keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Carita Hellsten: Virtaus ja vastarinta - Nainen matkalla minuuteen

Kuvittelin, että lukaisisin tällaisen ohuen kirjan nopeasti. Mutta sepä sisälsi tietysti niin syväluotaavia ajatuksia ihmisen mielen maailmoista, ettei sitä ihan äkkiä saanutkaan luettua.

Kirjaa kirjoittaessaan Carita Hellsten opiskeli kolmatta vuotta terapeutiksi Psykosynteesikoulu Huma Novassa. Psykosynteesi-sanakin hänen tekstissään vilahtelee siellä täällä, mutta aivan täysin sen merkitys ei minulle avautunut. Muuten kirja oli kyllä enimmäkseen helppotajuista luettavaa. Hellsten kertoo paljon omia kokemuksiaan; hän avaa rikkinäisyyttään ja matkaansa eheytymiseen (mikä on tietysti elämänmittainen matka - kukapa meistä tulisi täysin ehjäksi!). Näin tehdessään hän samalla sanoittaa monien muidenkin syvimpiä tuntoja ja kokemuksia.

Kun olen joskus lukenut hänen puolisonsa Tommy Hellstenin kirjoja, kuten Virtahepo olohuoneessa, huomasin nyt, miten samantyyppisiä Tommy ja Carita ovat olleet. Ilmeisesti molemmat alkoholistien lapsia, mikä taas aiheuttaa häpeää: ihminen uskoo olevansa huono ja rakentaa suojakseen valeminän. Hän ei uskalla tulla näkyväksi ja tarvitsevaksi, vaan sairastuu vahvuuteen ja elämän suorittamiseen.

Tämä kaikki ei tietenkään koske pelkästään alkoholistien lapsia. Myös minulla, jonka vanhemmista kumpikaan ei juonut, on ollut aivan samanlaiset kuviot: häpeä, valeminä ja vahvuuteen sairastuminen. Se, ettei uskalla olla avoin ja heikko ja pyytää apua, vaan esittää jotain muuta kuin on - sitä vahvaa. Tämä ja paljon muuta siis tässä kirjassa.

Hellsten kirjoittaa myös murrosiästä. Hän arvelee, että ehkä ne, jotka ovat saaneet sopivassa suhteessa rakkautta ja rajoja, voivat selvitä murrosiästään helpommalla. Kun taas "joidenkin kohdalla käy niin, että heidän elämänilonsa ja luovuutensa sammuu ja he sopeutuvat ulkomaailman vaatimuksiin. He sukkuloivat vanhempien, opettajien ja kaveripiirin odotusten välillä."

Ihminen voi täysin kadottaa tyhteyden omaan sisimpäänsä, kuten Carita Hellstenille kävi:

"Minulle kehittyi vahva vaisto, ymmärsin yhä herkemmin toisten tarpeita. Omaan sisimpääni minulla ei sitä vastoin ollut mitään yhteyttä, siellä oli mykkää ja hiljaista. En tiennyt, kuka olin ja mitä halusin. Minulla ei ollut kosketusta omiin tunteisiini ja tarpeisiini."

Ja:

"Minun kohdallani tämä tarkoitti sairastumista vahvuuteen, joka sai minut syvällä sisimmässäni uskomaan, että koko maailma pyörii minun varassani ja että viime kädessä kaikki riippuu minusta. Se tarkoitti, että minun piti olla aina olemassa muita varten sillä hinnalla, että tukahdutin omat tarpeeni."

34-vuotiaana käyty alkoholistien aikuisille lapsille tarkoitettu kurssi avasi kuitenkin hänelle uuden maailman:

"Sain nähdä haavoittuneen sisäisen lapseni ja ymmärtää, etten ole huono, vaan että minua on kohdeltu väärin."

Siinäpä on pienelle ihmiselle läksyä loppuelämäksi! Vaikka teoriassa lapsena kaltoin kohdeltu voi aikuisena ymmärtää, ettei ole huono, vaan on vain tullut kohdelluksi huonosti, käytännössä sitä ei ole helppo sisäistää. Sille ymmärtämisen ja oppimisen tielle saa kuitenkin lähteä.

Hellsten kirjoittaa myös tahdosta. Jos meitä ei ole lapsena nähty eikä hyväksytty, vaan meidän tahtomme on ollut isän (tai miksei yhtä hyvin äidin) taskussa, silloin meille ei ole päässyt kehittymään tervettä minää:

"Silloin olemme kasvattaneet valheellisen minän ja kätkeneet oikean identiteettimme. Meiltä puuttuu aikuisenakin yhteys omaan tahtoomme. Me joudumme helposti olosuhteiden uhreiksi ja muut polkevat meidät aina jalkoihinsa. Emme uskalla sanoa ei, emmekä ehkä ymmärräkään, milloin meidän pitäisi niin tehdä. Elämme kuin tuuliviiri ja ajaudumme sinne tänne vailla kykyä vaikuttaa omaan elämäämme."

Kuitenkin: "Siitä tiedosta, että voimme vaikuttaa omaan elämäämme, nousee pian myös voima tehdä se. Olemme löytäneet oman tahtomme."

On mahdollista kasvaa aikuiseksi, joka ottaa vastuun omasta elämästään eikä ole enää olosuhteiden uhri. Uhrille vain tapahtuu asioita, joille hän ei itse voi mitään, mutta kypsä aikuinen tiedostaa omat tarpeensa ja ottaa vastuun niiden täyttämisestä. Tähän kasvuun ja muutokseen Carita Hellsten haastaa lukijoitaan.

Hän kirjoittaa hienosti ja oivaltavasti myös parisuhteesta, siitä, että on mahdoton tehtävä yrittää olla toiselle "vastaus", tehdä kumppani täysin onnelliseksi ja "pelastaa" hänet. Eikä sitä näin ollen tarvitsekaan yrittää. Parisuhteessakin molemmat osapuolet ovat ensisijaisesti itse vastuussa itsestään. Kun molemmat seisovat omilla jaloillaan, voimme seisoa toinen toisemme rinnalla ja kunnioittaa toisiamme. Tämä on pohja hyvälle ja terveelle suhteelle.

Myös seksuaalisutta kirjassa sivutaan - ja varmaan paljon muutakin, mitä en saa tähän tekstiini mahtumaan. Mutta jos nämä kertomani asiat kolahtivat, tämä voi olla sinun kirjasi! Suosittelen lämpimästi.

Vaikka Carita Hellsten kirjoittaakin naisille ja omasta naisen näkökulmastaan, suuri osa tekstistä on kyllä sellaista, että sillä on annettavaa miehillekin.

Surullisen enteellisesti Hellsten kertoo viimeisessä luvussa, miten hän kulki ilmeisesti miehensä kanssa kirkon ohi Hangossa juuri, kun sieltä tuli ulos vihkipari - ja samaan aikaan seurakuntakodilla oli menossa hautajaiset. Tämä sai Caritan syviin mietteisiin siitä, miten puolisostaankin joutuu joskus luopumaan:

"Kun toinen muuttaa muotoaan ja lähtee, ja toisen on jatkettava vaellustaan yksin. Vain muutama askel häiden ja hautajaisten välillä... Tulin hyvin tietoiseksi siitä, että me olemme jo viettäneet häämme, vaikka siitä ei niin kovin kauaa olekaan. Tulin tietoiseksi myös siitä, että kuljemme kohti sitä päivää, jona tiemme eroavat. Siinä, häiden ja hautajaisten välillä näin niin selvästi, että elämä päättyy ja että se on lyhyt..."

