torstai 15. marraskuuta 2018

Marko Annala: Paasto

Ihastuin Marko Annalan toiseen romaaniin hiukan jo nähdessäni sen upean kannen. Ennen varsinaista lukemista myös selasin kirjaa, ja minut hurmasi seuraava kappale:

"Viihdyn kirjojeni parissa. Jos omaisin riittävästi rohkeutta, lopettaisin nykyisen työni ja perustaisin antikvariaatin. Pukisin päälleni burgundinpunaisen tupakkatakin ja järjestelisin kirjoja päivät pääksytysten. Asiakkaita kävisi vain kourallinen päivässä ja he olisivat yhtä omituisia ilmestyksiä kuin minäkin. Heillä kaikilla olisi rokonarpinen iho, ahavoitunut katse, ja he tietäisivät tasan tarkkaan, kuinka niskoja nakellaan oikeaoppisesti. Liikkeeni olisi kaupunkierakkojen kohtauspaikka. Paikka jossa saisi muumioitua hyllyjen väliin rauhassa ulkomaailmalta."

Eihän kirja, jossa on tällainen kappale, voi olla kovin huono!

Antikvariaatin perustamisesta yllä olevassa otteessa haaveilee kirjan minäkertoja Matias, nelikymppinen ortodoksikirkon jäsen. Hän on jo vuosien ajan ollut uskonkriisissä: käytännössä hän ei ole enää pitkään aikaan uskonut Jumalaan. Omien sanojensa mukaan hän ei voi uskoa, koska ei tunne eikä koe Jumalaa.

Mutta miten uskaltaa paljastaa ajatuksensa Marika-vaimolle, isä Hermanille seurakunnassa ja työkavereille? Jos Matias on rehellinen, menettääkö hän kerralla kaiken - vaimon, ihmissuhteet ja työn?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääsiäistä edeltävään suuren paaston aikaan. Paaston alkaessa Marika lähtee pariksi kuukaudeksi Etiopiaan toteuttamaan kutsumustaan: opettamaan lapsia. Matias ehtii viime hetkellä tunnustaa vaimolleen, ettei usko enää Jumalaan. Sitten hän jää yksin Suomeen viettämään viimeistä, käänteentekevää paastonaikaansa:

"Tämä suuri paasto saa olla viimeinen kilvoitukseni. Se lupaus olisi helppo pitää. Alkaisin elää ilman kirkkoa. Lausuisin pääsiäisenä viimeisen kerran uskontunnustuksen ja nauttisin viimeisen Herran Ehtoollisen. Muuttuisin uskovaisesta tavalliseksi kuolevaiseksi, jonka ei tarvitsisi enää selittää kokemuksiaan johdatuksella. Mistään ei tarvitsisi löytää opetusta tai kaitselmusta. Tyyne kuolisi vanhuuttaan, Marika jättäisi tai olisi jättämättä, isä Herman olisi pelkkä Herman, Neonillan siunaukset vaihtuisivat kädenpuristuksiksi ja jäällä kaatuminen olisi vain onneton tapahtuma vailla syvempää merkitystä. Minun ei tarvitsisi etsiä Jumalaa rantakallioilta tai pajupuskasta. Ihmettelisin niitä ilman ihmettä."

Paastonaikana Matias ehtii surra vanhempiaan, jotka kuolivat jo kun hän oli vielä teini-ikäinen. Hän myös pelkää vanhan Tyyne-mummonsa kuolemaa. Mummon vapaakirkollinen usko tuo kirjassa vastapainoa Matiaksen kadotetulle uskolle. Mummo on aina ollut kiitollinen Jumalalle, vaikka on kokenut suuria menetyksiä ja suruja. Tätä Matias ihmettelee.

Matiaksella on jo itselläänkin terveysongelmia, ja hän toteaa, että elämä pitää elää nyt - tuskinpa hän on täällä yhtä kauan kuin mummo. Liian kauan hän on luopunut omista unelmistaan ja elänyt toisten mieliksi. Erään nuoren naisen tapaaminen saa hänet kipuilemaan omaa jo hiukan rupsahtanutta keski-ikäisen miehen ulkonäköään. Myös tämä kovia kokenut nainen surettaa Matiasta - ja herättää muitakin tunteita.

Vetävästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina. Annalalla on sana hallussa, ja häneltä sopii odottaa enemmänkin romaaneja.

Sitä, miten ja miksi Matias on kadottanut uskonsa, kirjassa ei mielestäni juuri avata. Eihän kaikkea aina tarvitse vääntää rautalangasta, ja lukijan omillekin ajatuksille voi jättää tilaa. Kuitenkin kaipasin enemmän syväluotausta siihen, miten tähän oli tultu.

Joka tapauksessa mielenkiintoinen kurkistus uskostaan luopuvan miehen maailmaan ja nautinnollinen lukuelämys! Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta.

Like Kustannus Oy 2018
285 sivua

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti