perjantai 30. maaliskuuta 2018

Katariina Souri: Sarana - tunnustuksia taitekohdassa

 Marraskuussa 2016 Katariina Souri sai rajun diagnoosin: epävakaa persoonallisuus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hänelle tarjottiin heti myös lääkitystä, mutta hän itse koki sen ongelmallisena, koska pelkäsi sen vievän luovuutensa. Onhan psyykenlääkkeillä lisäksi paljon kenen tahansa kannalta ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Souri päätti ottaa selvää, pitävätkö diagnoosit todella paikkansa, koska sai ne yhden tapaamisen perusteella lääkäriltä, joka ei tuntenut häntä. Lisäksi hän halusi yrittää pärjätä ilman lääkkeitä.

Kirjassaan Souri kertoo tätä seuranneesta vuodesta, elämänsä taitekohdasta. Siihen liittyy paljon muutakin kuin nuo diagnoosit ja lääkkeet. Hän on kokenut olevansa riippuvainen alkoholista, vaikka joikin sitä vain pieniä määriä, ja yrittää raitistumista. Samalla suhde vanhaan ja sairaaseen isään aiheuttaa surua, kun isän vaimo on vienyt tämän kauas Pohjois-Norjaan asti, eikä yhteistä aika isän kanssa ole mahdollista viettää muutamia käyntejä lukuun ottamatta. Souri käsittelee kirjassa myös parisuhdettaan, joka on hänen ensimmäinen suhteensa toisen naisen kanssa. Suhteessa on omat nousunsa ja laskunsa. Keski-ikä saa lisäksi miettimään omaa elämää: menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Mistä olen tähän tullut ja mitä haluan elämältäni tästä eteenpäin?

Katariina Sourille tärkeää on luonnollisesti hänen luova työnsä: kirjoittaminen ja kuvataide. Kirjassa onkin siellä täällä myös hänen upeita maalauksiaan. Itse pidän juuri tuollaisista värikkään rönsyilevistä maalauksista, joten kirja oli minulle myös suuri taide-elämys ja visuaalista juhlaa.

Toinen Sourille tärkeä asia on henkisyys, joka tulee toistuvasti esiin muun kerronnan lomassa. Tunnustavana kristittynä en itse ole kiinnostunut tuosta ns. henkisyydestä, mutta siihen liittyen kirjassa käsitellään muun muassa astrologiaa, mindfulnessia, meditaatiota ja numerologiaa. Sourilla on myös oma kotialttari, joka on sekoitus kristinuskoa, buddhalaisuutta ja hindulaisuutta.

Itseäni kirja kiinnosti erityisesti mielenterveysaiheensa takia, mutta se on siis paljon muutakin kuin mielenterveyttä käsittelevä teos, kuten yllä kertomastani voi päätellä.

Se mitä Souri kertoo itsestään, kolahtaa varmasti erityisesti sellaiseen lukijaan, jolla on diagnoosina tuo epävakaa persoonallisuushäiriö. Kirja on loistavaa vertaistukea heille. Voin siis suositella lämpimästi! Monet Sourin ominaisuudet sopivat juuri tuohon epävakauteen, mutta onko diagnoosi oikea, se selviää vasta kirjan lopussa. Samoin kuin se, saako hän ehkä vielä joitain muita diagnooseja.

Myös jos lääkityksen ongelmat tai raitistumisyritys pohdituttavat, kannattaa lukea tämä kirja.

Sourin teos piirtää kuvan herkästä ja moniulotteisesta taiteilijapersoonasta. Samalla se muistuttaa, että usein juuri älykkäillä ja taiteellisilla ihmisillä on psyykkisiä ongelmia. Souri tahtoo myös sanoa, että jokaisella ihmisellä on jokin poikkeuslahjakkuus. Esimerkiksi älykkyys ei ilmene kaikilla samalla tavalla. Voi olla lahjakas, vaikka olisi pärjännyt koulussa huonosti.

Vielä yksi kirjan sanoma voisi olla: menneisyys ei määrittele koko loppuelämäämme. Eivätkä meitä määrittele myöskään diagnoosimme eivätkä ongelmamme. Voi olla hyvä tyyppi ja ihana ihminen, olivat menneisyys ja diagnoosit mitä tahansa!

(Muistetaan tämä erityisesti nyt, kun Suomen Mielenterveysseuran Mielinauha-kampanja on juuri käynnistymässä. Mielinauha viestii: Olet tärkeä!)

