Toimittajan työ sodan runtelemassa Bagdadissa on täynnä varotoimia, vaaroja, ilmaiskuja, pelkoa, työtoverien ja paikallisten kuolemia ja haavoittumisia sekä toinen toistaan järkyttävämmistä ihmiskohtaloista raportoimista. Surua ja tuskaa. Hala Jaber tapaa muun muassa pojan, joka on menettänyt molemmat kätensä - ja lisäksi perheensä. Pojan kädet paloivat, minkä on täytynyt olla järkyttävän tuskallista.
Sitten Hala Jaber kohtaa pienen kolmevuotiaan Zahran, joka on palanut pahasti ohjusiskussa ja lisäksi menettänyt vanhempansa ja viisi sisarustaan. Vain Zahra ja hänen muutaman kuukauden ikäinen sisarensa Hawra ovat jääneet henkiin. Zahran kohdatessaan tuo kovapintainen toimittaja ei enää pystykään suhtautumaan viileän ammatillisesti, vaan tunteet saavat hänessä vallan.
Hän on nimittäin paennut raakaan työhön oman elämänsä tragediaa: lapsettomuuden surua ja tuskaa. Lasta oli yritetty saada jo kauan ja kaikki temput oli tehty, mutta mikään ei tehonnut. Asia oli Hala Jaberille niin kipeä kuin se vain voi omaa lasta kaipaavalle naiselle olla. Zahran kohdatessaan hän ei pysty enää painamaan tunteitaan pinnan alle, vaan rakastuu sydänjuuriaan myöten tuohon suloiseen pikkutyttöön.
Hänen sydämessään herää kysymys: voisiko hän ehkä adoptoida Zahran ja Hawran? Heidän vanha isoäitinsä on tosin elossa, mutta jaksaisiko hän huolehtia lapsista - ja olisiko tytöillä muutenkaan mitään tulevaisuutta levottomassa Bagdadissa?
Kysymys kuuluu myös: mitä isoäiti itse sanoo, suostuuko hän ajatukseen? Entä onko yleensäkään oikein repiä juuriltaan ja omasta maastaan noita kaikkensa jo muutenkin menettäneitä lapsia?
Sodan keskellä kun ollaan,vastaan tulee paljon mutkia, esteitä ja hidasteita. Kirja ei kuvaakaan pelkästään Hala Jaberin yritystä auttaa tyttöjä, vaan myös hänen rohkeaa työtään, joka vie hänet sinnekin, minne kukaan muu ei mene. Arabina hän luo yhteyksiä joka suuntaan, jopa Al Qaidaan, ja hänen on esimerkiksi välttämättä päästävä raportoimaan Fallujan kaupunkiin, jonka pommitusta länsi on juuri aloittamaisillaan.
Kirjan ainoa koominen kohta lienee se, kun Jaber joutuu kuitenkin pakenemaan Fallujasta niinkin proosallisen asian kuin kuukautisten takia, jotka sattuvat alkamaan juuri siellä. Hän ei ollut muistanut ottaa tamponeja mukaan, eikä Al Qaida edes hyväksy niitä...! Joten paha mennä heiltä pyytämään...
Myöhemmin käy ilmi, että kuukautiset itse asiassa pelastavat Jaberin hengen, koska hänen pakonsa jälkeen Falluja pommitetaan niin pahasti, ettei hän olisi selvinnyt sieltä hengissä.
Muuten hän näyttää pystyvän toimimaan kuin mies miesten keskellä, vaikka arabimaailmassa ollaankin. Joskus kun sota käy hänelle liian raskaaksi, hän toki tarvitsee vastapainoksi juoruilua ja kikattelua libanonilaisten ystäviensä kanssa siellä kotipuolessa. Silloin manikyyristä ja pedikyyristä puhuminen alkaa kummasti kiinnostaa!
Kirja on järkyttävä, riipaiseva ja sydäntäraastava kuvaus sekä sodan kauhuista ja sen uhreista että sotakirjeenvaihtajan vaarallisesta työstä ja hänen henkilökohtaisesta lapsettomuuden surustaan. Loppuun asti lukija joutuu myös jännittämään, miten adoptioasiassa lopulta käy.
Tällainen kirja kannattaa ehdottomasti lukea - jos pystyy. Mitään kevyttä luettavaa se ei nimittäin ole. Jouduin itse pitämään taukoa välillä ja lukemaan jotain kevyempää vastapainoksi. Nenäliinoja kannattaa myös varata lähistölle... Kirja avaa meidän sodan kokemattomien ihmisten silmiä näkemään, miten hirvittävä asia sota on. Irakin sodassa näytti kaiken lisäksi tulevan kohtuuttoman paljon siviiliuhreja.
Surun keskellä kirjassa on kuitenkin myös kauneutta: rakkautta ja tulevaisuuden toivoa.
Voitin tämän kirjan varmaan jo noin vuosi sitten Sheferijm-kirjablogin arvonnasta. Lämmin kiitos sinulle, Aino!
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2009
262 sivua
Alkuteos: The Flying Carpet to Bagdad. One Woman's Fight For Two Orphans of War
Suomentanut Tuija Tuomaala
Kannen kuva: Steve Bent
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti