Alina ja Kati Keski-Mäenpää: Varastettu vaivaisakka

Jatkoin dekkariosastolla, mutta tämä uunituore syksyn uutuuskirja on alakouluikäisille suunnattu eli lasten ja varhaisnuorten dekkari. Se olikin piristävää luettavaa, sillä en ollut lukenut lasten dekkareita oman Viisikko- ja Neiti Etsivä -ikäni jälkeen eli vähintään 35 vuoteen. Oli hauska tutustua tähän genreen uudestaan!

Yhdeksänvuotiaat luokkakaverit Taimi ja Luka ovat toistensa parhaat ystävät. Heidän kotikuntansa valmistautuu kunnan 150-vuotisjuhliin, joihin itse presidenttikin on tulossa mukaan. Mutta vain viikkoa ennen tärkeää päivää kuntalaisten ylpeys, Suomen ainoa vaivaisakka, katoaa yllättäen. Kuka ihme olisi voinut haluta varastaa vaivaisakan ja miksi? Entä miksi juuri nyt, ennen suurta juhlaa?

"Luka ja Taimi katsoivat Maisan vapisevalla kädellä osoittamaa kivijalustaa, jolla vaivaisakka oli vielä edellisiltana tönöttänyt. Lapset tiesivät kyllä, että muissa kunnissa Pohjanmaalla oli varastettu useitakin vaivaisukkoja, mutta aina ne olivat löytyneet jostain pusikosta hylättyinä, rahalippaat tyhjennettyinä. Ehkä heidänkin vaivaisakan oli varastanut joku, joka oli epätoivoisesti rahan tarpeessa? 
  - Onkohan sen sisällä paljonkin rahaa? Luka kysyi isältään.
  Tämä kohautti hartioitaan.
  - Tuskinpa, muutama kymppi korkeintaan. Akka on tyhjennetty juuri pari kuukautta sitten ja rahat on annettu diakoniarahastoon."

Lukan isä on nimittäin kirkkoherra, joten vaivaisakan katoaminen on hänelle jo työnkin puolesta ikävä juttu.

Lapset eivät jää toimettomina ihmettelemään, vaan perustavat oman salapoliisikerhon ja alkavat tutkia asiaa. Harmillista kyllä koulunkäynti haittaa hiukan harrastuksia, mutta iltaisin ja viikonloppuna heillä on aikaa etsiä johtolankoja ja pyöräillä hiki hatussa ympäri kirkonkylää ottamassa selvää epäiltyjen touhuista.

Aika monta epäiltyä he löytävätkin - ja ainakin osalla näistä onkin jotain salattavaa. Kun totuus lopulta paljastuu, syyllinen löytyy yllättävältä taholta, ja rikoksen syykin on varsin omaperäinen.

Kirjassa oli jännitystä ja myös paljon hauskoja kohtia. Itse tykkäsin kovasti ja uskon, että myös kirjan kohderyhmään tämä kolahtaa. Itsehän valitettavasti jouduin kuulemaan pahemman luokan juonipaljastuksen jo etukäteen eräältä kirjan lukeneelta henkilöltä, mutta ei se onneksi pilannut lukuelämystäni. Onnekseni en paljastuksesta huolimatta kovin nopeasti tajunnut, kuka oli se henkilö, johon kuulin viitattavan syylllisenä.

Kirjan vaivaisakalla on esikuva Soinissa, jossa on Suomen ainoa vaivaisakka. Myös kirjailijat itse asuvat Soinissa, jonka 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi kirjan on kirjoitettu. Tarina ei kuitenkaan kerro Soinista, vaan paikkakunta ja henkilöt ovat täysin kuvitteellisia. Älkööt soinilaiset siis luulko löytävänsä itseään tästä kirjasta!

Kati Keski-Mäenpäältä on aikaisemmin ilmestynyt kaksi Etiopiasta kertovaa kirjaa: Puhuvat kädet - Mirja Himanen ja Mekonnen Mulat kuurojentyössä Etiopiassa (Suomen Lähetysseura 2012) sekä Yllätyksiä opetusvälinevarastossa (Suomen Lähetysseura 2017). Hän on luokanopettaja ja kasvatustieteiden tohtori.

