Mutta entä sitten, kun kaikki valinnat on tehty ja elämä on vakiintunut? On ehkä talo, puoliso, lapset ja työ. Kaikki on enemmän tai vähemmän vakiintunutta ja pysähtynyttä. Ihminen on tullut keski-ikään ja kysyy: Tässäkö tämä nyt on? Voiko elämältä odottaa enää mitään, onko enää mitään unelmoitavaa, jatkuuko kaikki nyt samanlaisena loppuun asti? Onko tämä se elämä, jonka halusin, entä haluanko edelleen juuri tällaisen elämän?
Tällaisia kysymyksiä Pauliina Vanhatalo käsittelee tässä uudessa kirjassaan, josta kiinnostuin välittömästi siitä kuultuani. Samat kysymykset ovat nimittäin ajankohtaisia itsellenikin.
Vanhatalo kysyy myös, voiko tavallisuus olla kiinnostavaa - voiko siitä kirjoittaa? Kyllä voi. Vanhatalo tekee sen - ja tekee sen kiinnostavasti! Ainakin juuri tällaiselle keski-ikäisen kysymyksiä pohdiskelevalle tämä teos on aarre. Kirjan sävy on hyvin pohdiskeleva, ja se onnistuu herättämään lukijassakin monia mietteitä omaa elämää koskien. Kirjailijalla on myös hienoja, aforisminomaisia oivalluksia eri asioista (Edit: Aforismit olivat tulleet mieleen ainakin parille muullekin bloggaajalle, kun myöhemmin luin heidän arvioitaan tästä kirjasta.). Hän kuvaa hyvin osuvasti niin omaa elämäänsä kuin samalla monen lukijansakin elämää. Yksityinen kun tuppaa olemaan myös yleistä.
Kuten masennusaiheinen Keskivaikea vuosi, myös Toinen elämä on siis hyvin henkilökohtainen teos. Vanhatalo pohtii tässäkin kirjassa myös omaa perhe-elämäänsä: hiukan äitiyttään, mutta erityisesti suhdetta mieheensä. Hän kirjoittaa itsenäisyyden ja läheisyyden välisestä jännitteestä, vaikeudesta olla läsnä ja lähellä, riidoista, riittämättömyyden tunteesta. Siis paljosta sellaisesta, mikä pitkässä parisuhteessa on arkea.
Myös omaa elämätöntä nuoruuttaan Vanhatalo prosessoi; hän miettii, voiko menettää jotain sellaista, jota ei koskaan ollutkaan. Toisaalta hän kyselee, tuliko hänen oltua nuorena valintoja tehdessään liian harkitsematon ja impulsiivinen.
Ainakin minä nautin suuresti tämän kirjan lukemisesta, koska niin paljon sain peilata siitä itseäni, omaa elämääni ja omia ajatuksiani. Esimerkiksi itsellänikin on parisuhteessa paha tapa olla hajamielinen ja poissaoleva (paljon lukeva introvertti kun olen), ja riittämättömyyden tunne on tuttu seuralainen. Parikymppisenä olin hyvinkin harkitsematon ja impulsiivinen. Sitä ennen minullakin oli se elämätön nuoruus, johon oli helppo samaistua. Ja ennen kaikkea nyt nelivitosena kysymys kuuluu: Tässäkö kaikki, tähänkö jään, onko kaikki unelmat nyt toteutettu?
Jos nämä eri aiheet kuulostavat ajankohtaisilta, lue tämä kirja! Se on matka omaan sisimpään, matka jolla voi pohtia, mistä olen tähän tullut, missä olen nyt ja minne ehkä olen menossa. Suosittelen lämpimästi; oli ihana kirja!
Kirjassa olisi loputtomasti kohtia, joita voisin lainata tähän loppuun. Valitsen otteen, joka kuvaa omaakin levotonta sieluani:
"Olemme laskeneet paljon sen varaan, että kiinnittyminen tähän paikkaan onnistuu. Uskomme löytäneemme viimeisen kotimme, mutta loppuelämän perspektiivi hermostuttaa minua. Epäilen kykyäni pysyä aloillani - tähänastinen elämä käy todisteeksi lähinnä impulsiivisuudesta. Joskus ajattelen, että alkoholisteissa herää samanlainen levottomuus pysyvien raittiuslupausten edessä. Täytyy ottaa päivä kerrallaan. Täytyy tänäänkin olla toteuttamatta spontaaneja mielijohteita, jotka pistäisivät elämän palasiksi. Täytyy tänäänkin päättää jäädä.
Täällä minä siis sijaitsen, toistan itseäni, päiviäni, askeleitani.
Sen pituinen se.
Eikö sen pitänyt tuntua onnelta?"
Lämmin kiitos Pauliina Vanhatalolle, että kirjoitit tämän kirjan! Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.
Kustantamo S&S 2018
206 sivua
Kansi ja ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti