ja myynnissä toreilla. Esimerkiksi punotut selkäkorit, laakeat astiat, joissa kuivataan puuvillaa tai chilipippureita, tai korit joilla pyydystetään kaloja. Kun näin Yunnanin pelloilla traktoreita, täällä näki vain kuokkia tai puhveleita. Yhdessä kylässä istuin sähköttömän talon bambusta tehdyllä parvekkeella vuoren rinteellä ja katselin alas laaksoon. Oliko hyvä että turismi oli jo tännekin löytänyt? Kauanko laakso ja kylät saisivat olla rauhassa?"


Suomen Lähetysseura 2010, 194 sivua
Ulkoasu Tanja Varonen / DA Graphics Oy

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Ayako Miura: Jäätymispiste

Luin japanilaisen Ayako Miuran (1922-1999) romaaneja lukioikäisenä eli noin 30 vuotta sitten. Aika on tehnyt tehtävänsä: en muistanut niistä käytännössä enää mitään. Siksi olen ollut utelias kertaamaan, millaisia Miuran kirjat oikein ovat. Uteliaisuuttani lisäsi sekin, kun kerran eräs henkilö kertoi jossain Facebookin kirjallisuusryhmässä, että Miura on hänen lempikirjailijansa, vaikka hän itse on ateisti ja Miura puolestaan oli tunnustava kristitty.

Myös japanilaiset ovat pitäneet Jäätymispisteestä. Kirjan suomentanut Martti Turunen kertoo esipuheessaan, että Miura sai aikoinaan tästä romaanista valtion kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuosittain vain yhdelle kirjailijalle. Kirjasta tehtiin myös televisionäytelmä, jota esitettiin television pääkanavalla puolen vuoden ajan.

Jäätymispiste käsittelee vaikeita aiheita, kuten syyllisyyttä, vihaa ja kostoa, ja täytyy myöntää, että ainakin minulle juuri nyt se oli hiukan liian raskasta luettavaa. Enemmän olisin nimittäin kevennyksen tarpeessa. Kuitenkin kun olin lukenut kirjan loppuun asti, voin vain todeta, että on se kyllä mestariteos.

Miura kertoo romaanissaan eräästä perhehelvetistä kauniin julkisivun takana. Vuosikausien tuska ja ahdistus perheessä alkaa eräänä heinäkuisena päivänä vuonna 1946. Ylilääkäri Keizoo Tsuziguchin vaimo Natsue on kotona kahdestaan miehensä sairaalan silmälääkärin, Jasuo Murain, kanssa. Natsue on ihastunut Muraihin ja tämä häneen, mutta kuitenkin Natsue vastustaa Murain lähentelyjä. Silloin paikalle osuu perheen kolmevuotias Ruriko-tytär. Hän ei ole toivottu henkilö tässä tilanteessa, jossa tunteet käyvät kuumina, ja niinpä Natsue komentaa hänet ulos.

Käy kuitenkin niin, että Ruriko katoaa ja lopulta hänet löydetään murhattuna. Perheen isä Keizoo alkaa vihata sekä murhaajaa että Natsueta ja Muraita, joiden kaikkien syytä kuolema hänen mielestään on. Lisäksi Keizoo on varma, että Natsue on ollut hänelle uskoton. Hän alkaa kantaa kaunaa ja hautoa kostoa.

Kummallista - ja minusta epäuskottavaa - kyllä, Natsue alkaa ihmeen pian haaveilla, että saisi adoptoida pienen tytön, jota kasvattaisi kuin Rurikoa. En tiedä, toimisiko kukaan äiti todellisuudessa näin absurdisti. Eihän kuollutta lasta voi kukaan toinen korvata.

Tästä Keizoo saa hurjan (ja myös melko epäuskottavan - tai vähintään mielikuvituksellisen) idean kostaa Natsuelle niin, että tämän tietämättä valitsee adoptoitavaksi Rurikon murhaajan orvoksi jääneen vauvan. Keizoo nauttii ajatellessaan, miten Natsue hoitaa hellästi tuota vauvaa ja miten hän musertuu saadessaan joskus vuosien päästä tietää, että onkin hellinyt murhaajan lasta.

