Kirjaa kirjoittaessaan Carita Hellsten opiskeli kolmatta vuotta terapeutiksi Psykosynteesikoulu Huma Novassa. Psykosynteesi-sanakin hänen tekstissään vilahtelee siellä täällä, mutta aivan täysin sen merkitys ei minulle avautunut. Muuten kirja oli kyllä enimmäkseen helppotajuista luettavaa. Hellsten kertoo paljon omia kokemuksiaan; hän avaa rikkinäisyyttään ja matkaansa eheytymiseen (mikä on tietysti elämänmittainen matka - kukapa meistä tulisi täysin ehjäksi!). Näin tehdessään hän samalla sanoittaa monien muidenkin syvimpiä tuntoja ja kokemuksia.
Kun olen joskus lukenut hänen puolisonsa Tommy Hellstenin kirjoja, kuten Virtahepo olohuoneessa, huomasin nyt, miten samantyyppisiä Tommy ja Carita ovat olleet. Ilmeisesti molemmat alkoholistien lapsia, mikä taas aiheuttaa häpeää: ihminen uskoo olevansa huono ja rakentaa suojakseen valeminän. Hän ei uskalla tulla näkyväksi ja tarvitsevaksi, vaan sairastuu vahvuuteen ja elämän suorittamiseen.
Tämä kaikki ei tietenkään koske pelkästään alkoholistien lapsia. Myös minulla, jonka vanhemmista kumpikaan ei juonut, on ollut aivan samanlaiset kuviot: häpeä, valeminä ja vahvuuteen sairastuminen. Se, ettei uskalla olla avoin ja heikko ja pyytää apua, vaan esittää jotain muuta kuin on - sitä vahvaa. Tämä ja paljon muuta siis tässä kirjassa.
Hellsten kirjoittaa myös murrosiästä. Hän arvelee, että ehkä ne, jotka ovat saaneet sopivassa suhteessa rakkautta ja rajoja, voivat selvitä murrosiästään helpommalla. Kun taas "joidenkin kohdalla käy niin, että heidän elämänilonsa ja luovuutensa sammuu ja he sopeutuvat ulkomaailman vaatimuksiin. He sukkuloivat vanhempien, opettajien ja kaveripiirin odotusten välillä."
Ihminen voi täysin kadottaa tyhteyden omaan sisimpäänsä, kuten Carita Hellstenille kävi:
"Minulle kehittyi vahva vaisto, ymmärsin yhä herkemmin toisten tarpeita. Omaan sisimpääni minulla ei sitä vastoin ollut mitään yhteyttä, siellä oli mykkää ja hiljaista. En tiennyt, kuka olin ja mitä halusin. Minulla ei ollut kosketusta omiin tunteisiini ja tarpeisiini."
Ja:
"Minun kohdallani tämä tarkoitti sairastumista vahvuuteen, joka sai minut syvällä sisimmässäni uskomaan, että koko maailma pyörii minun varassani ja että viime kädessä kaikki riippuu minusta. Se tarkoitti, että minun piti olla aina olemassa muita varten sillä hinnalla, että tukahdutin omat tarpeeni."
34-vuotiaana käyty alkoholistien aikuisille lapsille tarkoitettu kurssi avasi kuitenkin hänelle uuden maailman:
"Sain nähdä haavoittuneen sisäisen lapseni ja ymmärtää, etten ole huono, vaan että minua on kohdeltu väärin."
Siinäpä on pienelle ihmiselle läksyä loppuelämäksi! Vaikka teoriassa lapsena kaltoin kohdeltu voi aikuisena ymmärtää, ettei ole huono, vaan on vain tullut kohdelluksi huonosti, käytännössä sitä ei ole helppo sisäistää. Sille ymmärtämisen ja oppimisen tielle saa kuitenkin lähteä.