Tämän dekkarin hän kirjoitti yhdessä 10-vuotiaan tyttärensä Alinan kanssa, jolle kirja on esikoisteos. On hienoa, että saa aloittaa kirjailijan uraa jo noin nuorena! Toivottavasti Alinasta kuullaan vielä lisää.

Muille kirjailijaksi haluaville Alina antaa vinkin, että kannattaa ensin lukea paljon. Hänkin äitinsä kanssa luki paljon lasten dekkareita ennen kirjoitustyön aloittamista. Niitä lukiessaan he miettivät, millaisista dekkareista itse pitävät ja millaisista eivät pidä. Kumpikaan ei esimerkiksi pidä pitkistä monen sivun kuvailuista, joiden aikana ei tapahdu mitään. Siksi heidän kirjassaan kuvailut ovat lyhyitä ja tapahtumia on paljon. Se sopi loistavasti minullekin, joka myös helposti hyydyn pitkiä kuvailuja lukiessani.

Siis vielä kerran: oikein kiva kirja! Kiitos teille, Alina ja Kati!

Suomen Lähetysseura 2018
74 sivua
Ulkoasu: Ulriikka Lipasti

Tuomas Kyrö: Miniä

Löysinpä hyllystäni sentään jotain kevyttä ja helposti luettavaakin, kun lukeminen on viime aikoina tökkinyt. Kaiken lisäksi olin juuri käynyt katsomassa uuden Mielensäpahoittaja-elokuvan, joten oli kiva jatkaa aiheen parissa.

Miniään perustuvan elokuvanhan olen tietysti nähnyt jo aikaisemmin, mutta silloin en edes tiennyt, että tällainen kirjakin oli olemassa. En osallistunut Kirjan ja ruusun päivään sinä vuonna, kun näitä jaettiin, vaan olen saanut tämän kirjan käsiini vasta myöhemmin, ja se oli vielä jäänyt lukematta.

Tässä kirjassa mieltään ei niinkään pahoita Mielensäpahoittaja (eli appiukko), vaan hänen miniänsä. Kaupunkilainen miniä nauttii täysin siemauksin, kun viikonloppu on alkamassa, ja hän saisi viettää laatuaikaa yksin kotona. Mies ja lapset ovat lähteneet miehen vanhempia tapaamaan Sysi-Suomeen.

Mutta kuinka ollakaan, mies soittaa - ja hän soittaa vain, jos on hätä. Hätä on kohta vaimollakin - eli miniällä - koska miehen mielestä appiukon on tultava heti paikalla taksilla kaupunkiin, kun tämä on satuttanut jalkansa eikä pärjää kotona. Mies ja lapset jäisivät kuitenkin vielä maalle.

No, tästähän ei hyvä seuraa, vaan ongelmat ja kommellukset seuraavat toistaan, kun hieno keski-ikäinen uranainen ja tuo jääräpäinen maaseudun ja menneiden aikojen kasvatti eli appiukko kohtaavat. Miniällä ei ole edes kahvinkeitintä - eikä hän onnistu löytämään sitä keitintä, jonka appivanhemmat toivat heille vuosia sitten. Se on piilotettu muiden tarpeettomien lahjojen kanssa jonnekin tuntemattomaan paikkaan. Eikä appiukolle kelpaa ruuaksi kuin perunat. Peruna onkin kaiken A ja O hänen elämänkatsomuksessaan. Perunat (eli perut!) seikkailevat kirjan lehdillä melkein alusta loppuun.

Sitten miniän koettelemukset vain pahenevat, kun firman tärkeät venäläiset vieraat tulevatkin jo lauantaina, vaikka heidän piti tulla vasta maanantaina. Tekeillä on tärkeät kaupat heidän kanssaan, mutta miniä joutuu ottamaan appiukon mukaan tapaamiseen, ja näyttää uhkaavasti siltä, että appiukko pilaa hyvät kaupat kuin paraskin täystuho.