Nythän tiedämme, että Carita Hellsten kuoli äkillisesti vuosi sitten... Heidän tiensä todella erosivat jo näin varhain. Löysin netistä Anna-lehden jutun, jossa Tommy Hellsten kertoo surustaan. Hän toteaa Caritan ehkä aavistaneen kohtalonsa: hän oli joskus sanonut, ettei elä vanhaksi.

Tällaista tämä elämä on - joskus se loppuu. Toisilla ennemmin ja toisilla myöhemmin. Carita Hellsten jäi kuitenkin elämään hänet tunteneiden ihmisten sydämiin ja muistoihin, ja meille muille hän puhuu esimerkiksi tämän hienon teoksensa kautta.

Kirjapaja Oy 2006, 131 sivua
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Vandrerskan suomentanut Salla Korpela

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Tarja Leinonen: Koti koivun alla

Seija, kahdeksanlapsisen lestadiolaisperheen 17-vuotias esikoinen, on luopunut uskosta, käy tansseissa ja juoksee poikien perässä. Hän rakastaa kymmenen vuotta vanhempaa Hannua, ja suhteesta saa alkunsa ei-toivottu raskaus. Seija aikoo kuitenkin pitää lapsen. Hannu puolestaan on hulivili, jota ei sitoutuminen kiinnosta, ja hän näyttäytyy tai soittaa hyvin harvoin, mutta ehtii kyllä kuskailla valkoisella Chevroletillaan jotain vaaleaa naista.

Kotona perheen äidillä ja sisaruksilla on hyvät välit, mutta isä on ankara ja pelottava. Hän on lakannut puhumasta Seijalle, kun tämä luopui uskosta, ja mykkäkoulu on kestänyt jo vuosien ajan. Seija välttelee parhaansa mukaan isäänsä, ja koko perhe pyrkii salaamaan tytön raskauden isältä niin pitkään kuin vain mahdollista.

Isä, joka ei ymmärrä, miksi Seija ei ole hakenut emäntäkoulun jälkeen mihinkään opiskelemaan, pilkkaa tytärtä laiskottelijaksi, vaikka tämä tekee kotitöitä siinä missä muutkin. Toisaalta Seija kyllä onkin kiinnostuneempi lukemisesta ja runojen kirjoittamisesta kuin perunoiden kuorimisesta.

Seijalla on kirjan nimen mukaisesti koti koivun alla: hän saa kesän ajan asua koivun alle parkkeeratussa asuntovaunussa, josta hän saa rauhassa lähteä yöjuoksuilleen ja tulla kotiin muita herättämättä. Siellä hän ikävöi Hannua ja miettii omaa ja lapsensa tulevaisuutta: mihin he tästä lähtevät? Kun syksy tulee, ei asuntovaunuelämääkään voi enää jatkaa. Onko hänelle sijaa isänsä kodissa aviottoman lapsen kanssa?

Vaikka kirja käsittelee monia kipeitä teemoja vahinkoraskaudesta ja saavuttamattoman miehen perään itkemisestä vaikeaan isäsuhteeseen ja ankaraan uskonyhteisöön, Leinonen kirjoittaa niin kauniisti ja lämmöllä, että aivan rakastuin tähän tarinaan. Vastapainona kaikelle tuolle murheelliselle on Kainuun kesä, leppoisa ja luonnonläheinen maalaiselämä sekä perheen äidin ja lasten hyvät keskinäiset välit. Kirjassa leivotaan yhdessä, saunotaan, uidaan, paistetaan lettuja ja - katsotaan isän tietämättä Seijan vaunuun salakuljetettua televisiota.

Myös ajankuvasta nautin. Eletään aikaa, jolloin presidentti Kekkosen terveydentilaa arvaillaan, televisiosta katsotaan Dallasia ja Ritari Ässää ja C-kasetilta kuunnellaan vaikkapa Rauli Badding Somerjokea: "Hannulta unohtunut kasetti raksahtelee ennen kuin pääsee vauhtiin. Kun mä sinut kohtasin, oli ilta ihanin, ihanin, ihanin... Rauli Badding alkaa jankuttaa ja sitten kuuluu rätinää, kun kasetin nauha rullautuu soittimeen." Koska muistan nuo ajat itsekin, on ihanan nostalgiasta lukea sinne sijoittuva romaani.

Kaikin puolin Koti koivun alla on siis ihanaa kesälukemista, vaikka varmasti sellaiselle lukijalle, jolle nuo kirjan kipeät aiheet ovat omakohtaista kokemusta, tarina ei ole pelkästään kevyttä nautiskelua. Kuitenkin Leinonen osaa kertoa tämän kaiken hyvin kauniisti, kuten jo edellä sanoin. Onhan taustalla kuitenkin Suomen suloinen suvi valoisine kesäöineen.

Jännitys tiivistyy, mitä pitemmälle tarina etenee: missä vaiheessa isälle selviää Seijan raskaus, miten hän reagoi ja mitä sitten tapahtuu? Tätä itse odotin henkeäni pidätellen.

Onneksi on kuitenkin niitäkin ihmisiä, jotka eivät tuomitse teiniäitiä, vaan ovat valmiita ojentamaan auttavan kätensä. Syksyn tullen  palapelin palaset alkavat osua kohdalleen, ja Seijalle löydetään sopiva ratkaisu uuden elämän alkuun.

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi itselleni lämmin ja toiveikas mieli. Surullisimpana koin Seijan rakkauden Hannua kohtaan, jolta ei tippunut vastarakkautta sen enempää kuin välittämistä omasta tulevasta lapsesta, vaan joka käyttäytyi kuin... sanonko mikä?! No, sen voit itse lukea.

Vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevistä romaaneista kiinnostuneille Koti koivun alla on myös aivan ehdotonta luettavaa. Se on mielestäni vähintään yhtä hieno teos kuin Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, vaikka kysymyksessä on tietenkin kaksi erilaista kirjailijaa ja kirjaa, enkä siksi ala heitä sen kummemmin vertailla.

Myös Kainuun murre värittää mukavasti tätä tarinaa, ja sitäkin oli nautinnollista lukea.

Loppuun ote siitä minut niin lumonneesta luonnon ja kesän kuvauksesta. Tässä kohdassa Seija pujahtaa asuntovaunun ovesta heinäkuun hämärään yöhön, ja vaunun takaisesta "pajukosta... kuuluu kuovi-isän vienoja kutsuhuutoja, kun se paimentaa kävelemään opettelevia poikasiaan etenemään pajukon suojista päivällä niitetylle pihanurmikolle ja sieltä taas turvaan pensaikon suojiin."

Seija menee talon taakse purosaunalle, peseytyy siellä ja:

"Hän istuu jakkaralla pienen saunanikkunan edessä ja katsoo saunan ympärillä kohoavaa lapsuuden angervometsää, joka on jo vuosia sitten kutistunut polvenkorkuiseksi kasvustoksi. Mutta saunan nurkalla keskikesän vaimeana virtaava puro soittelee samaa lempeää säveltä kuin aina ennenkin, ja Seija toivoo, että kuulisi sen laulun aina.
  Kun hän palaa vaunulle, aurinko alkaa nousta kuusimetsän takaa ja maantien sora rahisee tansseista palaavien autojen pyörien alla. Silloin hänen mieleensä puikahtaa runo, sen ensimmäinen rivi ja heti perään toinen. Aurinkoa, oranssinmakuista, / pilvikädet kannattelevat."