Siis kiitos tästä rohkeasta ja avoimesta kirjastasi, Katariina Souri!

Kustantajalle lämmin kiitos arvostelukappaleesta.

Kustannusosakeyhtiö Teos 2018, 300 sivua
Ulkoasu: Jenni Saari
Maalaukset: Katariina Souri 2016-2018 
Kannen maalaus: Lazy, Katariina Souri 2017
Valokuva: Heli Sorjonen

torstai 22. maaliskuuta 2018

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Pauliina Rauhalan hartaasti odotettu toinen romaani Synninkantajat ilmestyi viikko sitten, ja nyt minäkin olen lukenut sen. Taivaslaulun jälkeen odotukset olivat korkealla; olihan se todella upea ja kaunis esikoisteos.

Myös Synninkantajat käsittelee vanhoillislestadiolaista liikettä. Tällä kertaa aiheena ovat 1970-luvun hoitokokoukset, joista nimestään huolimatta hoitaminen oli kaukana. Kuvaavampi sana niille olisi hengellinen ja henkinen väkivalta. Ihmiset pakotettiin tunnustamaan mitä ihmeellisimpiä "syntejä", kuten kirkkokuorossa laulaminen, E-liikkeessä asioiminen, kansalaisopiston piirissä käyminen, kirkon pyhäkoulumateriaalin käyttäminen rauhanyhdistyksen pyhäkoulussa, seurakunnan retkellä käyminen, hempeä henki (ynnä muut henget...) ja kososlaisuus. Television katsomisesta puhumattakaan.

Romaanin henkilöt ovat sukua keskenään, ja tarinaa kerrotaan vuorotellen itse kunkin näkökulmasta. Taisto on jyrkkä vanhoillislestadiolainen ja hoitokokousten pitäjä, vaikka yksityiselämässään hänellä on herkkyyttä luonnon kauneudelle ja hän on leppoisa pappa lapsenlapselleen Aaronille. Aaron on kiltti poika ja oikealla tavalla "uskomassa", joten mikäs hänen on ollessa papan kanssa - mutta kyllä pappakin joskus suuttuu. Aaron on myös herkkä, eivätkä aikuisten maailman kylmät tuulet voi olla puhaltamatta myös hänen sieluunsa.

Aliisa on Aaronin mummi, mutta on muistaakseni hänen äitinsä äiti, kun taas Taisto on isän isä. Aliisalla on avara usko, joka sallii hänen käydä esimerkiksi kirkkokuorossa. Hän muistaa myös vielä ajan, jolloin kaikki kyläläiset olivat yhtä eikä raja-aitoja ollut.

Auroora taas on Aliisan tytär, joka kärsii rakastuttuaan väärään henkilöön, ryhmän ulkopuoliseen. Hänen rakkauttaan ei hyväksytä.

Miten heille itse kullekin käy hoitokokousten aikakauden raivotessa ympärillä? Siitä tämä kirja kertoo.

Kirjan läpi kulkee myös erillinen Matkakertomus, joka vaikuttaa aluksi irralliselta, mutta kokoaa lopulta yhteen monia liikkeitä, jotka kuvittelevat olevansa samalla tavalla ainoita oikeita kuin vanhoillislestadiolaisuus.

Rauhalan kieli on jälleen erittäin kaunista; hän on taitava kirjoittaja. Kirja on myös hyvin luonnonläheinen. Jokainen sen henkilöistä viettää paljon aikaa luonnossa. Siellä marjastetaan, kalastetaan, katsellaan lintuja ja perhosia, rakastetaan, itketään, mietitään ja pohditaan.

Lopulta luonto on melkein keskeisemmässä osassa kuin itse kirjan aihe; niin pitkiä luontokuvaukset ovat ja niin paljon niitä on. Oletan, että kaikki muut, "ne oikeat kirjabloggaajat", ovat varmasti aivan hurmiossa tästä kirjasta, mutta itse petyin siihen, että kun kirjaa mainostettiin kertomuksena vanhoillislestadiolaisuudesta, se kuitenkin tuntuu vain paikoitellen sivuavan tätä aihetta. Itsekin kyllä mielelläni mietiskelen luonnon helmassa, mutta joudun tunnustamaan, etten oikein jaksaisi lukea yli 300-sivuista kirjaa, jossa melko paljon vain kuvataan ympäröivää luontoa, jossa ollaan ja mietiskellään, ja jossa vain hitaasti ja harvakseltaan tapahtuu jotain.