"Kaikki todistukseni ysit ja kympit johtivat tähän, tänne pöydän alle surkuttelemaan omaa tilannetta. Tähän tähtäsi emansipaatio, fluoritabletit, vaihto-oppilasvuosi, vapaaehtoinen venäjän opiskelu, keskimatkojen juokseminen, kummilasten rahoittaminen Etelä-Amerikassa, kaikki se johti tähän hetkeen. Parisuhteen hierominen, koko elämän penkominen, psykoterapia, sen hylkääminen ja elämän ottaminen vastaan sellaisena kuin se tuli. Lasten teko, uralla pyristely, asuntolaina ja autolaina.
  Nyt kaikki tiivistyy appiukkoon, joka koputtelee väliseinää. Kaikki tiivistyy perunoihin.
  Tämän täytyy olla testi.
  Nyt katsotaan mihin minusta on, murrunko paineessa vai selviänkö kuin nainen."

Kirja on toisaalta hauska ja toisaalta tragikoominen. Se kuvaa osuvasti sukupolvien kuilua, kuten myös maaseudun ja kaupunkielämän välistä kuilua. Joskus olen kuullut sanottavan, etteivät erot maaseudun ja kaupungin välillä enää ole niin suuret. Ovat erot tietysti pienentyneetkin. Mutta minä sekä maalla että kaupungissa asuneena voin kyllä sanoa, että äärilaitojen välinen ero on edelleen suuri. Sekä tällaisia "miniöitä" että "appiukkoja" on ihan oikeasti olemassa. Tunnen kyllä tyypit.

Nautinkin erityisesti tuosta appiukosta eli Mielensäpahoittajasta, jollaisia olen kyllä maalla kasvaneena tuntenut (tai ainakin erilaisia versioita hänestä)! Tuomas Kyrö kuvaa häntä aivan herkullisen osuvasti.

Toisaalta Kyrön kuvauksessa on myös herkkyyttä ja lämpöä. Varsinkin kirjan loppupuolella, jossa miniä ihailee sitä tosirakkautta, jonka voimin appivanhemmat ovat pysyneet naimisissa vanhoiksi asti, ja aina vain appiukko jaksaa käydä syöttämässä perunoita dementoituneelle vaimolleen, joka makaa vuoteen omana varmaankin terveyskeskuksen vuodeosastolla. Miniä miettii, miten toisenlaista se on kuin meillä nykyihmisillä, jotka olemme kasvaneet etsimään, löytämään ja hylkäämään aina uudelleen.

Aivan ihana hyvän mielen kirja! Samalla kertaa hauska, koskettava, viisas ja lämmin. Pelasti minun iltani ja aamuni, kun olen ollut aika stressaantunut viime aikoina.

Kirjakauppaliitto / Kirjamedia Oy 2012
122 sivua
Ulkoasun suunnittelu: Eevaliina Rusanen
Etukannen kuva: Pekka Niittyvirta
Kirjailijan kuva: Antti Mannermaa

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet

Luen kyllä edelleen muutakin kuin dekkareita, mutta viime aikoina en ole jaksanut keskittyä muuhun. Vino pino kirjoja on jäänyt kesken joko kokonaan tai toistaiseksi...

Anu Patrakan Portugali-dekkareihin tulin tutustuneeksi väärässä järjestyksessä, koska luin jo keväällä hänen toisen dekkarinsa, kun taas tämä on nyt se ensimmäinen osa, josta Rui Santos -sarja lähtee liikkeelle.

Rikosetsivä Rui Santos asuu Porton kaupungissa ja nautiskelee iltaisin portviinistä, sunnuntaisin pitkistä pyöräretkistä ystävien kanssa. Hän on sinkku ja kaipaa toki naistakin. Paha tapa hänellä on joskus rakastua murhan uhriin, mikäli tämä sattuu olemaan kaunis nainen. Se hyvä puoli siinä on, että siitä saa ainakin ylimääräistä puhtia tapauksen selvittämiseen.