Tässä oiva kirja kesäisiin lukuhetkiin!

Karisto Oy 2018, 244 sivua
Kansi: Satu Ketola

perjantai 25. toukokuuta 2018

Kirja-arvonta suoritettu!

Tänään siis arvoin lupaamani kirjat. Kaikkein suosituin eli toivotuin niistä oli Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Sen voitti Instagramissa osallistunut @paivikettu. Alejandro Zambran Kotiinpaluun tapoja meni myös Instagramin kautta, ja sen saa @puhunen.

Täällä blogissa osallistuneista arpaonni suosi Klaaraa, jolle laitoinkin jo sähköpostia. Hän saa Joel Haahtelan romaanin Tähtikirkas, lumivalkea. 

PALJON ONNEA VOITTAJILLE! Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja 2-vuotiasta blogiani onnitelleille. Aurinkoista ja ennen kaikkea kirjarikasta kesää kaikille!

P. S. Kirjarikkaudesta puheen ollen... Yritin vaihtaa blogin Facebook-sivuille blogin uuden nimen, mutta Fb ei hyväksynyt sitä, vaan sain englanninkielisen viestin, jossa selitettiin, että nimi on harhaanjohtava!! :) Hmm... lupailenko nimelläni kenties rikkautta lukijoille, vai?!

No, ei se mitään, tein sitten aivan kokonaan uuden Facebook-sivun, joka löytyy nyt sillä niin harhaanjohtavalla nimellä Kirjarikas elämäni... Instagramissa olen @kirjarakkautta.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti

Anu Patrakka asuu Portugalissa, jonne sijoittuvat myös hänen rikosromaaniensa tapahtumat. Kuolet vain kahdesti ilmestyi tänä keväänä ja on rikosetsivä Rui Santosista kertovan dekkarisarjan toinen osa. Ensimmäistä osaa en ollutkaan lukenut, mutta tämän jälkeen sekin alkoi kiinnostaa. Onhan Portugaliin sijoittuva dekkari houkuttelevaa luettavaa: rikoksia ratkottaessa pääsee samalla nojatuolimatkalle tuohon kiinnostavaan maahan, jossa olen itsekin kerran käynyt.

Vanhassa ränsistyneessä vuokratalossa asuu outo vanha nainen, joka ei ole vuosikausiin liikahtanut asunnostaan minnekään. Hän on lihottanut itsensä muodottomaksi eikä muistaakseni mahdu enää edes ovesta ulos. Päivät pitkät hän vain istuu nojatuolissaan ja tuijottaa ikkunasta näkyvää kuuluisaa kaarisiltaa.

Siitä nojatuolistaan hänet eräänä päivänä löydetään murhattuna. Mikä oli se synkkä menneisyys, joka sai hänet tuijottamaan lakkaamatta tuota siltaa ja jättämään elämänsä elämättä? Kenellä oli syytä murhata hänet? Oliko kysymys rahasta, rakkaudesta vai vihasta? Vai jostain aivan muusta?

Pian asunnosta löydetystä veitsestä saadaan sormenjäljetkin ja päästään epäillyn jäljille. Mutta onko tämä sittenkin liian helppo ratkaisu? Onko kaikki sittenkään sitä miltä näyttää? Entä mitä tarkoittaa tuo "kahdesti kuoleminen"?

Rui Santos työtovereineen alkaa selvittää tapausta, ja työn ohella hän, sinkkumies kun on, kiinnostuu myös yhdestä jos toisestakin naisesta. Helppoa ei hänellä ole naisrintamalla; varsinkin sitä kaikkein kiinnostavinta naista tuntuu olevan myös kaikkein vaikein lähestyä. Joskus kun työn ja naisten kanssa on vaikeaa, hän haaveilee myös helpommasta elämästä viinitilalla, suuri portviinin ystävä kun on.

Mukana henkilögalleriassa ovat muiden muassa postinjakaja, murhatun naisen sisarentytär, samoin kyseisen naisen naapuri ja tämän huumeita käyttävä aikamiespoika, vuokraisäntä ja suomalais-portugalilainen kiinteistönvälittäjä. Kaikkia yhdistää se, ettei kukaan pitänyt kuolleesta naisesta, joka oli kaikin puolin vastenmielinen luonne ja juoksutti sekä käytti heitä hyväkseen kuin mitäkin orjia. Mutta mikä on tarina tuon ihmisraunioksi ajautuneen naisen taustalla?

Aluksi tarina lähtee kehittymään kovin verkkaisesti, mutta lopulta alkaa kuitenkin tapahtua ja erilaiset käänteet seuraavat toistaan. Mikä tärkeintä, syyllistä en osannut arvata enkä motiiviakaan.

Kaikkein jännittävin ja intensiivisin dekkari tämä ei ole, mutta kuitenkin varsin kelvollinen ja viihdyttävä rikostarina, jota mukavasti maustoi rennonletkeä portugalilaisen elämänmenon ja ympäristön (Porton kaupungin) kuvaus, portugalin kieli sekä paikalliset ruuat ja viinit. Vaikka tarina etenisi jonkun makuun hitaasti, kirjan voikin ottaa yhtä hyvin leppoisana Portugalin matkana, jos kyseinen maa kiinnostaa. Itse nautin tuosta Portugalista niin paljon, että varmaan joskus luen sen ensimmäisenkin Rui Santos -romaanin Huomenna sinä kuolet (2017).

Tapahtumien pyörteissä joidenkin kirjan henkilöiden elämä menee pahasti sekaisin, mutta toisille käy hyvinkin. Kuten eräs heistä toteaa toiselle kirjan mukavassa epilogissa:

" - Joskus täytyy tapahtua jotain pahaa, että pääsee tapahtumaan jotain hyvää, mies jatkoi ja hymyili. - Minulla on sellainen tunne, että nyt on tapahtumassa jotain hyvää."

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

Myllylahti Oy 2018, 286 sivua
Kannen kuvat: Anu Patrakka

lauantai 19. toukokuuta 2018

2-vuotias blogi & kirja-arvonta!

Perustin tämän blogin 16.5.2016, ja siitä muutaman päivän kuluttua eli 19.5. tein ensimmäisen kirja-arvion, josta tulee siis tänään kuluneeksi kaksi vuotta. Sekä minä että blogi olemme kyllä olleet hyvin ailahtelevia. Joinain kuukausina luen ja bloggaan koko ajan, joskus taas hyvin vähän, ja esimerkiksi viime kesänä oli usean kuukauden taukokin. Myös blogin nimeä olen muutellut mennen tullen ja lopettamistakin suunnitellut silloin tällöin. Tämä ei myöskään ole ensimmäinen kirjablogini. Sitä ensimmäistä olin pitänyt Wordpressissä puoli vuotta, kunnes päätin siirtyä tänne Bloggeriin. Bloggaajana olen siis 2,5-vuotias.

Ajoittaisista lopettamisajatuksistakin huolimatta kirjat ja bloggaaminen ovat kuitenkin niin koukuttava yhdistelmä, että eihän tästä malta luopua! Joten eiköhän tämä blogi jatku vielä tästä eteenpäinkin.