Näin alkaa tuo järkyttävä perhehelvetti. Ensin Keizoo vihaa heidän adoptiotytärtään Yookoa, ja kun totuus vihdoin valkenee Natsuelle, hänestä vasta tuleekin kauhea, pahansuopa äitipuoli, joka yrittää kaikin tavoin kiusata Yookoa. Lisäksi perheessä on poika, Tooru, joka myös joutuu kärsimään perheen huonosta ilmapiiristä.

Koston kierre, parisuhdeongelmat ja varsinkin Natsuen viha Yookoa kohtaan jatkuvat sitten vuosien ajan. Perheessä näytti olevan sellainen toimintamalli, joka lienee tuttua monelle suomalaisellekin, että tehdään omia johtopäätöksiä toisen tekemisistä ja sanomisista, mutta ei puhuta ääneen mitään, vaan haudotaan asioita vain omassa mielessä. Usein nuo johtopäätökset sitten ovat enemmän tai vähemmän vääriä - ja ainakin Tsuziguchin perheessä ne johtavat traagisiin seurauksiin.

Kuten suomentaja sanoo esipuheessa, Miura käsittelee romaanissaan syyllisyyden ongelmaa tyypilliseen japanilaiseen tapaan antamatta valmiita vastauksia. Kirjailija jättää paljon lukijan pohdittavaksi. Omaa syyllisyyttä ja toisten syyttämistä lähestytään monesta näkökulmasta.

"Jos Murai ei olisi tuona päivänä tullut heille, ei Rurikoakaan olisi murhattu. Natsue halusi unohtaa sen, että juuri hän itse oli ajanut silloin Rurikon ulos. Hän halusi sälyttää vastuun Muraille. Sillä tavalla hän pyrki keventämään omaa syyllisyyttään. Hän ei tullut ajatelleeksi, miten itsekäs hänen ajattelutapansa oli.
  On totta, että olin tuolla hetkellä Murain lumoissa. Mutta eihän tuollaisen sydämen liikehdinnän pitäisi olla niin paha asia, että ansaitsin Rurikon kuoleman kaltaisen lohduttoman rangaistuksen. Oli kohtuutonta, että yhdestä poskelle saadusta kevyestä suudelmasta koituivat tällaiset seuraukset."

Karulla tavalla ja yhtään kaunistelematta Jäätymispiste kuvaa ihmisen pahuutta, itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä. Varsinkin Natsue muuttuu tarinan edetessä melkoiseksi hirviöksi Yookoa kiusatessaan. Kirjan henkilöt etsivät monissa ratkaisuissaan aina vain omaa etuaan välittämättä siitä, miten pahalta heidän sanansa ja tekonsa toisista tuntuvat.

Kirja onkin todella taidokas kuvaus ihmismielen pimeästä puolesta. Onneksi jaksoin lukea sen loppuun, koska vasta loppuun asti luettuna se pääsee todella oikeuksiinsa. Paikoitellen teki tiukkaa, mutta kyllä tämänkin kirjan parissa sai kokea myös lukemisen nautintoa. Onhan siellä kaiken keskellä myös hyvyyttä, rakkautta ja ystävyyttä. Juoni on ennalta-arvaamaton, ja aivan viimeiselle sivulle asti saa jännittää, kuinka kaikki lopulta päättyy.

Mitä siihen kristillisyyteen tulee, se tulee esiin 508-sivuisen tarinan mittaan vain muutaman kerran, eikä niissäkään kohdissa mitenkään saarnata, joten ymmärrän nyt hyvin, miksi tuo Facebook-ryhmässä tapaamani ateisti kerran ylisti Miuran kirjoja. Ymmärrän myös, miksi Jäätymispiste sai tuon kirjallisuuden valtionpalkinnon Japanissa. On se kyllä mestariteos.

Kirjan lopussa moni asia jää auki, mutta onneksi tarina jatkuu seuraavassa romaanissa, jonka nimikin kuulostaa valoisammalta: Aurinko sulattaa jään. Ehkä Tsuziguchin perheellä on vielä toivoa.

