perjantai 29. kesäkuuta 2018

Laura Takala: Kaunis kipu

Laura Takala on nuori alajärveläinen runoilija, joka on sairastanut masennusta ja käynyt läpi rankkoja asioita. En enää muista tarkkaan, mitä hänestä kerrottiin keväällä lukemissani lehtijutuissa, enkä myöskään osaa sanoa, nousevatko kaikki näiden runojen kokemukset suoraan hänen omasta elämästään. Mutta paljon henkilökohtaista kokemusta niissä täytyy olla.

Takalan runojen voima on juuri niiden rajuissa tunteissa. Niissä asioista puhutaan suoraan ja kaunistelematta niiden oikeilla nimillä. Mitä se on, kun perheessä on alkoholismia, väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä. Kun on liian suuria salaisuuksia, jotka täytyy kätkeä kulissien taakse, eikä kukaan ehdi huomata tyttären pahaa oloa - tyttären, joka viiltelee itseään ja haluaa kuolla. Toisaalta hän myös toivoo, että joku huomaisi ja ehtisi estää häntä tekemästä mitään lopullista.

Joissain runoissa käydään myös läpi jonkun läheisen kuoleman aiheuttamaa surua:

"Tarvitsen sinua täällä vielä.
Miksi lähdit aikaasi edellä?
Kuka täällä määrää lähtöjen päivän?

Suojeletko minua sieltä jostain?
Muisteletko lämmöllä,
syli valmiiksi auki,
minua odottaen?"

Runo Suojelija kertoo puhuttelevasti ihmisestä, joka yrittää kaikin keinoin suojella muita pahalta ololta - ettei heistä tuntuisi samalta kuin hänestä itsestään tuntuu. Tunnistin tuosta itsenikin, joka olen usein ollut tuollaisessa "maailmanpelastajan" roolissa silloinkin, kun olen itse ollut aivan hajoamaisillani. Meitä on.

Myös moni masentunut ja rikkinäinen voi löytää näistä runoista itsensä. Heille ennen kaikkea suosittelen lämpimästi tätä kirjaa - mutta myös niille, joiden läheisellä on mielenterveysongelmia. Että he ehkä voisivat ymmärtää tai edes aavistaa jotain särkyneen ihmisen sielunmaisemasta.

Runo Tuho kuvaa viiltävästi sitä, mitä on "rakastavan" ihmisen läheiselleen tekemä väkivalta. Runo päättyy:

"Ja kun lähden, 
viimein tajuat,
miksi myrskyt nimetään
ihmisten mukaan."

Minuun kai kolahtaa dramatiikka, koska pidin toisestakin myrskyaiheisesta runosta. Sitä en nyt lainaa tässä, koska ei pidä mennä liian monta runoa lainailemaan. Mutta lue runo itse tästä kirjasta - ja lue koko kirja!

Jaan tähän loppuun otteen eräästä pitkästä runosta, jossa on minusta erityisen hieno alku ja loppu. Tässä se loppu:

"Hän seisoi marraskuun aamupäivällä
jyrkänteellä.
Ilma oli kuin lasia.
Hän katsoi alas 
ja kuiskasi tuuleen:
Enkelit osaavat lentää."

Nämä runot tulkitsevat vahvasti masentuneen ihmisen tunteita. Parhaista runoista näkee myös, että Laura Takala on lahjakas kirjoittaja, joka pystyy kehittämään itseään vielä pitkälle.

Mediapinta 2018, 76 sivua
Taitto: R. Penttinen

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Tuula T. Matintupa: Kuolema kulkee kesässä

Kevyttä kesälukemista kaipaaville tässä varteenotettava dekkari! On kesä, ja tapahtumapaikkana on kesämökki ympäristöineen, eikä huumoria, romantiikkaa ja rakkauttakaan puutu tästä Tuula T. Matintuvan vauhdikkaasta dekkarista.

Anna mökkeilee tyttärensä Saskan kanssa lapsuutensa maisemissa, ja idyllin pitäisi olla täydellinen - mutta sitten läheiseltä polulta löytyy ruumis. Lisäksi Anna saa uhkauskirjeitä ex-avomieheltään, joka on väkivaltainen alkoholisti. Onko avomies ilmestynyt maisemiin, ja halusiko hän tappaa Annan, mutta tappoikin vahingossa toisen henkilön, jota luuli häneksi?

Tapausta alkaa tutkia lähisaaressa mökkeilevä komea rikospoliisi, jonka kiinnostus Annaa kohtaan ei taida olla pelkästään ammatillista. Näin on romantiikannälkäisillekin lukijoille herkkua tarjolla. Ja kaiken kruunaa Matintuvan railakkaan humoristinen tilannekuvaus.

Tarina etenee sujuvasti ja jännittäviä käänteitä on sopivasti. Matintupa on kirjoittanut nuortenromaaneja, ja tämä tausta näkyy mielestäni myös tässä kirjassa: esimerkiksi Annan teini-ikäisen Saska-tyttären kuvauksessa - ja myös mitä hassuimmissa eläinhahmoissa, joita kerronnan lomassa seikkailee.

En tunne kirjailijaa, mutta hänen sukunimensä saattaisi viitata tänne päin, missä nykyään asun, samoin hänen yhdessä kohdassa käyttämänsä hauska murresana "väkitukkoinen", jota ainakaan minä en ole kuullut käytettävän missään muualla kuin täällä.