Blogini synttärien kunniaksi arvon kolme kirjaa: Joel Haahtelan romaanin Tähtikirkas, lumivalkea, chileläisen Alejandro Zambran viime vuonna suomeksi ilmestyneen romaanin Kotiinpaluun tapoja ja Terhi Rannelan tänä vuonna ilmestyneen matkapäiväkirjan Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Zambran romaanista olen kirjoittanut täällä ja Rannelan matkakirjasta täällä. Haahtelan kirjasta en ole blogannut.

Osallistu kommentoimalla, minkä kirjan tai kirjojen arvontaan haluat osallistua, ja kerrothan myös, mistä sinut saa kiinni, jos voitat. Osallistua voi joko täällä blogissa tai Instagramissa (jossa olen nimellä @kirjarakkautta) tai molemmissa. Facebook-sivua blogilla ei ole tällä hetkellä (voi olla joskus myöhemmin, mutta tähän arvontaan ei nyt voi sitä kautta osallistua).

Suoritan arvonnan ensi perjantaina 25.5.2018 klo 12, paitsi jos sillä hetkellä on jotain "force majeur" -tyyppistä estettä - siinä tapauksessa pyrin kuitenkin suorittamaan arvonnan heti kun voin. Onnea matkaan, ja toivottavasti kirjoista löytyy mieleinen vaihtoehto! Kaikkienkin arvontaan voi siis osallistua. Mutta samalle henkilölle en anna kuin yhden arpavoiton, että jää muillekin jotain :) Voihan olla, että täällä blogissa osallistujia ei tule kovin paljon, mutta tiedän, että Instagramissa heitä kyllä yleensä tulee.

Lämmin kiitos kaikille blogini lukijoille kuluneista vuosista! Teidän toistenkin kirjablogeja (ja muita blogeja) on ollut ilo seurata!

EDIT 25.5.2018: Kirja-arvonta on suoritettu, ja voittajien nimet (eli nimimerkit) julkaisin erillisessä postauksessa. Olen myös ottanut heihin yhteyttä. Kiitos kaikille osallistuneille ja onnea voittajille!

torstai 17. toukokuuta 2018

Tommy Hellsten: Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti

Lainasin vinon pinon Tommy Hellsteniä, kun en osannut kirjastossa päättää, mitä otan ja mitä jätän. Saa sitten nähdä, luenko ne kaikki vai vain osan, mutta tässä niistä ensimmäinen. Nämä eivät tule mitenkään aikajärjestyksessä, jos nyt yleensäkään bloggaan niistä kaikista - saapa nähdä...

Unelmiakin olisi ihmisellä ehkä oltava ja niihinkin sitä kai voisi uskoa, vaikka olenkin melkoinen pessimisti. Mutta pessimistikin on onneksi joskus väärässä... siksi ajattelin nyt pysähtyä miettimään elämääni näiden kirjojen äärellä.

Tässä kirjassa on lyhyitä aforismityyppisiä tekstejä, joita on hyvä lukea kaikessa rauhassa hiljentyen ja mietiskellen, omaa sisintä kuulostellen. Se tekeekin hyvää, koska niin helposti me unohdamme pysähtyä ja olla hiljaa. On helppo täyttää elämä kaikenlaisella hälyllä, kiireellä, suorittamisella ja riippuvuuksilla - ihan millä tahansa, ettei tärvitse kuunnella oman sisimpänsä ääntä, omia ajatuksiaan, toiveitaan, pettymyksiään, pelkojaan ja unelmiaan.

Silloin vain voi käydä näin:

"On ihmisiä, 
jotka ovat menossa
Moskovaan, vaikka
heidän pitäisi olla
matkalla Roomaan.
He tietävät sen,
mutta eivät ole 
tietävinään."

Niinpä! Miten kuulostaakin niin tutulta?

Kirjan teksteissä pohditaan valoa ja pimeyttä, vahvuutta ja heikkoutta, aitoutta ja epäaitoutta, vanhasta irti päästämistä ja tilan antamista uudelle, menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta, haavoittuvuutta, rohkeutta, pelkoa, muutosta... monia tärkeitä asioita. On myös ajatuksia egosta, työstä, menestyksestä, epäonnistumisesta ja onnellisuudesta.

Voisin lainata niin monia hienoja ajatuksia tästä kirjasta! Yritän valita muutaman....

"Valo ilmestyy 
väistämättä elämääsi,
jos käännät katseesi
sitä kohti ja 
pidät sen siinä,
huolimatta kaikesta
mitä ympärilläsi
tapahtuu."

"Jotta tulevaisuus 
ei olisi menneisyyden
kaltainen,
on uskallettava astua
tyhjän päälle
ja menettää
kaiken hallinta."

"Tulevaisuus on 
salaperäisinä ituina
läsnä jo tässä hetkessä.
Idut pitää vain tunnistaa
ja antaa niiden kasvaa."

"Mahdunko omaan
elämääni?
Vai onko elämässäni
niin täyttä,
ettei minulle ole tilaa?
Onko minusta
tullut oman elämäni
sivustakatsoja?"

Kirja herättää paljon ajatuksia, joita on hyvä sulatella ajan kanssa. Kirja on myös ulkoasultaan hyvin kaunis; se on kuvitettu Tommy Hellstenin omilla upeilla valokuvilla. Esipuheessaan Hellsten rohkaisee sisäiselle matkalle lähtevää lukijaa: "Toivotan sinulle hyvää matkaa. Älä pelkää, jos edessä on kipua, sen täytyy tulla, jotta ilo ja valo voisivat ilmestyä."

Minerva Kustannus Oy 2014, 152 sivua
Kuvat: Tommy Hellsten
Ulkoasu: Huhtikuu / Päivi Veijalainen

maanantai 14. toukokuuta 2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Iranista nuorena Ruotsiin paennut Nahid saa viisikymppisenä kuulla sairastavansa syöpää. Elinaikaa annetaan vain puoli vuotta. Tästä alkaa hänen kriisinsä. Hän suree kaikkea sitä, mikä elämässä meni pieleen, ja sitä, ettei hänelle ole  enää tulevaisuutta. Hän muistelee mennyttä elämäänsä Iranissa ja Ruotsissa kohdistaen monesti kipeät ja ristiriitaiset tunteensa myös tyttäreensä Aramiin. Mitä ikinä Aram tekee sairaan äitinsä hyväksi, se on aina väärin, ja toisaalta Aramin pitäisi olla olemassa vain äitiään varten.

Nahidin elämä on ollut surullinen. Hän oli aluksi onnellinen, kun tapasi tulevan miehensä Masoodin kotona Iranissa. He olivat yhdessä mukana vastarintaliikkeessä, mutta sitten kaikki päättyi huonosti, ja he joutuivat pakenemaan pienen tyttärensä kanssa. Avioliitostakin tuli onneton, ja se päättyi lopulta eroon. Koko loppuelämänsä ajan Nahid mietti, tekivätkö he oikein vai väärin jättäessään kotimaansa ja perheensä. Hän kantaa myös ikuista syyllisyyttä surullisista asioista, joita Iranissa oli ennen lähtöä tapahtunut.

Ja nyt: mitä hyötyä oli pakenemisesta? He pakenivat saadakseen elää, mutta tässä Nahid nyt tekee kuolemaa viisikymppisenä. Häntä ei tapettu Iranissa, mutta täällä hänet tappaa syöpä.