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1972, 508 sivua

maanantai 3. joulukuuta 2018

Veikko Huovinen: Hamsterit

Veikko Huovisen Hamsterit on yksi lempiromaaneistani, jonka olen lukenut monena vuonna marraskuussa. Tämä "aikuisten satu" pursuaa nimittäin sellaista elämäniloa ja lämmintä huumoria, että kyllä sitä lukiessa marraskuun harmaus ja pimeys unohtuu. Hymyilemättä ei voi tätä kirjallista ilotulitusta lukea!

Kirjan kantava teema on nimittäin toiveikas talvimieli. Hamsteri-niminen hupaisa mies ja hänen naapuriinsa muuttava elämän murjoma Rurik aloittavat yksissä tuumin varautumisen hirmuiseen talveen. Hamsteri on aika vekkuli, joka osaa kaunopuheisesti maalailla jostain etelän rannikkokaupungista tulleelle Rurikille, miten armoton talvi on täällä päin. Siitä ei yksinkertaisesti selviä ilman talvivarastoja! Kun varastot on hankittu, kelpaa sitten talven tulla, lumen tuiskuta ja pakkasen paukkua ihmisten hautautuessa mukavasti sisälle lämpimään syömään herkkujaan ja lukemaan kirjoja mursunpyytäjistä. Saa olla kuin karhu pesässä. Mikäs sen hauskempaa!

Massiivisia valmisteluja, ostoksia, marjastamista, säilömistä ja varastointia - eli hamstrausta - harjoitetaankin koko syksyn ajan. Kaikkea mahdollista on oltava turkisliiveistä säilykepurkkeihin ja savustetusta lampaasta hienoon riviin erilaisia likööri-, rommi- ja konjakkipulloja. Nuo juomat tietenkin salataan Rurikin vaimolta Tellulta. Jopa koira taloon hankitaan, koska "koira on välttämätön talvi-iltoina", opastaa Hamsteri.

"Ajattele, tuuli vonkuu, puunoksa lyö ikkunaan ja kinokset peittävät melkein koko talon. Mutta, sanon vakaumuksella, kellarisi ja aittasi ovat täynnä, halkopinot nousevat jylhästi takapihalla ja vahvan villapuseron pystykaulus sanalla sanoen nostaa leukasi pystyyn. Hoi, vihellät myrskyille, naurat uhmaavasti pakkaselle! Rasvapitoinen liha ja keltainen voi antaa verellesi ankaran vastustuskyvyn kylmyyttä silmällä pitäen. Marjoissa ja juurikasveissa asustavat vilkkaat, terhakat vitamiinit virkistävät sanomattomasti, eikä elinvoimallasi ole mitään ääriä. Nopsasti nousee jalka, lumilapio ei paina mitään käsissäsi, ja hirmumyrskynä luo luuta tien aitalle, saunalle, jopa portille asti, jos niin haluat. Mutta voitpa päiväkausia levätä sisälläkin pimeänä sydäntalvena, sillä ei mikään pakota sinua ulos! Voit kuten karhu hautautua kinokseen, korvissasi tuiskun mahtava laulu."

Huovinen kuvaa sekä Hamsteria että Rurikia todella hilpeästi, pilke silmäkulmassa. Kaiken tämän hamstrausinnon keskellä alussa niin elämän lannistama Rurik virkistyy aivan huomaamattaan, ja Tellukin näkee ihmetellen muutoksen miehessään - ja rakastuu tähän uudestaan. Myös perheen lapset Niku, Naku ja Raisa ovat menossa mukana.

Kirjassa on myös hienoa luontokuvausta, ja se vie ihanasti jonnekin kauas kaikesta maailman pahuudesta. Se kuvaa leppoisaa menneiden aikojen elämänmenoa maaseudulla luonnon helmassa, eikä siinä ole ihmissuhdeongelmia, stressiä tai mitään muutakaan ahdistavaa. Tarinan henkilöt ovat ystävällismielisiä ja hyväntahtoisia. Hamsterin ja Rurikin ystävyys lämmittää sydäntä.