Harmi kyllä en tullut merkinneeksi mitään sopivan hauskaa kohtaa, jota voisin lainata, mutta ainakin kirjan lopussa on hyvä maalaiselämää kuvaava huomautus:

" - Mistä sinä voit tietää tuon kaiken? Kaikkia viranomaisia on kielletty antamasta mitään tietoja eteenpäin! Tämä ei voi olla totta! Kukkamäki tuijotti hämmästyneensä Maukkaa.
  - Maukalla on teidän sisäpiirissänne salainen tiedottaja, minä huomautin. - Päätoimittaja kuulee kylältä omatkin ajatuksensa ennen kuin on itse ehtinyt edes ajatella ne!"

Kirjan kansilehdellä kerrotaan, että Matintupa innostui kirjoittamaan "kevyen kesädekkarin". Sellainen tämä on, ja ehdottoman viihdyttävää luettavaa, joten kannattaa lukea!

Harmikseni kylläkin arvasin tekijän jo aivan liian varhaisessa vaiheessa, mikä ei kuitenkaan ollut kirjailijan oma syy, vaan johtui eräästä toisesta asiasta... jota en kuitenkaan paljasta tässä, jos vaikka sattuisi niin onnekkaasti, että kaikki muut ei älyäisi sitä!

Kustannus-Mäkelä Oy 1996, 190 sivua
Kansi: Harri Tirronen

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Rami Syed: Moottoripyörällä silkkitietä Oulusta Kathmanduun

Rami Syed kertoo kirjassaan huikeasta kahdeksan kuukauden moottoripyörämatkastaan, jonka hän teki tyttöystävänsä Minnan kanssa. He kävivät 23 maassa ja kilometrejä kertyi 28 500. Kirja on upea nojatuolimatka, ja se sisältää paljon isoja, värikkäitä valokuvia, joiden myötä lukijakin pääsee hiukan aavistamaan jotain siitä kaikesta, mitä Rami ja Minna matkallaan näkivät.

Noista 23 maasta olen tämän postauksen tunnisteisiin merkinnyt vain ne maat, joista kirjassa kerrotaan enemmän.

Pitkä reissu sisälsi kaikkea mahdollista: vauhtia, vaarallisia tilanteita, hurjaa liikennettä, vuoristoteitä ja aroja, upeita nähtävyyksiä, uusia ystäviä, mahatauteja, riitoja, väsymystä, jännitystä ja Ramin pakistanilaisen isän puolen sukulaisten tapaamista. Monenlaisia käänteitä matkalla riitti. Moottoripyörääkin piti korjata moneen kertaan tuona aikana, ja joskus kun se korjattiin jossain huonosti, piti pian jo tehdä korjauksen korjausta.

Jännitystä oli erityisesti Pakistanissa, josta jo etukäteen oli kantautunut uutisia levottomuuksista. Esimerkiksi tyttöjen oikeuksia puolustavaa Malala Yosafsaita talibanit ampuivat päähän juuri silloin, kun Rami ja Minna olivat matkalla Pakistania kohti. Siellä ehti kuukauden oleskelun aikana sattua paljon muutakin, ja paljon ihmisiä kuoli noissa eri tilanteissa. Matkalaiset joutuivat aina hankkimaan itselleen poliisisaattueen suojaksi, kun lähtivät jatkamaan majapaikasta eteenpäin. Jännä kyllä, että siellä oli poliiseilla aikaa saattaa kulkijoita - lieneekö siellä ehkä hiukan enemmän poliiseja kuin Suomessa? No, ainakin siellä on kaikesta päätellen paljon enemmän poliisien tarvetta kuin meillä täällä...

Maisemat tuolla Turkissa, Iranissa, Pakistanissa, Intiassa ja Nepalissa ovat tietysti aivan upeita, ja siksi olikin ihanaa, kun tässä kirjassa on niin paljon kuvia. Matkalaisten näkemistä hienoista nähtävyyksistä tunnetuimpia on varmasti Intian Taj Mahal, joka olikin upea aamuauringossa.

Erilaisia juhlia ja tapahtumia tuli myös vastaan siellä täällä. Esimerkiksi Turkissa vietettiin uhrijuhlaa, johon liittyen Ankaran sisääntuloteillä oli suuret karjamarkkinat: 

"Se oli maalaisten juhla, joka ei oikein sopinut suurkaupunkiin. Mehmet Meikäläinen sai toki kanan tai jopa vuohen hengiltä, mutta jälki oli rumaa, kun isojen eläinten käsittelyyn tottumaton perheenisä kävi härän kimppuun. Uutispätkissä näytettiin moottoritielle karanneita kantturoita ja julmaa komiikkaa, kun vauhko sonni rynnisti teesaluunaan ja ajoi asiakkaat ikkunoista ulos", Rami Syed kertoo.

Muistaakseni Iranissa muslimit viettivät juuri uskonnollista juhlaansa muharramia, jonka merkitys ei aivan selvinnyt Ramille ja Minnalle. Jossain muualla taas oli parhaillaan menossa kamelifestivaalit, jossa ohjelmaan kuului myös muun muassa tulisilla hiilillä kävelyä... kamelien laukkakilpailun ohella. Intian Delhissä vietettiin holia, jossa ilmaan pöllytettiin värijauhetta ja tytöt kaatoivat parvekkeilta ihmisten päälle värjättyä vettä.