Hellsten kirjoittaa myös tahdosta. Jos meitä ei ole lapsena nähty eikä hyväksytty, vaan meidän tahtomme on ollut isän (tai miksei yhtä hyvin äidin) taskussa, silloin meille ei ole päässyt kehittymään tervettä minää:
"Silloin olemme kasvattaneet valheellisen minän ja kätkeneet oikean identiteettimme. Meiltä puuttuu aikuisenakin yhteys omaan tahtoomme. Me joudumme helposti olosuhteiden uhreiksi ja muut polkevat meidät aina jalkoihinsa. Emme uskalla sanoa ei, emmekä ehkä ymmärräkään, milloin meidän pitäisi niin tehdä. Elämme kuin tuuliviiri ja ajaudumme sinne tänne vailla kykyä vaikuttaa omaan elämäämme."
Kuitenkin: "Siitä tiedosta, että voimme vaikuttaa omaan elämäämme, nousee pian myös voima tehdä se. Olemme löytäneet oman tahtomme."
On mahdollista kasvaa aikuiseksi, joka ottaa vastuun omasta elämästään eikä ole enää olosuhteiden uhri. Uhrille vain tapahtuu asioita, joille hän ei itse voi mitään, mutta kypsä aikuinen tiedostaa omat tarpeensa ja ottaa vastuun niiden täyttämisestä. Tähän kasvuun ja muutokseen Carita Hellsten haastaa lukijoitaan.
Hän kirjoittaa hienosti ja oivaltavasti myös parisuhteesta, siitä, että on mahdoton tehtävä yrittää olla toiselle "vastaus", tehdä kumppani täysin onnelliseksi ja "pelastaa" hänet. Eikä sitä näin ollen tarvitsekaan yrittää. Parisuhteessakin molemmat osapuolet ovat ensisijaisesti itse vastuussa itsestään. Kun molemmat seisovat omilla jaloillaan, voimme seisoa toinen toisemme rinnalla ja kunnioittaa toisiamme. Tämä on pohja hyvälle ja terveelle suhteelle.
Myös seksuaalisutta kirjassa sivutaan - ja varmaan paljon muutakin, mitä en saa tähän tekstiini mahtumaan. Mutta jos nämä kertomani asiat kolahtivat, tämä voi olla sinun kirjasi! Suosittelen lämpimästi.
Vaikka Carita Hellsten kirjoittaakin naisille ja omasta naisen näkökulmastaan, suuri osa tekstistä on kyllä sellaista, että sillä on annettavaa miehillekin.
Surullisen enteellisesti Hellsten kertoo viimeisessä luvussa, miten hän kulki ilmeisesti miehensä kanssa kirkon ohi Hangossa juuri, kun sieltä tuli ulos vihkipari - ja samaan aikaan seurakuntakodilla oli menossa hautajaiset. Tämä sai Caritan syviin mietteisiin siitä, miten puolisostaankin joutuu joskus luopumaan:
"Kun toinen muuttaa muotoaan ja lähtee, ja toisen on jatkettava vaellustaan yksin. Vain muutama askel häiden ja hautajaisten välillä... Tulin hyvin tietoiseksi siitä, että me olemme jo viettäneet häämme, vaikka siitä ei niin kovin kauaa olekaan. Tulin tietoiseksi myös siitä, että kuljemme kohti sitä päivää, jona tiemme eroavat. Siinä, häiden ja hautajaisten välillä näin niin selvästi, että elämä päättyy ja että se on lyhyt..."
Nythän tiedämme, että Carita Hellsten kuoli äkillisesti vuosi sitten... Heidän tiensä todella erosivat jo näin varhain. Löysin netistä Anna-lehden jutun, jossa Tommy Hellsten kertoo surustaan. Hän toteaa Caritan ehkä aavistaneen kohtalonsa: hän oli joskus sanonut, ettei elä vanhaksi.
Tällaista tämä elämä on - joskus se loppuu. Toisilla ennemmin ja toisilla myöhemmin. Carita Hellsten jäi kuitenkin elämään hänet tunteneiden ihmisten sydämiin ja muistoihin, ja meille muille hän puhuu esimerkiksi tämän hienon teoksensa kautta.
Kirjapaja Oy 2006
131 sivua
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Vandrerskan suomentanut Salla Korpela