"Olen kerännyt, hamstrannut, rakentanut. Olen rakentanut tulevaisuutta ja turvallisuutta. Jota ei nyt sitten olekaan. Naurattaa ajatellakin, että tulevaisuutta ei ole. Sen kun ihmiset tietäisivät. Sitä kuluttaa niin paljon aikaa tulevaisuuden miettimiseen ja suunnitteluun ja sitten yhtäkkiä sitä ei olekaan. Kuka olisi uskonut?
  Olisinko elänyt toisin, jos olisin tiennyt?"

"Muutama viikko. Puoli vuotta. Muutama vuosi. Mitä eroa niillä on? En ole varma. Ymmärrän, että ne ovat eripituisia aikoja, mutta mitä väliä ajalla tässä tapauksessa on? Mihin minä aikaa tarvitsen? Sairastamiseen? Yksinoloon? Kuoleman odottamiseen? Mitä virkaa ajalla on, jos sitä ei käytä tulevaisuuden rakentamiseen? En tiedä. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, etten tiedä mihin kuluttaisin aikani. Ehkä tämä juuri siksi tapahtui minulle. Syöpä valitsi minut, koska en tiedä mitä tehdä elämälläni."

Nämä ovat kipeitä tuntoja. Kipua on paljon: sairaus, kuoleman pelko, menneisyyden muistot ja painolastit, kotimaan ja sinne jääneen äidin ikävä, suhde tyttäreen. Kaiken lisäksi pakolaiseksi lähteminenkään ei päästänyt pakoon, Nahid toteaa, sillä ahdistavat asiat tulevat mukaan. Ei niitä voinut sittenkään paeta.

Muita kirjablogeja lukiessani minulle jäi päällimmäiseksi mieleen vain se, miten vihainen ja katkera Nahid on. Ajattelin, että tämä kirja on yksi iso vihanpurkaus, ja ettei minulla nyt ole voimia sellaisen lukemiseen. Melkein aioinkin jo jättää koko kirjan lukematta, mutta onneksi joku sitten rohkaisi minua kuitenkin lukemaan sen. Ja hyvä niin.

On totta, että Nahid on myös vihainen ja katkera, mutta se on kuitenkin vain yksi osa tätä tarinaa. Itselleni jäi päällimmäiseksi tunteeksi hänen elämästään suru ja pettymys. Eivät nekään ole helppoja tunteita, eikä Olimme kerran tietenkään ole mikään kevyt kirja. Mutta jotenkin Golnaz Hashemzadeh Bonde osaa kirjoittaa tästä kaikesta niin, ettei lukeminen kuitenkaan tuntunut liian raskaalta. Jossain vaiheessa kyllä joutui myös itkemään...

Siksi jos et halua lukea syövästä ja kuolemasta etkä halua itkeä, älä siinä tapauksessa lue tätä kirjaa. Muuten täytyy kuitenkin sanoa, että minusta Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa kauniisti ja herkkävaistoisesti. Hän eläytyy lämpimästi äidin ja tyttären tunteisiin. Koska lauseet, virkkeet ja luvut ovat lyhyitä, myös tällainen huono keskittyjä pystyy etenemään lukemisessa tavallista nopeammin. Ehkä se jätti lukukokemuksesta minulle "kevyen" vaikutelman, vaikka aihe olikin raskas ja surullinen.

Suosittelen kyllä kirjaa lämpimästi; Golnaz Hashemzadeh Bonde on taitava kirjailija ja tunteiden kuvaaja.

Kirjan kansi oli muistaakseni jonkun mielestä liian eksotisoiva ja aiheeseen sopimaton. Voihan olla niinkin, mutta toki Iran elää vahvasti Nahidin muistoissa sairaudenkin keskellä, ja lisäksi kannessa on hiekkaa, joka toistuu noissa hänen muistoissaan. Oma rakas kotimaa on keskeinen osa sitä menetettyä elämää, jota Nahid nyt kaipaa, kun tajuaa kaiken olevan ohi. Minusta kansi on kaunis, enkä ehkä olisi jaksanut kiinnostua tästä kirjasta, jos sen kansikin olisi ollut kovin synkkä ja surullinen.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2018, 218 sivua
Alkuteos: Det var vi
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi: Timo Numminen

lauantai 12. toukokuuta 2018

Nina Rousu: Joko ollaan perillä?

Joihinkin kirjoihin rakastuu heti ensimmäisellä sivulla ja vain nauttii täysillä joka rivistä alusta loppuun. Nina Rousun vauhdikas, värikäs, hauska ja koskettava Joko ollaan perillä? kuului kohdallani näihin kirjoihin. Hänen kuvaileva tekstinsä tempasi minut heti mukaansa seikkailuihin ympäri maailmaa.

Nina Rousu oli torniolaistyttö, joka tiesi, että näin kylmään paikkaan hän ei jää. Hän lähtikin jo nuorena maailmalle, ensin au pairiksi Dallasiin, USA:han. Siitä alkoivat hänen riemunkirjavat seikkailunsa kaikissa maanosissa. Kommelluksia ei niistä ole puuttunut. Jo au pair -vuotena hänet pidätettiin - eikä se kerta jäänyt viimeiseksi. Vaikka hän ei tehnyt mitään pahaa, hänelle vain aina sattui ja tapahtui. Hän kertoo tästä kaikesta niin riemastuttavasti, että tähän kirjaan on vain pakko rakastua. Komediaa ei Rousun elämästä puutu, mutta kyllä traagisiakin kokemuksia tulee vastaan.

Rousu yritti sopeutua suomalaiseen työelämään ja arkiseen rutiiniin, mutta levottomuus vaivasi. Britannian ja Tanskan jälkeen Rousu löysikin itsensä mosambikilaisesta slummista, jossa hänen ja muun tiimin tehtävänä oli AIDS-valistus. Siellä näki sitä todellista hätää ja kurjuutta.

Mutta matka jatkui uudestaan ja uudestaan, koska aina se parempi elämä ja onni odotti jossain muualla, eikä levoton sielu ollut koskaan perillä. Seurasi baarimikon ja sukellusopettajan töitä - vähän työttömyyttäkin - ja aina uusia maita ja maanosia: Egypti, Dominikaaninen tasavalta, Oman... Jossain vaiheessa Rousu ihmetteli tulevaisuuttaan myös Australiassa - ja erinäisten vaihdeiden kautta hän päätyi taas Afrikkaan: Ugandaan ja Keniaan.

Tässä maistiaisiksi ote elämästä Ugandassa:

"... laitan silmät ristissä itselleni munakasta aamiaiseksi. Kun rikon munan pannulle, sisältä paljastuu kuitenkin jonkinlainen kananmunan ja pikkutipun välimuoto, joka jää kauhukseni tirisemään pannulle. Omeletti jää syömättä ja lupaan kanoille, että ne saavat pitää munansa, minä ostan omani tästä edespäin naapurustoon äsken avatusta 24h supermarketista.

Supermarketista löydän kananmunapaketin, jonka kannessa lukee 'Uskomattoman keltaiset keltuaiset'. Kyllä vain, verrattuna niihin tavallisiin ugandalaisiin supermarketin muniin, joiden keltuainen on jostain syystä harmaan valkoinen. En ole ihan varma, millä ugandalaiset kanat ruokitaan kummassakin tapauksessa.