Ihmisten kohtaamiset olivat monesti yllättäviä. Turkin kurdialueella poliisit pysäyttivät pariskunnan, ja he jo luulivat joutuneensa vaikeuksiin virkavallan kanssa, mutta "ratsia" paljastuikin teehetkeksi poliisiasemalla. Kun moottoripyörän korjaamisen takia jouduttiin jäämään pitemmäksi aikaa johonkin kylään, korjaamon väki tarjosi majoituksen kotonaan ja kuljetti vieraitaan kyläilemässä sukulaisissaan. Vieraanvaraisuus on siellä päin maailmaa aivan omaa luokkaansa!

Kun Itä-Turkissa tunnelma muuttui itämaiseksi - miehillä arabihuivit, naiset mustissa vaatteissa ja kuorma-autoissa taivaita hipovat puuvillakuormat - niin oli sinnekin toisaalta myös nykyaika ehtinyt: "Koirat vahtivat lammas- ja vuohilaumoja, paimenet keskittyivät älypuhelimiinsa."

Iranissa, kuten monessa muussakin maassa, "liikennesäännöt näyttivät olevan tapauskohtaisia." Myös kielitaitovaatimukset muuttuivat viimeistään Iranissa:

"Tähän asti olimme pärjänneet englannilla tai saksalla, ja tiukoissa paikoissa apua oli kysytty Googlen kääntäjältä. Se ei kuitenkaan toiminut Iranissa, ja hotellin vastaanotossa kävi selväksi, että nyt pitäisi tulla toimeen enimmäkseen viittomakielellä."

Menomatkalla Rami ja Minna ajoivat Keski-Euroopan, Balkanin ja Kreikan kautta Turkkiin. Takaisin he tulivat Keski-Aasian ja Venäjän kautta.

Matkakirjojen ystäville tämä teos tarjoaa kiinnostavaa luettavaa. Voin suositella lämpimästi!

Rami Syed on kirjan takakannen mukaan elämäntapaseikkailija, joka on ajanut rekkaa Euroopassa, ollut rauhanturvaajana Kosovossa, ajanut romuautolla Timbuktuun ja auttanut katastrofíen uhreja SPR:n delegaattina. Hänen elämässään olisi varmasti muutaman muunkin kirjan ainekset!

Minerva Kustannus Oy 2018, 160 sivua
Valokuvat: Rami ja Minna Syed
Ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Edith Södergran: Kultaiset linnut

Täällä olen valvonut aamuyössä ja lukenut pitkästä aikaa erästä lempirunoilijaani, Edith Södergrania. Kuvausideankin sain kesäkuisesta aamuauringosta puoli kuuden jälkeen. Oma osuutensa asiaan on tuolla kirjan kesäisellä kansikuvalla - niinpä blogikuva oli suorastaan pakko ottaa ulkona!

Kaksikymppisenä rakastuin Södergranin väkeviin ja dramaattisiin runoihin. Sama lumous on tallella vieläkin, ja samat runot ja kohdat kolahtavat kuin silloinkin. Runoista en kylläkään koe osaavani kirjoittaa; kuvittelen että pitäisi olla kirjallisuustieteilijä siihen pystyäkseen. Niinpä minä vain kerron joitain fiiliksiä ihan tunnepohjalta, sen kummempia analysoimatta.

Södergran sairastui jo 16-vuotiaana keuhkotuberkuloosiin ja kuolikin melko nuorena. Varmasti sekä sairauden että nuoren iän takia hänen runonsa ovat niin ihanan pateettisia ja täynnä voimakasta tunnetta. Toisaalta hän melkein ihannoi kuolemaa ja tuskaa; tuska on "väkevä ja suuri", kun taas "onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mitään." Mutta sitten toisaalta joissain runoissa hän julistaa olevansa voimakas ja kuolematon, aurinko, joka "ei voi itkeä hetkeäkään. / Se joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa, / hän näkee väkevämpänsä."

Tai sitten onni ja kuolema liittyvät yhteen, kuten runossa Autuus, josta tässä ote:

"Kuolen - sillä olen liian onnellinen.
Autuudesta vielä puren käärinliinojani.
Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni,
ja kun sydämeni pysähtyy - nukkuu se hekumaan."

Pilvilinnat, unet ja unelmat tuntuvat kuitenkin haihtuvan:

"Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä."

Unet ovat suorastaan vaarallisia ja sairaita, kuten runossa Vaarallisia unia, joka loppuu näin:

"Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä - 
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä."

Eräässä runossa puhutaan elämästä, kuolemasta ja kohtalosta. Ne ovatkin Södergranin keskeisiä teemoja. Julma elämä, mutta sittenkin niin kaunis, ihana ja ihmeellinen. Julma kuolema - mutta myös kaunis, koska "ikävöin maahan, jota ei ole, sillä kaikkea mikä on, olen väsynyt himoamaan", kuten Södergran sanoo runossaan Maa jota ei ole. Siinä hän myös toteaa: "Elämäni oli kuuma harha."