Hamsterit on riemukas elämänilon ja nautinnon ylistys. Toiveikas talvimieli ei herää vain kirjan henkilöissä, vaan myös lukijassa. Itsekin alan aina haaveilla talvivarastoista! Miten mukavaa olisi hautautua kotiin nautiskelemaan ja lepäilemään kaamoksen yli, kun ei tarvitsisi moneen kuukauteen käydä edes ruokakaupassa... :)

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa huumorin ystäville ja toiveikasta talvimieltä kaipaaville! Hamsterit on täydellinen piristyspilleri, kaamosvalohoito ja lääkitys sellaiselle, joka tahtoo hetkeksi paeta jonnekin, missä ei ole ongelmia.

1. painos WSOY 1957
Lukemani kirja on omasta hyllystäni Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos v. 1979.
Kuvan olen ottanut jo vuosi sitten, ja siinä on kirjaston kirja, jossa on minusta hauskempi kansi kuin omistamassani painoksessa. 

lauantai 1. joulukuuta 2018

Fernando Pessoa: Hetkien vaellus

Ihastuin Fernando Pessoan runoihin jo 20 vuotta sitten, kun silloisiin opintoihini kuului Portugalin kirjallisuuteen tutustuminen. Nyt kun palasin Pessoan runojen äärelle pitkästä aikaa, ne kolahtivat edelleen - ja vain entistä enemmän. Näköjään aika on tehnyt minusta entistä enemmän tuon monipersoonaisen runoilijan sukulaissielun!

Niille jotka eivät tiedä: Pessoahan ei kirjoittanut pelkästään omalla nimellään, vaan myös kolmella muulla nimellä: Alberto Caeiro, Ricardo Reis ja Alvaro de Campos. Nämä eivät olleet pelkästään nimiä, vaan selvästi toisistaan erottuvia persoonia, joilla oli omat elämäntarinansa, näkemyksensä ja kirjoitustyylinsä. Persoonat saattoivat väitellä ja olla eri mieltä keskenään, ja Alvaro de Campos kirjoitti jopa muistokirjoituksen Alberto Caeirolle - tosin luin, että Caeiro palasi vielä kuolemansa jälkeenkin kirjoittamaan...

Kyseinen muistokirjoitus on tämän kirjan alussa, ja siinä on humoristisia piirteitä. Alvaro de Campos kirjoittaa Caeirosta esimerkiksi näin (muistellessaan erästä heidän väittelyään): "Tässä vaiheessa minä tunsin luissani etten istunut keskustelemassa toisen ihmisen vaan toisen universumin kanssa."

Koomista on sekin, kun de Campos suree sitä, ettei ollut Caeiron kuollessa paikalla Lissabonissa. "Minä olin Englannissa. Ricardo Reis ei ollut Lissabonissa hänkään; hän oli palannut Brasiliaan. Fernando Pessoa oli siellä, mutta vaikuttaa siltä, ettei hän ollut läsnä. Fernando Pessoa tuntee kaiken, mutta sillä ei ole häneen vaikutusta, ei edes sisäisesti."

Kuitenkin kaikki nämä henkilöt olivat Pessoa itse.

Esipuheessa suomentaja Pentti Saaritsa toteaa: "Mitä selvemmin heteronyymit hahmottuivat hänelle erillisiksi henkilöiksi, sitä enemmän se luonnollisesti koetteli Fernando Pessoan mielenterveyttä."

Pessoa kärsi ainakin masennuksesta; en tiedä kävikö hän psykiatrilla ja oliko hänellä joku diagnoosi. Ainakin hän teki ihan tavallista, proosallista päivätyötä, ja jossain runossaan hän suree sitäkin, ettei hän osaa olla edes hullu oikella tavalla. "Minä olen potilas vailla hullujenhuonetta. / Minä olen ihan kylmästi mielipuoli, / olen selväjärkinen ja hullu."

Ehdin jo lukea toisenkin Pessoan runokokoelman esipuheen, josta kävi ilmi, että Pessoalla oli jossain vaiheessa suhde erääseen naiseen, mutta sekään ei kestänyt, kun runoilija hajoili milloin miksikin henkilöksi.