Taideteoksena ja kielellisesti kirja on ilman muuta upea, mutta äskeinen oli oma henkilökohtainen mielipiteeni. Ehkä en vain itse ole enää sellainen "oikea kulttuuri-ihminen" kuin nuorempana olin? Toiseksi on tosiasia, että minulla on huono keskittymiskyky, ja siksi minun on helpointa keskittyä nopeasti etenevään tekstiin, jossa tapahtuu suhteellisen paljon. Mutta meitähän on moneksi. Kaikille ei välttämättä ole mikään ongelma keskittyä hitaaseen, kuvailevaan tekstiin.

Hitaasti etenevän kerronnan, luontokuvauksen, pohdiskelun ja kauniin kielen ystäville kirja on ehdottomasti helmi, jota voin suositella.

Mitä juoneen tulee, niin jos kirjan lukee loppuun asti, huomaa lopulta kuitenkin tapahtuneen isoja asioita. Tarina on kaunis ja surullinen, kuten Taivaslaulukin. Päähenkilöistä itse kunkin sisällä jotain särkyy, paljonkin. Joku saa kuitenkin myös uutta toivoa tulevasta. Mutta on myös asioita, joita ei voi koskaan enää korjata.

Jo näiden fiktiivisten henkilöiden tarina pysäyttää ja järkyttää. Kuinka paljon onkaan oikeiden ihmisten sydämissä, elämässä ja ihmissuhteissa särkynyt hoitokokousten aikakaudella? Kuinka paljon kipua vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä ja sieltä pois lähteneiden keskuudessa on myös nykypäivänä? Vaikuttaahan liike ihan tarpeeksi rankalta nykyäänkin, vaikka varmasti sielläkin jotkut viihtyvät ja ovat tyytyväisiä.

On hienoa, että Pauliina Rauhalalla on ollut rohkeutta kirjoittaa nämä kirjat ja puuttua arkoihin asioihin. Hän osaa myös tehdä sen kauniisti ja eläytyen samalla tarinan "pahiksenkin" osaan - eli tässä tapauksessa Taiston - näyttäen hänenkin herkkyyttään, ihmisyyttään ja hyviä puoliaan.

Vielä täytyy korostaa, että edellä sanomastani huolimatta rakastan Rauhalan kaunista kieltä. Siitä tässä esimerkki, jossa puhuu kirjan henkilöistä Aliisa:

"Minun vuodenaikani on toisenvärinen. Maankelta ja syvä sini, okra ja mariini, syyskuun hehkuvat ruo'ot keinuvat matalassa valossa aaltojen edestakaisessa rytmissä. Ne uhmaavat katoamista, tanssivat talven haudoista tietämättä, tai juuri niille, kunnes taivaanrannasta astelevat vuorollaan kuin kansakoulunäytelmässä ensin koralli, sitten karmiini ja kolmantena tumma malva, ja lopulta kulomusta pimeä nielaisee ne kaikki ja viimeinenkin valonkajo sammuu.
  Vanhaa rakkautta ikävöin eniten, perinpohjaista yhteyttä, jota elämä ja ihmiset eivät vie pois vaan kuolema ja Jumala. Olen taas kävellyt rantaan joka ilta. On se aika vuodesta. Heiniä, vettä ja taivaan sammuvia värejä katson yhä uudestaan ja itken."

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Gummerus Kustannus Oy 2018, 368 sivua
Kannen kuvat: Shutterstock
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

torstai 15. maaliskuuta 2018

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

"'Luuletko että voit vielä - ' John-Paul rykäisi ja selvitti hermostuneesti kurkkuaan. Viimein hän kysyi kuiskaten: 'Voitko vielä olla kanssani?'
  Cecilia katsoi häntä silmiin ja näki puhdasta, alkukantaista kauhua.
  Määrittelikö yksi teko sen, kuka ihminen oli loppuelämänsä? Riittikö yksi ainoa paha teko teini-ikäisenä tekemään tyhjäksi kaksikymmentä vuotta kestäneen avioliiton, hyvän avioliiton, kaksikymmentä vuotta hyvänä aviomiehenä ja isänä?"