Rakastan niin hullun lailla tuota Södergranin vahvaa ja vimmaista kieltä! Osuutensa asiaan on tietysti myös runot suomentaneella Uuno Kailaalla.

Itse asiassa nyt, kun parikymmentä vuotta myöhemmin palaan näihin runoihin, huomaan että se nuori minäni sai selvästi vaikutteita Södergranilta joihinkin omiin silloisiin runoihinsa. En tiedä huomasinko sitä silloin, mutta nyt vuosien jälkeen sen näkee selvästi. Minäkin taisin jossain runossani maalata punaista ja keltaista, ja kirjoitin myös, että aurinkoa ei sammuta kukaan... Ja synkässä runossani, jonka nimi oli Vaitiolo, oli myös selviä vaikutteita eräästä Södergranin runosta.

Ehkä olen lainaillut jo liikaakin otteita kirjan runoista, mutta otetaan loppuun vielä yksi pätkä tuosta runosta Maa jota ei ole. Jotenkin tämäkin on sanottu niin... sanoisinko että vavahduttavasti!

"Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi."

Siinä vain on sitä jotain... kuten kaikissa Edith Södergranin runoissa!! Love it!

Karisto Oy, 3. painos 1991, 121 sivua
Suomentanut Uuno Kailas
Päällyksen suunnittelu: Eeva Aaltio-Lumivuori
Kansikuva: Esa Suorsa / Diapoint

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa

Minua ei alun perin kiinnostanut lukea romaania, jossa päähenkilö muuttaa kaupungista maalle, pienelle paikkakunnalle, josta ei tunne ketään, jossa jää ulkopuoliseksi ja jossa ei tapahdu mitään - ei hänelle eikä kovin paljon kyllä paikallisillekaan.

Mutta nyt olen sen kuitenkin lukenut. Aihe ei ollut omalla mukavuusalueellani, mutta olihan tämä ajatuksia ja tunteita herättävä teos. Lisäksi taitavasti kirjoitettu sellainen.

Monesta blogista olen Sisämaasta jo lukenutkin, mutta heräsi minulle omiakin ajatuksia tästä Willowsin esikoisromaanista - näin ainakin kuvittelen! Tai sitten en vain muista, mitä kaikkea olen jo toisten blogeista lukenut...

No, omia ajatuksia kyllä herää väkisinkin, kun on itsekin muuttanut kaupungista pienelle paikkakunnalle, josta ei tuntenut ketään etukäteen - paitsi mieheni, mutta hänen kanssaan olen onnellisesti yhdessä edelleen, toisin kuin tämän tarinan päähenkilö, jonka seurustelusuhde loppui jo muuttomatkalla tuhannen kilometrin päähän miehen kotiseudulle...

Minäkertoja on siis muuttanut jonnekin Ruotsin Lappiin, ja vaikka seurustelu päättyy eikä hän tunne uudelta paikkakunnalta ketään, hän päättää jäädä. Hän saa töitä paikallisesta ruokakaupasta, jossa "kahvitauoilla keskitytään autoihin, lumimääriin, paikallisjuoruihin, naapurikaupungin uutisiin, rannikon asioihin, purnaamiseen asiakkaista, purnaamiseen melkein kaikista."

Työkavereiden kanssa välit ovat pinnalliset, eikä paikallisten kanssa niin vain ystävystytä. Lauantaisin kyllä käydään Hotellilla juhlimassa. Muuten uusi tulokas viettää vapaa-aikansa enimmäkseen kotona neljän seinän sisällä ja katsoo televisiota rullaverhot alas vedettyinä. Televisio tuo ääntä hiljaisuuteen ja edes jotain sisältöä elämään, joka on niin tapahtumaköyhää, että kynsien leikkaaminen ja nenäverenvuoto vaikuttavat mainitsemisen arvoisilta tapauksilta. Viikon kohokohta on ostaa lauantaisin Ollen kioskista lehti ja irtokarkkeja.

Koska nainen on muuttanut paikkakunnalle vain miehen takia, jonka kanssa ei enää ole, sekä paikalliset että omat aikaisemman elämän ihmiset odottavat hänen muuttavan heti pois ja ihmettelevät, miksi hän jää. Sitä hän ei tosin ymmärrä itsekään - ja minä lukijana ymmärsin vielä vähemmän! Kuulemma kun oli kerran tehnyt päätöksen muuttaa sinne, ei sitä voinut enää perua...

Silmiinpistävää tekstissä on se, miten täysin vailla tunteita ja vain asiallisen toteavasti minäkertoja kuvailee elämäänsä. Hän ei kaipaa pois, vaikka entinen elämä olikin kai ollut ihan ok - mutta hän ei muistele sitä eikä kerro siitä mitään. Hän ei sure päättynyttä rakkautta. Hän ei myöskään tunnu välittävän siitä, että jatkaa päivästä toiseen elämätöntä elämäänsä. Hän ei mieti menneisyyttä eikä tulevaisuutta - eikä oikein mitään. Hän vain ajelehtii päivästä toiseen pää tyhjänä. Aivan kuin hän leijuisi avaruudessa tai jossain tyhjiössä kaikesta irrallaan. Hänestä ei mikään tunnu miltään, eikä hän tiedä mitä haluaa, joten hän ei siis edes ajattele sitä eikä tee päätöksiä.