Kirja sisältää luonnollisesti valikoiman runoja jokaiselta näistä persoonista (heteronyymeistä). Kaikilla heillä tosiaan näyttää olleen selvästi toisistaan erottuva kirjoitustyyli ja ajatusmaailma. En lähde niitä kaikkia erittelemään tässä, vaan pidätän itselleni oikeuden olla subjektiivisen kiinnostunut Pessoan monista persoonista ja ottaa muutaman siihen liittyvän lainauksen.

Saaritsa sanoo pitäneensä eniten Alvaro de Camposista, ja huomasin, että hänen runonsa minuunkin kolahtivat eniten. Jopa melkein 20 sivua pitkä runo Hetkien vaellus. Voisi luulla, että niin pitkä runo olisi puuduttavaa luettavaa, mutta mitä pitemmälle se etenee, sitä rajummaksi vauhti kiihtyy, siinä on suorastaan maanista energiaa ja vimmaa, niin että lukijakin voisi melkein mennä transsiin sitä lukiessaan.

Tuossa pitkässä runossa hän julistaa, miten hän on kaikkea ja kaikki, hän on tuntenut kaiken, elänyt kaikki elämät, tehnyt kaikki teot, puristanut rintaansa vasten kaikki ihmiset, hyvät ja pahat. Siinäpä sitä pituutta runolle tuleekin, kun kertoja erittelee, mitä kaikkea hän on ollut ja missä kaikessa ollut mukana.

Muutama ote runosta:

"Olen moninkertaistanut itseni tunteakseni itseni,
ja tunteakseni itseni minun on pitänyt tuntea kaikki,
olen ylittänyt äyrääni, en ole ikinä tehnyt mitään muuta
                                                                                         kuin tulvinut yli,
olen riisuutunut, antanut periksi,
ja sieluni joka kolkassa on eri jumalalle pyhitetty alttari.
----
Tuntea kaikki kaikin tavoin,
omata kaikki mielipiteet,
olla vilpitön ja ristiriidassa itsensä kanssa joka hetki,
inhota itseään hengen täydellä vapaudella,
ja rakastaa kaikkea kuin Jumala.
----
Loppujen lopuksi minä olen jatkuva vuorokeskustelu,
äänekäs puhe josta ei saa selvää, keskiyö tornissa
kun kellot huojuvat hiljaa käden koskettamatta
ja tulee sääli kun tietää että elämää
                                                        on elettäväksi huomennakin."

Runo Tupakkakauppa, josta myös pidän, ei varsinaisesti kerro tupakkakaupasta, vaikka sellainenkin siinä esiintyy. Siinä Pessoa (Alvaro de Camposin nimellä), joka surullista kyllä ei vielä eläessään saanut nimeään tähtiin, purkaa kipuaan ja pettymystään siitä, ettei hänestä koskaan tule mitään. Unelmia on, mutta ne eivät voi toteutua. Eihän kaikista voi tulla jotain suurta...

"En ole mitään.
Minusta ei koskaan tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään.
Paitsi että minussa on kaikki maailman unelmat. 
----
Minä olen ja tulen ehkä aina olemaan ullakkohuoneen väkeä
vaikka en siellä asukaan;
minä olen aina se joka ei syntynyt sitä varten;
minä olen aina se jolla oli edellytykset;
minä olen aina se joka odotti että hänelle aukeaisi ovi
                                                               seinään jossa ei ovea ollut..."

Pessoan lyriikassa näkyykin myös portugalilainen saudade, kaipaus, joka on kuulemma heille ominaista. Hän kaipaa joksikin muuksi ja johonkin muualle.

Tämä kaikki nyt kertomani, mutta myös paljon muuta näissä Pessoan runoissa! Hassua kyllä, Pessoan oikea sukunimi tarkoittaa suomeksi henkilöä / persoonaa. Saaritsa arvelee, että ehkä tämä sai hänet jo lapsena keksimään itselleen noita eri nimiä ja peroonia.

Pessoa on hieno runoilija, joka kuitenkin eläessään sai julkaistua vain pari kokoelmaa, runoja, jotka eivät edes olleet hänen parhaimpiaan. Enimmäkseen hän oli pöytälaatikkorunoilija, jonka runoja alettiin julkaista vasta 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Joskus voi siis näinkin käydä.

Otava 1974, 78 sivua
Suomentanut Pentti Saaritsa