Jätin tämän kirjan kerran kesken ja palautin kirjastoon, mutta sitten luin Moriartyn Mustat valkeat valheet, ihastuin ja halusin antaa tällekin kirjalle uuden mahdollisuuden. Hyvä aviomies on toki aivan erilainen, mutta nyt kun tiesin sen jo etukäteen, en kohdistanut siihen liiallisia odotuksia ja hyväksyin sen sellaisena kuin se oli. Tästä myöhemmin lisää.

Sydneyssä asuva Cecilia Fitzpatrick on menestyvä Tupperware-myyjä, kolmen tyttären äiti ja onnellisesti naimisissa miehensä John-Paulin kanssa. Idylli on täydellinen. Mutta kerran John-Paulin ollessa työmatkalla hän löytää kotinsa ullakolta jotain yllättävää. Siellä on kirje, jonka päällä lukee John-Paulin käsialalla: "Avattava vasta kuoltuani." Kirjeen sisältö murskaa Cecilian idyllin. Siinä John-Paul tunnustaa jotain niin kauheaa, että sen paljastuminen olisi perheelle katastrofi.

Kaiken lisäksi: miten John Paul on saattanut elää sellaisessa valheessa kaikki nämä vuodet? Onko hän sittenkään se hyvä aviomies ja hyvä ihminen, jona Cecilia on häntä pitänyt? Voiko tällaista koskaan antaa anteeksi, voiko avioliitto koskaan enää palata entiselleen?

Samaan aikaan Melbournessa asuvan Tessin avioliitto on myös raunioina. Aivan yllättäen hänen miehensä Will ja paras ystävänsä Felicity (joka on myös Tessin serkku ja melkein kuin kaksossisko) paljastavat rakastuneensa toisiinsa. Tess ottaa poikansa Liamin ja pakenee Sydneyssä asuvan äitinsä luo.

Tessin poika menee siellä heti kouluun, jossa on töissä myös Rachel Crowley. Tämä ei ole koskaan toipunut 30 vuotta sitten tapahtuneesta tyttärensä kuolemasta. Nyt hän on murheen murtama, koska on menettämässä loputkin jäljellä olevat perheenjäsenensä.

Lisäksi yllättäen käy ilmi, että samassa koulussa on liikunnanopettajana Connor Whitby, Tessin poikaystävä vuosien takaa.

Näiden ihmisten keskinäisten suhteiden, menneisyyden ja nykyisyyden ympärille tarina rakentuu. Entä millainen tulevaisuus itse kutakin odottaa kaiken jälkeen? Moriarty on taitava ihmissuhteiden ja ihmisten tunne-elämän kuvaaja.

Muuten tarina etenee tuskastuttavan hitaasti - siis ainakin, jos erehtyy odottamaan tältä kirjalta piinaavaa jännitystä. Sitä ei tule. Vasta kun puolet kirjasta on luettu, alkaa tapahtua edes jotain. Siksi jätin tämän kirjan kesken silloin kerran.

Muutenkin Hyvä aviomies on hyvin erilainen ja epätavallinen rikostarina. Lopussa se onnistuu kuitenkin tarjoamaan yllätyksiäkin. Pidin myös epilogista, jossa pohditaan, että koskaan ei voi tietää,  kuinka asiat olisivat voineet mennä, jos olisikin tapahtunut jotain aivan muuta.

Itse olin lopulta tyytyväinen tämänkin kirjan antiin nyt, kun en enää odottanut siltä mieletöntä jännitystä. Minua kiinnostaa joka tapauksessa australialainen elämänmeno, ja sitähän tämä kirja kyllä tarjoaa. Kaiken lisäksi tapahtumat sijoittuvat pääsiäisviikkoon, maanantaista aina pääsiäissunnuntaihin asti, joten samalla sai seurata australialaista pääsiäisenviettoa. Lapset etsivät piilotettuja suklaamunia, koulussa järjestetään hattukulkue ja pitkäperjantaiaamuna joka kodissa syödään pääsiäispullia (hot cross buns, kertoi siskoni), joihin liittyen voi näyttää olevan tärkeässä osassa.

Australian syyssäätäkin saa ihailla:

"Sää ei parantanut asiaa. Ihana ilma tuntui tekevän pilkkaa Tessin kivusta. Sydney kylpi kultaisessa udussa. Japaninvaahterat koulun edessä liekehtivät syysväreissä, kamelian kukat olivat syvänpunaisia. Luokkien ikkunoiden edessä oli kirkkaanpunaisia, keltaisia, lohenpunaisia ja kermanvalkoisia ruukkubegonioita. St Angelan hiekkakivikirkon pitkät linjat piirtyivät teräviä koboltinsinistä taivasta vasten. Maailma on hyvin kaunis, sanoi Sydney Tessille. Mikä sinua oikein vaivaa?"