Kun kävelen vähän pidemmälle supermarketin käytävää, huomaan, että paikallinen wc-paperin valmistaja on aloittanut uuden mainoskampanjan. Tutun paperin kääreessä lukee nyt '100%:sta wc-paperia!' Kaikkein paras mainoslausahdus löytyy kuitenkin vauvoille tarkoitetun riisipakkauksen kyljestä: 'Ei sisällä hiekkaa!' Hyvät naiset ja herrat, tätä ei saa Euroopasta!"

Matkan varrella löytyi myös se prinssi, jonka kanssa saduissakin aina eletään "onnellisina elämänsä loppuun asti". Rousua aina lapsena harmitti, ettei saduissa koskaan kerrottu, millaista se onnellinen loppuelämä sitten oli. Siksi hän itse kertoo myös siitä: miten entinen rantapummi on yllättäen diplomaatin vaimo ja millaista on, kun unelma äitiydestä toteutuu. Entä ollaanko lopulta perillä, missä se "perillä" sijaitsee ja millaista siellä sitten on?

Unelmaelämässäkin on lopulta omat ongelmansa, eikä äitiys varsinkaan ole helppoa, mutta rakkauden voimalla jaksaa eteenpäin. Jatkuva maasta toiseen muuttaminenkin voi lopulta alkaa väsyttää, mutta diplomaattiperheessä siitä ei enää päätetäkään itse, koska komennukset eri maihin kestävät vain muutaman vuoden.

Itse levottomana sieluna, joka ei (enää) pääse mihinkään, vaikka haluaisi, nautin kun saan lukea jotain tällaista ja paeta omaa paikalleen juuttunutta elämääni sinne jonnekin kauas horisontin taakse, jossa "kaikki on aina paremmin"! Tuttu tunne on itsellenikin tämä:

"Lähteminen tuntuu hyvältä, niin kuin aina. Horisontissa siintää jotain uutta, vatsanpohjalla räpyttelee siipiään lupaus jännittävästä seikkailusta. Taakseen voi jättää kaiken tylsän ja ikävän, kaiken mitä ei saanut toimimaan. Se on parasta lähtemisessä, omien vikojensa unohtaminen, itsensä uudelleen keksiminen. Kun kone laskeutuu, voin olla kuka vaan, joku ihan uusi, parempi minä. Sellainen, joka ei hölmöile ja parantaa maailman."

Jos kaipaat hauskaa luettavaa seikkailuista maailmalla, tämä on sinun kirjasi! Erityisesti Afrikasta Rousu kertoo paljon, joten Afrikan ystäville tämä kirja on unelma. Lisäksi äitiyden uuvuttamalle, huonoksi äidiksi itsensä kokevalle teos tarjoaa loistavaa vertaistukea - tosin ne pienten lasten uupuneet äidit eivät tietysti ehdi lukea...

Minulle tästä tuli heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien yksi lempikirjoistani, jonka varmasti luen vielä uudestaankin, kunhan tarpeeksi aikaa on kulunut. Ihana kirja! Kiitos, Nina Rousu!

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Myllylahti Oy 2018, 344 sivua
Kansi: Satu Kontinen

P. S. Rousun kirjasta tulee mieleen lempirunoilijani Fernando Pessoan sanat:

"Kannan sydämessäni
kuin täyteen ahdetussa arkussa joka ei mene kiinni
kaikkia paikkoja joissa olen ollut,
kaikkia satamia joihin saavuin,
kaikkia maisemia jotka näin hytinikkunoista,
tai laivankansilta, uneksien,
ja kaiken sen paljous on niin vähän
siihen nähden mitä haluan."

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Pia Ruotsala: Arabiäitien matkassa

Äitienpäivän lähestyessä lukaisin tällaisen kiinnostavan äitikirjan. Sen kirjoittaja Pia Ruotsala on asunut perheineen Jordaniassa, ja suomalaisena pienten lasten äitinä hän pääsi konkreettisesti vertailemaan äitiyden yhtäläisyyksiä ja eroja suomalaisessa ja arabikulttuurissa.

Kirjan lopussa hän toteaa, että yhtäläisyyksiä äitiydessä on sittenkin enemmän, mutta tällaisena ulkopuolisena, joka vain luki kirjan (eikä edes ole itse äiti), päällimmäiseksi jäivät kuitenkin ne niin suuren tuntuiset erot käsityksissä ja tavoissa. Mutta tietenkin äitejä kautta maailman yhdistävät ainakin rakkaus, vastuu ja huolenpito omista lapsista, oli kulttuuri mikä tahansa.

Kirjaansa varten Ruotsala haastatteli kymmentä äitiä, joista osa oli muslimeja ja osa kristittyjä, joita Jordaniassa myös on. Liikkeelle lähdetään äidiksi tulemisesta: millaista se on? Entä millaisia ovat äidin ilot ja surut? Äidin paikka, asema ja tehtävä perheessä ja yhteisössä on tietysti kiinnostava aihe. Oma lukunsa annetaan myös sille, mikä sitten on isän rooli arabiperheessä. Seuraavassa luvussa pohditaan lapsen tehtävää. Myös lasten kurittamista ja uskonnon (islam / kristinusko) vaikutusta kasvatukseen käsitellään omissa luvuissaan. Isoäitienkin näkökulma tulee jossain esiin.

Kun kurittamista käsittelevä luku oli kirjan loppupuolella ja kun siinä kerrottiin joitain aika karmeitakin tapauksia, minulle jäi päällimmäiseksi mieleen kaikki kauheudet. Kunniamurhiakin taidettiin sivuta juuri siinä luvussa. Kuitenkin myös arabeissa on sekä helliä että ankaria kasvattajia. Eräskin haastatelluista äideistä kauhisteli tuntemaansa äitiä, joka oli rangaistuksena tehnyt lapsensa käteen kuumalla veitsellä polttohaavan. Se on vanha tapa, mutta koska jotkut sitä kauhistelevat, eivät sitäkään näköjään kaikki käytä, ainakaan enää nykyään. 

Eräs suomalaiselle vaikeasti avautuva asia on Lähi-idän kunnian ja häpeän kulttuuri, johon nuo kunniamurhatkin liittyvät. Minua järkytti lukea kirjasta, että tällaisessa tapauksessa edes äiti ei niinkään sure tyttärensä kuolemaa, vaan hänen perheelle tuottamaansa häpeää....

Arabien vahvuutena on ainakin heidän yhteisöllisyytensä; äitiä ei jätetä yksin jaksamaan. Hän saa apua, tukea ja neuvoja äidiltään ja anopiltaan. Itsenäisyyteen ja vahvuuteen tottunut suomalaisnainen ei toki välttämättä edes haluaisi tällaista apua. Ja kyllä arabityttäret ja -miniätkin saattoivat ahdistua oman äidin tai anopin antamista huonoista kasvatusohjeista, joita oli pakko noudattaa, koska heidän kulttuuriinsa kuuluu vanhempien ihmisten kunnioittaminen.

Edistyksellisessä Jordaniassa monet naiset käyvät nykyään töissä, ja yliopisto-opiskelijoistakin jo yli puolet on naisia (tieto vuodelta 2006). Siellä naisen ei kuitenkaan ole pakko hakea arvostusta työn kautta, koska äitiys on niin suuri ja pyhä asia arabeille, että äitiyden kautta naisesta jo tulee hyvin arvostettu. Ikävää vain sellaisen naisen kannalta, joka ei pystykään saamaan lapsia.

