Myös Synninkantajat käsittelee vanhoillislestadiolaista liikettä. Tällä kertaa aiheena ovat 1970-luvun hoitokokoukset, joista nimestään huolimatta hoitaminen oli kaukana. Kuvaavampi sana niille olisi hengellinen ja henkinen väkivalta. Ihmiset pakotettiin tunnustamaan mitä ihmeellisimpiä "syntejä", kuten kirkkokuorossa laulaminen, E-liikkeessä asioiminen, kansalaisopiston piirissä käyminen, kirkon pyhäkoulumateriaalin käyttäminen rauhanyhdistyksen pyhäkoulussa, seurakunnan retkellä käyminen, hempeä henki (ynnä muut henget...) ja kososlaisuus. Television katsomisesta puhumattakaan.
Romaanin henkilöt ovat sukua keskenään, ja tarinaa kerrotaan vuorotellen itse kunkin näkökulmasta. Taisto on jyrkkä vanhoillislestadiolainen ja hoitokokousten pitäjä, vaikka yksityiselämässään hänellä on herkkyyttä luonnon kauneudelle ja hän on leppoisa pappa lapsenlapselleen Aaronille. Aaron on kiltti poika ja oikealla tavalla "uskomassa", joten mikäs hänen on ollessa papan kanssa - mutta kyllä pappakin joskus suuttuu. Aaron on myös herkkä, eivätkä aikuisten maailman kylmät tuulet voi olla puhaltamatta myös hänen sieluunsa.
Aliisa on Aaronin mummi, mutta on muistaakseni hänen äitinsä äiti, kun taas Taisto on isän isä. Aliisalla on avara usko, joka sallii hänen käydä esimerkiksi kirkkokuorossa. Hän muistaa myös vielä ajan, jolloin kaikki kyläläiset olivat yhtä eikä raja-aitoja ollut.
Auroora taas on Aliisan tytär, joka kärsii rakastuttuaan väärään henkilöön, ryhmän ulkopuoliseen. Hänen rakkauttaan ei hyväksytä.
Miten heille itse kullekin käy hoitokokousten aikakauden raivotessa ympärillä? Siitä tämä kirja kertoo.
Kirjan läpi kulkee myös erillinen Matkakertomus, joka vaikuttaa aluksi irralliselta, mutta kokoaa lopulta yhteen monia liikkeitä, jotka kuvittelevat olevansa samalla tavalla ainoita oikeita kuin vanhoillislestadiolaisuus.
Rauhalan kieli on jälleen erittäin kaunista; hän on taitava kirjoittaja. Kirja on myös hyvin luonnonläheinen. Jokainen sen henkilöistä viettää paljon aikaa luonnossa. Siellä marjastetaan, kalastetaan, katsellaan lintuja ja perhosia, rakastetaan, itketään, mietitään ja pohditaan.
Lopulta luonto on melkein keskeisemmässä osassa kuin itse kirjan aihe; niin pitkiä luontokuvaukset ovat ja niin paljon niitä on. Oletan, että kaikki muut, "ne oikeat kirjabloggaajat", ovat varmasti aivan hurmiossa tästä kirjasta, mutta itse petyin siihen, että kun kirjaa mainostettiin kertomuksena vanhoillislestadiolaisuudesta, se kuitenkin tuntuu vain paikoitellen sivuavan tätä aihetta. Itsekin kyllä mielelläni mietiskelen luonnon helmassa, mutta joudun tunnustamaan, etten oikein jaksaisi lukea yli 300-sivuista kirjaa, jossa melko paljon vain kuvataan ympäröivää luontoa, jossa ollaan ja mietiskellään, ja jossa vain hitaasti ja harvakseltaan tapahtuu jotain.