"Minulla on työ jossa käydä ja minulla on vapaapäiviä. Juuri muuta ei sitten olekaan, mutta ei minulla tylsää ole. Tylsä on väärä sana kuvaamaan tätä." Näin nainen väittää, mutta nimenomaan tylsää hänellä kyllä minun mielestäni on.

Mieleni teki ravistella häntä ja huutaa: Herää pahvi! Tunne jotain! Reagoi! Toimi! Tee jotain! Lähde pois sieltä!

No, tuleehan niitä pieniä reaktion ja tunteen pilkahduksiakin sitten lopulta esiin - rivien välistä, ja hyvin ohikiitävinä väläyksinä myös riveillä. Lopulta nainen toteaa itsekin: "Tahtoisin muistaa tunteita. Kuten sen miten jokin tekee kipeää, miltä tuntuu yllättyä iloisesti, millaista on kova väsymys hauskanpidon jälkeen. En kuitenkaan muista, en tunne."

Minulle Sisämaa näyttäytyikin lopulta ensisijaisesti apaattisen turtumuksen kuvauksena. Willows onnistuu kuvaamaan hyvin sitä, miten päähenkilö on kadottanut kaikki tunteensa ja oman tahtonsakin. Kun nainen sitten kerran menee lääkäriin, tämä vihjaa, että tietyt oireet voisivat johtua "päästä". Jonkinlaiselta piilevältä masennukselta tuo kaikki minustakin vaikuttaa.

Minäkertoja toteaa myös, että jotkut muualta muuttaneet "ovat muuttaneet tänne tämän paikan takia. Minä olen ajautunut tänne." Siinä onkin ero. Ne, jotka ovat muuttaneet jonnekin, koska haluavat asua juuri kyseisessä paikassa, voivatkin kotiutua edes vähän paremmin. Lisäksi tuo sana "ajautua" kuvaa tämän tarinan päähenkilöä paremmin kuin hyvin. Ajauduttuaan paikkakunnalle hän jatkaa siellä päämäärätöntä ajautumistaan ja ajelehtimistaan.

Willows kuvaakin viiltävän tarkasti naisen elämän ja mielenmaiseman tyhjyyttä.

Henkilökohtaisesti voin onneksi tämän kirjan luettuani sanoa, että on minulla sentään asiat hyvin täällä maalla, vaikka monia asioita ja ihmisiä kaupungista kaipaankin. Mutta Sisämaa antoi perspektiiviä nähdä, miten paljon huonommin asiat voivat olla, kun niikseen tulee. Siinä mielessä se oli siis ihan terveellistä luettavaa, vaikka ei tosiaan mukavuusalueellani liikkunutkaan.

Teos 2018, 191 sivua
Alkuteos Inlandet, Förlaget / Natur & Kultur 2018
Suomentanut Raija Rintamäki
Kannen suunnittelu Camilla Pentti
Sisussuunnittelu ja taitto Jukka Iivarinen / Vitale

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Heini Saraste: Reilusti skitso - Kalevi Rinteen elämä

Muistaakseni luin jostain, että Kalevi Rinne haluaa olla "reilusti skitso", koska salailu vain pahentaa psyykkisen sairauden oireita. Mielenterveysyhdistys Helmin toiminnassa hänellä ja muilla mielenterveyspotilailla onkin ollut tarkoituksena ajaa psyykkisesti sairaiden ihmisoikeuksia, ja yksi keino on edistää avoimuutta: että ihmiset näkisivät heidänkin olevan ihmisiä siinä missä muutkin.

Tässä mielessä tämä kirja todella onnistuu tehtävässään. Ihailen Kalevi Rinteen rohkeutta avata koko elämänsä ja sisimpänsä kipeimmät asiat lukijoille. Hänen tarinansa on omiaan lieventämään monien skitsofreniaa kohtaan tuntemaa pelkoa, joten voin sanoa heti alkuun: lue tämä kirja!

Kalevi oli terve ja elämäniloinen lapsi, ja jälkeenpäin hän toteaakin: "Tietoisuus tuon toisen terveen minän olemassaolosta antoi kuitenkin toivoa. Oli jokin kiinnekohta, johon saattoi palata, alussa oli ollut jotain tervettä, joka sitten vain oli mennyt rikki. Toisaalta ehkä ydin kuitenkin oli terve, siihen ytimeen saattaisi vielä saada yhteyden."

Kalevi joutui lapsena ja nuorena kokemaan pahaa koulukiusaamista - ja mikä järkyttävintä: opettaja näki kyllä välitunneilla, kuinka häntä hakattiin, mutta ei puuttunut asiaan mitenkään, katseli vain sivusta. Ja kun poika yritti kertoa asiasta äidilleen, tämän mielestä kiusaaminen oli "normaalia" ja vain kasvatti elämää varten... ja lopulta Kalevi sitten joutuikin kuuntelemaan äitinsä murheita, vaikka olisi itse tarvinnut tältä tukea...

Myös isän ja äidin avioero oli Kaleville raskas kokemus.