Tällainen kaunis nainen, vaalea suomalainen Johanna, löytyy kuolleena läheisestä maalaiskylästä, jonne hän on muuttanut Suomesta ja avioitunut portugalilaisen Luís Lobo Caladon kanssa. Käy ilmi, että häntä on lyöty kuokalla ja tyrkätty sitten vesialtaaseen, josta hänet löytää paikallinen maanviljelijä.

Mutta kuka olisi voinut haluta pahaa kauniille ja kiltille Johannalle? Tapauksen selvittely alkaa, ja lukijalle paljastuu mitä erilaisimpia ongelmia kyläläisten elämästä. Monenlaista ihmissuhdevyyhteä on tässäkin kylässä. Toinenkin ruumis ehtii löytyä ennen kuin tapaus alkaa selvitä.

Kaiken keskellä niin poliisit kuin kyläläisetkin kaipaavat myös rakkautta, ja se ilmenee kenellä mitenkin. Näistä ihmissuhdekuvioista oli mielenkiintoista lukea. Juoni on myös hyvin punottu.

Mutta ennen kaikkea Patrakan kirjoissa nautin leppoisasta portugalilaisen elämänmenon, paikkojen, tapojen ja ihmisten kuvauksesta. Lainaus kirjasta kertokoon jotain siitä:

"Rui Santos soitti nopean puhelun ja jätti viestin vastaajaan. Oli jo lounasajan alkua. Edes poliisipäällikkö ei sunnuntaina vastaisi puhelimeen kello yhden ja kolmen välillä. Hän oli todennäköisesti perheensä kanssa jossain meluisassa ravintolassa, jossa äänekäs keskustelu kohosi kattoon ja sekoittui kilisevien aterinten ja lautasten ja lasien ääneen ja koliseviin tuoleihin sekä aika ajoin baaritiskin takaa kuuluvaan espressokoneen pärskeiseen kohinaan, joka puolestaan sai keskustelun nousemaan vieläkin äänekkäämmäksi sillä välin, kun jollekulle valutettiin tummaa, väkevää juomaa. Poliisipäällikön lautasella olisi grillattua kalaa tai mustekalaa, kuten hänen sunnuntaiperinteisiinsä kuului, ja hän huuhtoisi ne alas hedelmäisellä Palmelan alueen valkoviinillä, kyselisi pojanpoikansa kesäloma- tai koulukuulumisia ja kehuisi pyylevän miniänsä uutta hellemekkoa. Ratkaisematon murha olisi yhtä kaukana hänen mielestään kuin lumiyrsky Atlantin rannalta."

Kirjailija on itse muuttanut Portugaliin ja alkanut siellä kirjoittaa. Siksi hän osaa kuvata Portugalia niin asiantuntevasti. Hän pitää myös blogia osoitteessa http://normaali-irtiotto.blogspot.com/.

Pidin tästä Patrakan esikoisesta. Se oli nautinnollista luettavaa. Edes se ei haitannut, että hiukan epäilin murhaajaksi juuri sitä henkilöä, joka se sitten olikin. Tuli siinä kuitenkin hiukan muitakin epäiltyä, ja olihan lopussa omat yllätyksensäkin.

Myllylahti Oy 2017
303 sivua

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Minulla on juuri ollut ilo tutustua Tuire Malmstedtin esikoisromaaniin Pimeä jää. Joskus käy niinkin, että kun kirjaa sanotaan psykologiseksi trilleriksi, se tuottaakin pettymyksen olemalla jännittävän sijasta pelkästään puuduttavan tylsä, mutta Pimeä jää tarjoilee lukijalle nimensä mukaista hyytävän kylmää kyytiä melkein alusta loppuun asti. Tällä kertaa en joutunut pettymään!

Kirja aloittaa ylikonstaapeli Isa Karoksesta kertovan sarjan. Savonlinnan poliisissa työskentelevä Isa ja hänen työparinsa Niiles Aarnikoski joutuvat tutkimaan karmeaa murhatapausta. Pienessä rauhallisessa Oravin kalastajakylässä katoaa 9-vuotias Sofia-tyttö, ja pian hänen ruumiinsa löydetään mökkirannasta katiskaan sullottuna, erikoinen puukoru kaulassaan. Miksi joku haluaa murhata lapsen, entä mitä katiskaan sullominen ja puukoru outoine kaiverruksineen tarkoittavat?