WSOY 2014, 444 sivua
Alkuteos The Husband's Secret
Suomentanut Helene Bützow

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Heikki Tykkyläinen: Lumisten kukkien unet

Heikki Tykkyläinen on kauniita, herkkiä rakkausrunoja kirjoittava romantikko. Nuorempana vietin yhteensä neljä vuotta Hangossa, jossa minä ja monet muut tulimme tuntemaan tämän legendaarisen persoonan. Noilla sanoilla ainakin minä kuvailisin häntä.

Vasta tänä talvena sain sattumalta tietää, että häneltä on ilmestynyt runokokoelma jo vuonna 2015. Olihan kirja heti tilattava - ja kun se tänään tuli postilaatikkoon, se oli myös heti luettava!

Kirjassa tekstejä nimitetään kylläkin ajatelmiksi, mutta käytän nyt kuitenkin tässä sanaa runo - eivätköhän ne melko runollisia ole!

Kirjan on toimittanut Elisa Tykkyläinen, kirjoittajan tytär. Useimmat tekstit ovat juuri rakkausrunoja, jotka ovat aivan epäilemättä Heikki Tykkyläisen ominta aluetta. Niissä on paljon kauneutta, kuten tässä, runon Ikävä ja lohtu alussa:

Rakas
niittykukat tuoksuvat
ruiskukat sinistyvät.

Minä
ikävöin
sinistä
tuoksua
ja 
sinua.

Runo olisi hieno kokonaisuutena, mutta kokonaista runoa ei tietääkseni saa lainata...

Monissa runoissa on luonnon ja eri vuodenaikojen kauneutta, kuten seuraavassa talvisessa runossa, jonka nimi on Talvilumikki (josta lainaan taas alkua):

Rakas
talvella
hiuksillesi laskeutuvat
lumitähdet.

Silmiesi ripsiin
jäätyvät
pienet
pakkaskellot.

Poskillesi lentävät
punatulkut.

Huulillesi 
talviruusut.

Monissa runoissa on mukavia tarinoita, sellaisia leppoisia, jollaisena olen kirjoittajan itsensäkin tuntenut. Myös lempeän humoristisia kohtia löytyy, kuten hääpäivän riisisateessa "muutamat jyväset / piiloutuivat Sinun söpöön / napaasi." Absurdejakin asioita tapahtuu, kuten että heinänuhan ja aivastuksen myötä "nenästäni / lehahti / kaksi lepakkoa / lentoon."

Runoissa rakkaus syntyy, kukoistaa ja kuolee. Kirjoittaja kaipaa rakastaan, on onnellinen tämän sylissä, ihailee naisen kauneutta, mutta joutuu myös rakkauden haudalle.

Kirjan loppuosassa on kristillissävytteisiä runoja, jotka ovat kuitenkin enemmän tarunomaisia, pieniä legendoja. Nekin sopivat hyvin Tykkyläisen tapaan kertoa unenomaisia tarinoita, joissa kaikki on mahdollista.

Heikki Tykkyläinen ei ole ns. "ammattirunoilija", mutta hänen viehättävissä runoissaan on sitä jotain - taikaa. Hän osaa kuvata tunteita ja luoda tunnelmia. Olenkin iloinen, että sain käsiini tämän hänen kirjansa. Itselleni ne ovat kaiken lisäksi tuulahdus menneisyydestä, muisto joistain Hangossa vietetyistä nuoruusvuosista. Siksi niissä tuntuvat merituulessa keinuvat kaislat ja auringon lämmittämät rantakalliot.

Books on Demand 2015, 111 sivua
Toimittanut Elise Tykkyläinen
https://www.adlibris.com/fi/kirja/lumisten-kukkien-unet-9789523300545
Runojen ja suklaajuoman äärellä ilta kului mukavasti.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan toinen romaani Synninkantajat ilmestyy tällä viikolla, ja sitä odotellessani palasin Taivaslaulun tunnelmiin. Vuosien jälkeen lukukokemus oli melkein kuin olisin ensimmäistä kertaa lukenut. Muistin kyllä, että Rauhalan kieli on kaunista, mutta että näin kaunista, sitä en ehkä täysin enää muistanut! Taivaslaulu on sanataidetta sanan täydessä merkityksessä.