Jossain vaiheessa nuorena Kalevi sitten sairastui: kauheat harhat alkoivat vainota häntä. Hän itse ei ymmätänyt, mikä hänellä oli ja miksi hän ei enää pystynyt hallitsemaan ajatuksiaan. Hän teki ensimmäisen itsemurhayrityksensä, joka olikin tavallista rankempi tapaus ja vammautti häntä fyysisesti. Kun Kalevi sitten sai diagnoosin skitsofrenia, se oli helpotus: tällä kaikella oireilulla oli jokin nimi, siihen oli syy.

Seuraava ote kuvaa sairauden alkuajan kauhua:

"Neljäkymmentä kilometriä maantietä pitkin, kävelen rakenteilla olevaa Tampereen pikatietä. Sieltä minua ei saataisi kiinni ja pakotettaisi takaisin kauhuun.
  Fyysisesti neljäkymmentä kilometriä ei ole ongelma, mutta henkisesti olen helvetissä.
  Jossain säkenöi ilkeästi ja leiskuu. Onko se Jumalan ääni? Vai johtuuko se kenties minusta? Onko se minun aiheuttamaani? Kuitenkin näen, miten sähköjohto hankaa kuusenoksaa.
  Äiti, auta minua äiti!
  Mitä lasten leikkiä oli rakkaussuruni tähän psyykkiseen tuskaan verrattuna!
  On marraskuu, lumi hehkuu, sähisee ja säkenöi, Jumala puhuu minulle sen kautta, maailma ympärillä on tuskallisen uusi ja tavattoman pelottava."

Kuten monella muulla psyykkisesti sairaalla, myös Kalevilla uskontokin sekoittui harhoihin. Tosin hän kertoo myöhemmin saaneensa tukea ja turvaa uskostaan. Hänellä vaikuttaa olevan kristillinen usko; tosin helvettiin hän ei usko, koska täällä maan päällä on hänen mielestään helvettiä ihan tarpeeksi.

Kaikesta sairauden kauheudesta huolimatta tämä ei ole synkkä kirja, kuten jo takakannessakin sanotaan. Kauhuilla ei mässäillä, ne vain kerrotaan toteavaan sävyyn ja mennään eteenpäin. Lisäksi Kalevin elämässä on paljon kauneutta.

Tämän kirjan tärkeintä sanomaa onkin se, että ihminen on paljon enemmän kuin sairautensa ja diagnoosinsa. Esimerkiksi Kalevi Rinne on erittäin älykäs, lahjakas ja taiteellinen. Hän on lääketieteen kandidaatti, harrastajamaalari, järjestöaktiivi ja vapaaehtoistyöntekijä. Hänen elämässään on sairauden ohella ollut paljon kauneutta - ja myös rakkautta. Sairauskin on hiukan helpottanut iän myötä.

Lisäksi Heini Saraste kirjoittaa hyvin kauniisti, runoillisesti ja herkästi, mikä omalta osaltaan tekee kirjasta hienon lukuelämyksen.

Kalevi Rinne kävi kolmekymmentä vuotta analyyttisesti suuntautuneessa terapiassa, jossa oli sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvää oli varmasti se, että hän näyttää pystyvän kuvaamaan sairauttaan hyvin analyyttisesti. Tässäkin näkyy hänen älykkyytensä.

Minua ärsyttikin juuri vähän aikaa sitten, kun luin erään 1980-luvulla kirjoitetun romaanin, jossa erästä psyykkisesti sairasta henkilöä sanottiin toistuvasti "heikkomieliseksi". Mikä raivostuttava sana!! Mitä ikinä tuolla vanhahtavan kuuloisella sanalla on aikoinaan tarkoitettu, ei se ainakaan kuulosta miltään myönteiseltä arviolta! Minusta kuulostaa siltä kuin haluttaisiin sanoa, että kyseinen henkilö oli jotenkin "vajaaälyinen" tai "tärähtänyt". Onneksi nykyään tuollainen sana sensuroitaisiin käsikirjoituksesta varmasti - näin ainakin luulen!

Kalevi Rinne kertoo valaisevasti, millaisia harhat ovat, miltä ne tuntuvat ja miten ulkopuolisen pitäisi niihin suhtautua. Hän sanoo, että kyllä sairaskin yleensä tietää, että tämä on sairasta, mutta hän ei voi mitään ajatuksilleen - tai esimerkiksi kuulemilleen äänille, jotka hän kuulee aivan oikeasti. Hänen mukaansa on niin, että kun ihminen ei kestä kohdata omia ahdistavia tunteitaan, ne muuttuvat harhoiksi.

"En pysty kokemaan tuskaa, se on tavoittamattomissa. En tunnista surua, en iloa, en pettymystä, en loukkaantumista, tunteitten tilalla ovat harhat. On vaarallista kokea tunteita, sillä nekin tuottavat liikaa tuskaa. Siksi harhat tulevat 'suojaksi'. Niitten tarjoama suoja on kuitenkin tuskallista. Sitä on skitsofrenia."

Myös syyllisyydentunto, joka muilla ihmisillä vaivaa tunteena, muuntautuu Rinteen mukaan skitsofreenikolla usein eläväksi kuvaksi tai korvinkuultavaksi ääneksi. "Kuuloharhat ovat olleet jatkuvaa syytöstä, tuomioita, jankutusta, ivallista ääntä", hän kertoo.