Tutkinnan myötä käy ilmi, että monessakin kyläläisessä on jotain epäilyttävää; yhden ja toisen henkilön elämästä paljastuu kätkettyjä salaisuuksia. Isalla ja Niileksellä on molemmilla myös omat henkilökohtaisesta menneisyydestä johtuvat traumansa. Isa näkee muutenkin painajaisia, ja sitten vielä joku tuntematon hiippari alkaa vainota häntä.

"Kävelin yöllä kotiin kylmästä hytisten. Nilkkojani ja ranteitani särki taas tuttuun tapaan. Kietouduin tiiviimmin syystakkiini ja painoin kämmeneni kainaloihini. Kenkien kannat kopisivat asfaltilla, ääni erottui hyvin hiljaisessa syysyössä. Juuri hiljaisuuden takia havahduin vaimeaan hyrinään. Käänsin katseeni. Harmaa Toyota lipui takanani hiljaa, aivan liian hiljaa, kuin olisi pysähtymässä. Mutta se ei pysähtynyt, se vain kulki takanani yhtä hiljaista vauhtia kuin minä. Yritin syrjäkarein vilkuilla rekisterinumeroa, mutta se oli peitetty ilmastointiteipillä, sen erotin ajovalojen ansiosta. 
  Ajovalot sammutettiin.
  Hapuilin asettani vyötäisiltä, vaikka eihän sitä tietenkään minulla ollut. Olin vapaalla..."

Jännityksestä, yllättävistä käänteistä, pelottavista ja uhkaavista tilanteista pääsee Malmstdtin kirjan äärellä nauttimaan täysin siemauksin. Keneen voi luottaa, kuka lopulta on ystävä ja kuka vihollinen, ketä pitää pelätä? Mielenkiintoinen on myös menneisyydessä, 1800-luvun lopun Alaskassa, kulkeva toinen tarina, joka liittyy tlingit-intiaaneihin. On jännittävää odottaa, miten lankojen päät solmitaan yhteen eli miten nämä kaikki asiat lopulta liittyvät toisiinsa.

Tietyt teemat kirjassa olivat kieltämättä samoja, joita on ollut joissain muissakin lukemissani trillereissä. En nyt niitä paljasta tässä, mutta näistä aineksista Malmstedt on kuitenkin saanut aikaan aivan omanlaisensa tarinan. Kirja ja vielä sen loppuratkaisukin ovat niin jäätäviä, että herkimmille en tätä suosittele. Jos lapsen kuolema on itselle kipeä aihe, ei varmasti kannata ensi töikseen lukea tätä kirjaa. Mutta kaikkien muiden psykologisten trillerien ystävien kannattaa ehdottomasti tutustua tähän! Mielestäni se painii samassa sarjassa Mary Kubican ja Elisabeth Norebäckin kanssa, joiden trillereistä olen itse pitänyt. Odotankin innolla sarjan seuraavia osia!

Kirja on joko ilmestynyt tai ilmestymässä nyt elokuun aikana.

Lämmin kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle!

Myllylahti Oy 2018
352 sivua

Viveca Sten: Syvissä vesissä

Viime viikkoina helteet, kiireet ja muut vastaavat haittasivat lukemista, mutta nyt yritän aloitella taas tälläkin rintamalla. Uusi syksy ja uudet kujeet!

Olen ollut huono lukemaan dekkarisarjoja, koska pitäisi aina tietää, missä järjestyksessä ne pitää lukea, että poliisien ja muiden etsivien yksityiselämä etenisi järjestyksessä.... Niinpä olen lukenut monelta dekkarikirjailijalta vain yhden kirjan. Viveca Steniltäkin olin aiemmin lukenut vain Juhannusmurhan.