Äitiyden tärkeys näkyy siinäkin, että äidiksi tultuaan arabinainen on aina "Umm" jotakin, eli sen ja sen äiti. Nimi annetaan vanhimman pojan mukaan, mutta jos poikaa ei ole, silloin se tulee vanhimman tyttären mukaan. Niinpä esimerkiksi Pia Ruotsala oli Jordaniassa asuessaan Umm Viola. Kirjassaan hän kertookin kaikista äideistä tällä Umm-nimellä, myös suomalaisista.

Eräs mielenkiintoinen luku kirjassa vertailee suomalaisten ja arabien tapoja ja uskomuksia. Niitä on aina imettämisestä ja nukutustavoista nimeen, puhtauteen, avioliittoon ja seksuaalisuuteen asti. Jos suomalainen kummasteleekin monia arabien tapoja, niin kyllä arabitkin järkyttyvät suomalaisesta tavasta nukuttaa lapsia ulkona, jopa pakkasessa, tai pitää pipoa lapsen päässä kesälläkin. Niin että tasoissa ollaan varmasti.

Lopulta Ruotsala toteaa, että enemmän eroja on suomalaisen ja arabikulttuurin välillä kuin Jordanian kristittyjen äitien ja muslimiäitien välillä. "Kristityt ja muslimiäidit puhuvat samaa kieltä ja jakavat asioita helpommin kuin minä kristittynä kristittyjen arabiäitien kanssa. Aivan samoja 'suomalaisten hullutuksia' ihmettelevät niin muslimit kuin kristitytkin arabit."

Kirjoitan tätä hiukan väsyneenä, joten en nyt jaksanut poimia kirjasta esimerkkejä arabiäitien ja -perheiden "erikoisuuksista", mutta jos niihin kiinnostaa tutustua tarkemmin, kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja!

Vaikka kirjoittaja on lähetystyöntekijä, hän käsittelee mielestäni tässä kirjassa uskontoja melko neuraalisti, ja pääosassahan tässä kirjassa on äitiys, eivät uskonasiat. Toki muslimimaissa uskonnon merkitys yhteiskunnassa on suurempi kuin esimerkiksi länsimaissa nykyään, joten siitäkin täytyy tällaisessa kirjassa puhua.

Suomen Lähetysseura 2006, 162 sivua
Kansi ja taitto: Tanja Varonen, DA Graphics

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Gerald Posner: Isäni oli natsi - Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat

Millaista oli sodan aikana ja myöhemmin olla natsin jälkeläinen? Mitä natsien lapset tiesivät isistään? Olivatko isät kotonakin natseja vai olivatko he aivan tavallisia perheenisiä? Miten sellainen tavallinen perheenisä pystyy olemaan mukana hirmuteoissa? Miten natsien lapset aikuisina ovat kokeneet isiensä teot?

Muun muassa näitä kysymyksiä pohditaan tässä Gerald Posnerin kirjassa, joka on ilmestynyt englanniksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1991. Viime vuonna siitä otettiin uusintapainos, koska kuten tekijä sanoo vuoden 2017 esipuheessa, antisemitismi on nyt Euroopassa pahempaa kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen. Aihe on siis ajankohtainen. Tänä keväänä myös me suomalaiset saimme luettavaksemme tämän kiinnostavan, joskin luonnollisesti järkyttävän teoksen.

Haastateltavien löytäminen kirjaan oli vaikeaa, koska monet eivät suostuneet puhumaan isistään, ja jotkut jo suostuneistakin epäröivät. Toiset kyllä olivat hyvinkin halukkaita avaamaan kokemuksiaan ja näkemyksiään.

Kirjaan on valikoitunut hyvin erilaisia natseja - jotka myös isinä olivat erilaisia. Osa heistä oli hyvinkin tunnettuja, kuten pahamaineinen Josef Mengele tai Herman Göring. Toisten nimiä en ollut ennen kuullutkaan. Siellä oli lentäjää, talousvelhoa ja rivisotilasta. Olipa sentään yksi sankaritarinakin eversti Claus von Stauffenbergistä, joka oli mukana Hitlerin vastaisessa salaliitossa ja murhayrityksessä, jonka takia hänet sitten teloitettiin, kun valitettavasti vallankaappaus ei mennyt ihan putkeen...

Myös jälkeläisten kertomukset ovat hyvin erilaisia. Jotkut ovat kokeneet hyvin syvää vihaa, häpeää ja syyllisyyttä isiensä teoista. Natsien oma sukupolvi vaikeni, mutta jälkeläiset imivät itseensä kaiken sen kivun, jota natsien olisi itse kuulunut tuntea tekemisistään. Toisaalta taas jotkut ihannoivat isäänsä yli kaiken ja kielsivät vielä aikuisinakin tämän tehneen mitään väärää. Eikä juutalaisia monen saksalaisen mielestä voinut niin paljon kuolla. Keksittyjä juttuja kaikki! Monet tuntuivat muutenkin elävän pitkään täysin tietämättöminä kaikesta tapahtuneesta.

Kotioloissa muistaakseni yksi näistä isistä oli melkoinen tyranni. Monet muut isät olivat kuitenkin hyvinkin helliä ja huolehtivia, esimerkiksi eräs joka oli ollut mukana teloittamassa lukemattomia ihmisiä. Hänen tyttärelleen asia selvisi vasta myöhäisessä vaiheessa, jolloin kuva rakkaasta isästä muuttui niin, että lopulta heidän välinsä menivät kokonaan poikki. Tytär ei voinut ymmärtää, miten oma isä olikin voinut tehdä jotain sellaista.

Järkyttävää luettavaa oli se, miten monet natsit olivat täysin paatuneita eivätkä myöhemminkään osoittaneet pienintäkään katumusta teoistaan. Heidän natsi-ideologiansa säilyi, vaikka maailma muuttui ja meni eteenpäin. Ja kuten esipuheessa kerrotaan, nyt 2000-luvulla varsinkin Keski-Euroopassa on jälleen järkyttävää juutalaisvastaisuutta. Esimerkiksi näin: "Julkisissa urheilutapahtumissa on nähty hyytäviä välikohtauksia, kun suuret ihmisryhmät ovat ryhtyneet yhteen ääneen toistamaan juutalaisvastaisia iskulauseita, kuten: 'kuolema juutalaisille', 'juutalaisilta kurkut auki' ja 'kaasuttakaa juutalaiset'." Uskomatonta...

Surullista on sekin, miten sattumakin saattoi vaikuttaa siihen, että joku päätyi natsiksi. Esimerkiksi Mengele oli täysin epäpoliittinen nuori mies lähtiessään opiskelemaan lääketiedettä, mutta yliopiston henkilökunta oli vahvasti "arjalaisen ylemmyyden" kannalla, ja "Mengeleä opetti Ernst Rudin, sterilisaatiolain arkkitehti, jonka mukaan lääkäreiden tehtävä oli tuhota 'kaikki elämä, jolla ei ollut arvoa'." Näin Mengele tuli aivopestyksi ja pääsi piireihin, jotka lähettivät hänet keskitysleirille tekemään karmeita ihmiskokeitaan. Eikä hän mielestään tehnyt mitään väärää.