Sitä hän tahtoo kritisoida, että joidenkin mielestä skitsofrenia on pelkkää biologiaa. Hän kyllä ymmärtää sen vastareaktiona sille, kun aikaisemmin skitsofreenikon vanhempia syyllistettiin rajusti lapsensa sairaudesta. Totuus on hänen mukaansa kuitenkin jossain biologian ja psykologian välillä, kuten minäkin uskon. Esimerkiksi tästä kirjasta näkee minusta selvästi, että Kalevi oli jo lapsena hyvin herkkä, ja raju koulukiusaaminen mursi hänet. Toki voi muitakin syitä olla - ne hän itse tietää parhaiten.

Kirjailija Heini Saraste on Kalevi Rinteen pitkäaikainen ystävä, joka on kirjoittanut muitakin kirjoja vähemmistöjen elämästä, ainakin vammaisista ja pakolaisista. Reilusti skitso on niin hieno teos, että aion ehdottomasti tutustua Sarasteen muihinkin kirjoihin.

Itselleni henkilökohtaisesti tämä kirja oli erittäin terapeuttinen ja hoitava lukuelämys useastakin eri syystä. Siitä kiitos Kalevi Rinteelle ja Heini Sarasteelle! Suosittelen lämpimästi: on ihana kirja - ja kaikesta huolimatta niin toivorikas!

Into Kustannus 2011, 180 sivua
Kannen kuvat Kalevi Rinne
Graafinen suunnittelu ja toteutus: Elina Salonen

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Nujeen Mustafa & Christina Lamb: Tyttö Alepposta - Nujeenin pako Syyrian sodasta

Nujeen Mustafa on syyrialainen kurdityttö, joka pakeni sisaruksineen Syyrian sotaa Saksaan, jossa eräs heidän veljistään oli asunut jo pitkään. Mutta Nujeen ei ole kuka tahansa pakolainen: hän on lisäksi CP-vammainen, joten hän tarvitsi matkalla avuksi siskoaan, joka työnsi hänen pyörätuoliaan. Pyörätuoleineen hän herättikin paljon huomiota kaikkialla, minne he menivät. Tässä kirjassa Nujeen kertoo tarinansa yhdessä ulkomaankirjeenvaihtaja Christina Lambin kanssa.

Nujeen ei voinut fyysisen vammaisuutensa takia liikkua kotinsa ulkopuolella, joten hän ei saanut käydä edes koulua (myös paha astma oli rajoitteena). Nujeen vietti siis lapsuutensa ja nuoruutensa melkein kokonaan sisätiloissa ja tarkkaili maailman menoa lähinnä kotinsa katolta ja myöhemmin Aleppossa viidennen kerroksen parvekkeelta. Tärkeän yhteyden ulkomaailmaan hänelle tarjosi televisio, jota hän aluksi katsoi sekä viihteen että tiedon lisäämisen kannalta, mutta myöhemmin hän alkoi myös opiskella englantia erityisesti Päivien viemää -lempisarjansa kautta.

Tytölle muodostuikin hyvä englannin taito, josta oli paljon hyötyä myöhemmin pakomatkalla. Nujeen sai silloin jopa toimia tulkkina eri tilanteissa. Itse hän nimittää kielitaitoaan humoristisesti "saippuaoopperaenglanniksi".

Lisäksi Nujeenin sisko opetti häntä kotona lukemaan ja kirjoittamaan.

Kuten CP-vammaiset joutunevat usein kokemaan, moni tietämätön ihminen saattaa pitää heitä henkisestikin vammaisina, minkä Nujeenkin on kokenut. Hän on kuitenkin hyvin älykäs, tiedonhaluinen ja nopea oppimaan. CP-vammahan on täysin fyysinen vamma.

Tuli sitten arabikevät, ja saippuaoopperoiden katselun lisäksi Nujeenin perheessä alettiin seurata tarkkaan myös uutisia kuohunnasta monissa arabimaissa. Syyriassa elettiin diktatuurin alaisina, ja sielläkin heräsi toivo: entä jos meidänkin tilanteemme voisi muuttua? Ihmiset alkoivat kapinoida ja osoittaa mieltään, mutta diktaattori kun on, Bashar al-Assad vastasi väkivallalla. Pian oli täysi sota päällä, ja Aleppossakin jouduttiin elämään pommitusten keskellä. Nujeen ei edes pystynyt lähtemään viidennen kerroksen asunnosta pommisuojaan, joten muukin perhe jäi aina hänen kanssaan asuntoon pommitusten ajaksi.

Al-Assad käytti jopa tynnyripommeja ja kaasuiskuja omaa kansaansa vastaan - ja tekee sitä varmasti edelleen... Kohteena eivät olleet pelkästään kapinalliset, vaan myös aivan tavalliset kansalaiset joutuivat kärsimään.

Lopulta tilanne oli niin paha, että perheen oli pakko lähteä pakoon, aluksi entiseen kotikaupunkiin Manbijiin, mutta Manbijin valtasi pian Daesh (ISIS), eikä sinnekään voinut jäädä. Niin alkoi pitkä ja vaivalloinen pakomatka Turkkiin ja sieltä Eurooppaan.