Taideteoksena ja kielellisesti kirja on ilman muuta upea, mutta äskeinen oli oma henkilökohtainen mielipiteeni. Ehkä en vain itse ole enää sellainen "oikea kulttuuri-ihminen" kuin nuorempana olin? Toiseksi on tosiasia, että minulla on huono keskittymiskyky, ja siksi minun on helpointa keskittyä nopeasti etenevään tekstiin, jossa tapahtuu suhteellisen paljon. Mutta meitähän on moneksi. Kaikille ei välttämättä ole mikään ongelma keskittyä hitaaseen, kuvailevaan tekstiin.
Hitaasti etenevän kerronnan, luontokuvauksen, pohdiskelun ja kauniin kielen ystäville kirja on ehdottomasti helmi, jota voin suositella.
Mitä juoneen tulee, niin jos kirjan lukee loppuun asti, huomaa lopulta kuitenkin tapahtuneen isoja asioita. Tarina on kaunis ja surullinen, kuten Taivaslaulukin. Päähenkilöistä itse kunkin sisällä jotain särkyy, paljonkin. Joku saa kuitenkin myös uutta toivoa tulevasta. Mutta on myös asioita, joita ei voi koskaan enää korjata.
Jo näiden fiktiivisten henkilöiden tarina pysäyttää ja järkyttää. Kuinka paljon onkaan oikeiden ihmisten sydämissä, elämässä ja ihmissuhteissa särkynyt hoitokokousten aikakaudella? Kuinka paljon kipua vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä ja sieltä pois lähteneiden keskuudessa on myös nykypäivänä? Vaikuttaahan liike ihan tarpeeksi rankalta nykyäänkin, vaikka varmasti sielläkin jotkut viihtyvät ja ovat tyytyväisiä.
On hienoa, että Pauliina Rauhalalla on ollut rohkeutta kirjoittaa nämä kirjat ja puuttua arkoihin asioihin. Hän osaa myös tehdä sen kauniisti ja eläytyen samalla tarinan "pahiksenkin" osaan - eli tässä tapauksessa Taiston - näyttäen hänenkin herkkyyttään, ihmisyyttään ja hyviä puoliaan.
Vielä täytyy korostaa, että edellä sanomastani huolimatta rakastan Rauhalan kaunista kieltä. Siitä tässä esimerkki, jossa puhuu kirjan henkilöistä Aliisa:
"Minun vuodenaikani on toisenvärinen. Maankelta ja syvä sini, okra ja mariini, syyskuun hehkuvat ruo'ot keinuvat matalassa valossa aaltojen edestakaisessa rytmissä. Ne uhmaavat katoamista, tanssivat talven haudoista tietämättä, tai juuri niille, kunnes taivaanrannasta astelevat vuorollaan kuin kansakoulunäytelmässä ensin koralli, sitten karmiini ja kolmantena tumma malva, ja lopulta kulomusta pimeä nielaisee ne kaikki ja viimeinenkin valonkajo sammuu.
Vanhaa rakkautta ikävöin eniten, perinpohjaista yhteyttä, jota elämä ja ihmiset eivät vie pois vaan kuolema ja Jumala. Olen taas kävellyt rantaan joka ilta. On se aika vuodesta. Heiniä, vettä ja taivaan sammuvia värejä katson yhä uudestaan ja itken."
Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Gummerus Kustannus Oy 2018
368 sivua
Kannen kuvat: Shutterstock
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Minulla on tämä kirjastossa odottamassa, pian haen sen. Mielenkiintoista nähdä, mitä kirjasta ajattelen. Taivaslaulusta pidin kovasti. Joskus oma mielentilakin vaikuttaa, miten jaksaa hidasta kuvausta, miten toiminnantäyteistä.
VastaaPoistaKyllä oma mielialakin todella vaikuttaa lukuelämykseen. Toivottavasti nautit tästä kirjasta yhtä paljon kuin Taivaslaulusta!
PoistaTämä on ikuisella varauslistalla kirjastosta. Täytynee hankkia itselle, sillä tekisi mieli jo lukea.
VastaaPoistaKannattaa varmaan hankkia omaksi, jos haluaa lukea tämän pian. Kirjaston jonot voivat olla pitkiä! :)
Poista