Kirja kertoo sekä natseista itsestään että haastateltujen poikien ja tyttärien kokemuksista omassa lapsuudenperheessään ja myöhemmin aikuisena. Tämä on kirja, joka pysäyttää ja panee ajattelemaan.

Puolassa kenraalikuvernöörinä paljon tuhoa aikaan saaneen Hans Frankin poika Niklas kertoo isästään:

"Hän halusi näyttää kovalta Hitlerin ja muiden silmissä. Vihan ja katkeruuden vuoksi minun on lähes mahdoton lukea hänen lausuntojaan. Silti luen niitä yhä uudestaan ja uudestaan. On vaikea käsittää, kuinka Chopinia ja Beethovenia rakastanut mies, joka ystävystyi Richard Straussin kanssa ja jonka silmät kostuivat hänen lukiessaan joulusatuja lapsille, saattoi sanoa jotakin niin epäinhimillistä. Jos minulta kysytään, hänen puheensa olivat aivan yhtä julmia kuin SS:n toteuttamat joukkomurhat."

Mengelen poika Rolf miettii itseään ja muita natsijohtajien jälkeläisiä:

"Me joudumme kohtaamaan nämä kysymykset suoraan. Muu yhteiskunta voi sanoa: 'Hyvä on, ikäviä asioita tapahtui, sitä ei voi kieltää, mutta meidän on kuitenkin mentävä eteenpäin.' Muut voivat suhtautua historiaan huomattavasti kevyemmin kuin me sotarikollisten jälkeläiset. Tuntuu, kuin minut olisi jätetty tänne vastaamaan hänen teoistaan. Hän on poissa, mutta minun täytyy edelleen vastata kysymykseen, miksi hän teki kaiken sen mitä teki. Hän on poissa, mutta minun on edelleen kannettava taakkaa hartioillani."

Tämäkin on yksi sellainen kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen lukevan, että tiedostaisimme näitä asioita ja ettei sama toistuisi koskaan enää.

Itse olin tähän mennessä lukenut vain juutalaisten näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja toisesta maailmansodasta. Tämä erilainen näkökulma avasi paljon uutta.

Aikaisemmin Posnerilta on suomennettu hänen yhdessä John Waren kanssa kirjoittamansa Josef Mengele - Elämä ja teot.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle!

Minerva Kustannus Oy 2018, 336 sivua
Alkuteos: Hitler's Children. Sons and Daughters of Third Reich Leaders
Suomentanut Niko Jääskeläinen
Ulkoasu ja taitto Taittopalvelu Yliveto Oy

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Kari A. Nurmela: Sateenvarjorattaat - Kertomus intiaanitytöstä, josta tuli lapsemme

Kari A. Nurmela ja hänen vaimonsa Riitta adoptoivat 80-luvulla Rutin, kolumbialaisen intiaanitytön. Kirjassaan Nurmela kertoo pitkästä odotusajasta Suomessa, matkasta Kolumbiaan Rutia hakemaan ja yhteisen elämän alusta täällä kotimaassa.

Adoptioprosessiin liittyi tietenkin - kaiken odottamisen ja tunnemyllerryksen ohella - paljon byrokratiaa. Ihmiset puolestaan ihmettelivät, kuka milläkin tavalla:

"Poikkeuksetta ihmiset 'uutisen' kuullessaan hiljenivät. Yleisin kommentti oli: 'rohkea teko, mutta olette varmasti ajatelleet perusteellisesti mihin ryhdytte' tai 'on hienoa että otatte tuollaisen vastuun'.
  Ja muutaman kerran lausuttiin ääneen, usein se kuului ainakin rivien välistä: 'sehän voi hyvin onnistuakin'.
  Olemme sulkeneet pois mielestämme ne suorat epäilyt, jotka varoittivat tällaisesta teosta, niitäkin oli. 
  Yleisesti kannanotoista paistoivat epäily, ennakkoasenteet ja se sitkeästi suomalaisessa yhteiskunnassa istuva rasistinen erilaisuutta kummeksuva ja torjuva asenne, että slummista, puutteen, ongelman, lian ja nälän keskeltä tuleva lapsi on myös ihmisenä jotenkin vajavainen ja epäilyttävä."

Järkyttävää, että ihmisillä oli tuollaisia asenteita. Nykyäänhän suomalaisista monet ovat jo aika kansainvälisiä, mutta pahoin pelkään, että adoptiovanhemmat voivat vielä tänäkin päivänä törmätä tuollaisiin asenteisiin. Ainahan on niitäkin, jotka eivät ole matkustelleet eivätkä ole tunteneet ketään ulkomaalaisia. Silloin on helppo olla ennakkoluuloinen, kuten jo viime vuosien maahanmuuttajakeskustelu on osoittanut.

1980-luvulla Suomessa ei ollut helppo löytää tietoa Kolumbiasta. Silloin ei vielä eletty nettiajassa. Kolumbiasta kertovia kirjoja ei ollut juuri saatavilla eikä tietosanakirjoistakaan kovin paljon tietoa herunut. Ei edes Kolumbian pääkonsulaatista saanut kuin muutaman viikon vanhoja Colombia Today -lehtisiä. Nykyään näin huono tiedonsaanti tuntuu jo suorastaan eksoottiselta.

Onneksi Nurmelat pääsivät matkustamaan kahdeksi viikoksi paikan päälle Kolumbiaan, jossa he saivat tutustua tyttärensä synnyinmaahan aivan konkreettisesti. Aika paljon sielläkin oli tietysti virastoissa juoksemista, mutta ehtivät he myös nähdä yhtä ja toista pääkaupunki Bogotassa sekä Pereirassa, josta he hakivat Rutin.

Tästä Kolumbian matkasta luin itse kiinnostuneena, suuri Latinalaisen Amerikan ystävä kun olen. Oli tietenkin mukava lukea myös siitä, kuinka Ruti kotiutui perheeseen, sukuun ja Suomeen. Adoptiota harkitseville, prosessissa oleville tai adoptiolapsen jo saaneille tällaiset kirjat ovat tietysti aivan erityisen merkityksellisiä.

Lapsettomuuden kivusta Nurmela ei kirjassaan kerro, koska hänellä itsellään oli jo parikymppinen poika tuolloin. Hänen vaimolleen lapsettomuus oli eri tavalla kipeä asia. Näkökulma adoptioon heillä on yhteinen, mutta miehen kirjoittamana tämä kirja valottaa asioita ja tuntemuksia erityisesti isän kannalta.

Tässä lopuksi vielä ote Kari A. Nurmelan päiväkirjasta heidän palattuaan Kolumbiasta kotiin yhdessä Rutin kanssa:

"Uusi todellisuus on alkanut. Tämä on vielä kuin unenaikaa, sukeltautumista uuteen elämään. Luoksemme tullut ihminen on hyvin totaalinen kokemus. Maailma kutistuu lapsen maailmaksi. Olen katsellut pitkään ympärilläni touhuavaa lasta, jonka tarmo pursuaa taukoamattomaksi toiminnaksi, olen katsellut ilmeitä ja liikkeitä, kuunnellut välillä voimattomana hänen itkuaan ja kysellyt kuin lapsi toiselta: miksi itket? Tunnen että on täysi työ siirtyä rationaalisesta maailmasta lapsen emotionaaliseen maailmaan."

Kirjapaja 1989, 135 sivua
Kansi: Jorma Luotio