Kirja valaisee hyvin Syyrian ja sieltä tulevien pakolaisten tilanteita, syitä joiden takia on pakko lähteä, ja monenlaisia pakomatkan vaikeuksia. Tällainen kirja olisi avartavaa luettavaa niille monille, joilla on tietämättömyydestä johtuvia ennakkoluuloja ja vihaa pakolaisia kohtaan. Mutta ikävä kyllä juuri sellaiset ihmiset eivät varmasti lue tämäntyyppisiä kirjoja.

Moni kysyy esimerkiksi, että mikseivät ne syyrialaiset jää sotimaan kotimaahansa. Mutta Syyriassa jokainen tiesi, että al-Assadin armeijassa joutuu tappamaan naisia ja lapsia. Ja Syyrian vankiloissa olot ja kidutus ovat sitä luokkaa, että kuulemma kuolemakin on parempi kuin joutua sinne. Kapinallisten riveihin taas liittyi paljon rikollisia, ja lopulta eri kapinallisryhmiäkin taitaa olla jo niin paljon, että tilanne on mahdollisimman sekava.

Eräs pakolainen totesi hengenvaaralliselle merimatkalle lähdettäessä, että tilanne on sama kuin palavassa talossa. On vaarallista hypätä ikkunasta, mutta mikä on vaihtoehto? Sepä se. Kuollako kranaatteihin kotimaassa vai mereen matkalla Eurooppaan?

Pakomatka oli täynnä vaivannäköä, vaaroja, jännitystä, takaiskuja ja pelottavia tilanteita. Oli kuitenkin myös ystävällisiä ihmisiä, jotka auttoivat työntämään Nujeenin pyörätuolia tai kantamaan häntä vaikeassa maastossa. Monesti eteenpäin selviäminen tuntui olevan täysin kohtalon armoilla ja tuurista kiinni. Perille Saksaan pääseminen ei ollut ollenkaan itsestäänselvää. Mutta perille sisarukset lopulta pääsivät ja alkoivat saada elämäänsä järjestykseen. Nujeenkin pääsi vihdoin kouluun ja sai olla niin kuin muutkin, mitä hän oli aina kaivannut.

Koko elämänsä neljän seinän sisällä viettäneelle Nujeenille matka oli myös suuri seikkailu. Hän sai nähdä monia eri maita kauniine maisemineen, vaikka ei pakolaisten matkanteko mitään herkkua ollutkaan.

Nujeenista piirtyy kirjassa valoisa ja positiivinen kuva. Hän haluaa ajatella myönteisesti ja uskoa myös unelmiin, vaikka vammaisuus asettaakin omat rajoitteensa. Hän haluaa myös uskoa toisista ihmisistä hyvää ja edistää rauhaa maailmassa. Kirjansa kautta Nujeen viestittää meille eurooppalaisille, että pakolaiset eivät ole vain tilastoja ja numeroita, vaan jokainen heistä on ihminen, jolla on oma tarinansa.

Syyrian sodan yhä vain jatkuessa Tyttö Alepposta on tärkeä ja ajankohtainen kirja, jonka toivoisi jokaisen lukevan. Koska Nujeen on kurdi, hänen kirjansa kertoo myös kurdien elämästä ja asemasta, josta en olekaan juuri lukenut. (Erään toisen kurdipakolaisen tarinan näin tänään kirjastossa, mutta en jaksa heti perään lukea enempää tästä aiheesta. Varmaankin joskus myöhemmin luen senkin kirjan. Se on Heini Sarasteen Mahabad - Kuu, aamusumu ja rakkaus, joka kertoo kurdien vainoja Irakista paenneesta Mahabadista. Vinkiksi, jos joku haluaa lukea!)

"Melu ei lakannut. Yritin peittää korvat ja panna television kovemmalle, mutta mikään ei peittänyt taisteluhelikopterien surinaa niiden lentäessä pommittamaan kapinallisten alueita, eikä aseiden nakutusta niiden jälkeen.
  Joskus olin yksin, kun se alkoi; perhe oli ulkona töissä tai opiskelemassa tai ostoksilla. Minä katselin Päivien viemää George al-Aswadinkatu 19:n viidennessä kerroksessa ja yritin olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos pommi osuisi ja lattia sortuisi altani. Mitä hyötyä kaikista tiedoistani olisi silloin? Minulla oli niin paljon tehtävää, niin monta asiaa tiedettävänä, minä en halunnut kuolla. Vaikka olenkin muslimi ja me uskomme kohtaloon, minä en halunnut lähteä, ennen kuin olisin tehnyt sen kaiken."

Saksassa moni asia oli paremmin, mutta vieraassa maassa asumisen vaikeuksia ja koti-ikävää se ei koskaan poistaisi. Nujeen toteaa kuitenkin valoisasti:

"Pääsy Saksaan oli minun unelmani. Astronauttia minusta ei ehkä tule. Ehkä minä en koskaan opi kävelemään. Mutta tässä yhteiskunnassa on paljon hyviä asioita, ja haluaisin laittaa ne yhteen hyvien asioiden kanssa minun yhteiskunnastani ja tehdä Nujeen-cocktailin."

HarperCollins Nordic AB 2017, 280 sivua
Suomentanut Anja Lindqvist
Kannen suunnittelu HarperCollins Publishers / Lisa Krebs
Kannen kuva: STR / AFP / Getty Images
(Kirja sisältää myös kartan ja kuvaliitteen.)