Nyt päätin kerrankin aloittaa jotain sarjaa ihan alusta lähtien, ja sarjaksi valikoitui Viveca Stenin Sandhamnin murhat. Harmillista vain, että nyt kun kurkkasin sitä Juhannusmurhan postaustani, siellä tuli heti vastaan sellainen tulevaisuutta koskeva juonipaljastus, jota en olisi halunnut vielä tietää! No, minkäs teet...

Nora Linde viettää kesäänsä tavalliseen tapaan Sandhamnissa, Tukholman saaristossa, miehensä Henrikin ja poikiensa Adamin ja Simonin kanssa. Saarella on aina ollut rauhaisaa, mutta nykyään siitä on tullut kesäisin suorastaan liiankin suosittu turistirysä. Murhia siellä ei sentään ole tainnut juuri tapahtua. Mutta nyt tapahtuu.

Heinäkuisena aamuna koiraansa ulkoiluttava mies löytää rantaan ajautuneen miehen ruumiin, joka on takertunut kalaverkkoon. Noran lapsuudenystävä Thomas Andreasson Nackan poliisista hälytetään tutkimaan tapausta. Aluksi arvellaan, että kyseessä saattaisi olla itsemurha, mutta eipä aikaakaan, kun saarelta löytyy toinenkin ruumis, joka on selvästi surmattu, ja tapaukset liittyvät selvästi toisiinsa. Nyt poliisille tulee kiire selvittää asiaa, mutta aluksi tutkinta ei tunnu etenevän. Mitä vielä tapahtuukaan ennen kuin poliisi löytää vastaukset kysymyksiinsä?

Vaikka saaren asukkaita pelottaa ja turistitkin hiukan vähenevät, samanaikaisesti kirjassa kuitenkin vietetään leppoisaa kesää. On purjehduskilpailua, tanssiaisia, uimarantaelämää ja ulkona syömistä.

"Ilta oli juuri sellainen, jota Noralla oli tapana kutsua täydelliseksi sandhamnilaisillaksi. 
  Ympäröiviltä pihoilta kantautui ääniä, jotka kertoivat että monet muutkin olivat nauttimassa päivällistä ulkoilmassa.
  Tuuli kuljetti jostain etäältä tuttuja säveliä - Dinah Washington lauloi kappaletta 'Mad about the boy'. Muuten oli niin tyyntä, hiljaista ja pilvetöntä, että saattoi erottaa kimalaisten surinan ja nähdä pääskysten kaartelevan korkealla taivaankannella. Se oli merkki korkeapaineen jatkumisesta. Kello oli melkein yhdeksän, mutta ulkona oli yhä lämmintä. Ahvenfileet olivat onnistuneet täydellisesti ja tunnelma oli huipussaan."

Harvoinpa elämä silti on täydellistä idylliä kesälläkään. Jokaisella on omat ongelmansa. Thomas on murtunut pienen vauvansa kuoltua aivan äkkiarvaamatta, minkä jälkeen myös hänen avioliittonsa päättyi eroon. Noralla taas on omat ongelmansa miehensä kanssa, joka ei suostu ottamaan huomioon sitä, mitä Nora haluaisi elämältä. Asioista ei voi edes keskustella. Lisäksi Noralla on rasittava anoppi, mutta Henrik ei tietysti näe äidissään mitään vikaa.

Mitä itse rikostarinaan tulee, tällä kertaa arvasin pettymyksekseni murhaajan aivan liian helposti. Mutta jännitystä kirja silti tarjoilee, varsinkin lopussa. Kyllä tämä ihan viihdyttävää kesälukemista oli. Ehkäpä Sten on oppinut sarjan myöhemmissä osissa huijaamaan lukijaa - tai ainakin minua - hiukan paremmin? Toivossa on hyvä elää!

1. painos Crime Time 2012
Ensimmäinen WSOY:n kustantama painos 2016
Bon-pokkari 2016
467 sivua
Alkuteos I de lugnaste vatten (2008)
Suomentanut Outi Menna
Kansi: Elina Grandin
Kannen kuva: Mats Lindfors