Blogini on niin nuori, ettei sitä vielä ollut silloin ensimmäistä kertaa lukiessani. Siten voin nyt jakaa tämän uusintalukukokemukseni täällä.

Vilja ja Aleksi ovat vanhoillislestadiolaisia nuoria, jotka kokevat opiskeluaikanaan kauniin, herkän rakastumisen. He näkevät jo mielessään pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta - aavistamatta, mitä kaikkea sellainen voi käytännössä merkitä.

Kun lapsia tulee koko ajan lisää ja raskaus alkaa aivan liian pian edellisen jälkeen, ilo sammuu Viljan kauniista silmistä. Voimat eivät tahdo riittää - eivätkä lopulta riitäkään. On raskasta, kun suurperhe ei ole oma vapaaehtoinen valinta, vaan yhteisön sanelema pakko. Siinä ei kysytä, riittävätkö voimat ja terveys. Toiset uskovaiset äidit näyttävät selviävän kevyesti suuremmistakin lapsilaumoista, ja jos erehtyy vaikuttamaan liian väsyneeltä, "lohdutukseksi" joutuu kuulemaan hurskaita fraaseja tyyliin "ei Jumala anna enempää taakkaa kuin jaksamme kantaa."

Kaiken lisäksi rauhanyhdistyksellä ollaan silmä tarkkana, joko uusi raskaus on alkanut - vai eikö se ole vieläkään alkanut. Naisen arvo on synnyttämisessä ja lasten kasvattamisessa. Jopa pelastus tuntuu olevan siitä kiinni.

Surullista Viljan kohdalla on sekin, että hän on taiteellinen ja on maalannut nuorena paljon, mutta kaikki se, mitä hän itse haluaisi elämältä, hautautuu väkisinkin raskauksien, lasten kasvattamisen, kiireen ja väsymyksen alle.

Rauhala ei kuitenkaan maalaa pelkästään synkin värein. Hän kuvaa herkin vedoin Viljan ja Aleksin rakkautta toisiaan ja lapsiaan kohtaan sekä arjen pieniä onnen hetkiä. Myös usko on toisaalta myönteinen asia, ja joskus uupunut Vilja saa lohtua tuskaansa jopa ry:llä kuullusta puheesta. Ei sielläkään aina pelkkiä vaatimuksia esitetä. Tunnelmaa on kesäisissä suviseuroissakin, vaikka vanhemmille sekin on myös raskasta.

Luinkin juuri netistä jutun, jossa Rauhala kertoi saaneensa Taivaslaulusta monenlaista palautetta. Joidenkin mielestä lestadiolaisuudesta ei olisi saanut kirjoittaa mitään hyvää, toisten mielestä ei olisi saanut kirjoittaa mitään kielteistä. Minusta on kuitenkin hyvä, että Rauhala tuo tasapuolisesti esiin molempia näkökulmia. Varmasti niissäkin piireissä on myös tyytyväisiä ihmisiä, jotka kokevat turvallisuudentunnetta samanhenkisten ihmisten keskellä ja joiden voimat riittävät suurperheen elämän pyörittämiseen. Kristinusko on myös myönteinen asia; harmi vain, että siihen on noissa piireissä liitetty niin rankkoja ja ahdistavia vaatimuksia.

Romaanissa kerronta etenee vuorotellen nykyhetkessä ja menneessä. Näin muodostuu kuva siitä, missä ollaan nyt, kuten myös siitä, mikä kaikki tähän on tuonut. Siellä täällä on myös lyhyitä kuvauksia perheen lasten nukkeleikeistä, joihin vanhoillislestadiolainen usko lyö leimansa: nuket menevät esimerkiksi ry:lle, jonne jotkut heistä pukeutuvat asiallisesti ja toiset eivät.

Myöhemmin kirjassa on myös anonyymin vanhoillislestadiolaisen kriittisiä blogikirjoituksia, jotka saavat vastauksikseen sekä kiittäviä että vihamielisiä ja tuomitsevia kommentteja. Hienosti noissakin keskusteluissa esiin tulevat erilaiset näkökulmat. Surullista kyllä, että ne jälkimmäiset kommentit ovat luonnollisesti hyvin ahdistavia ja ahdasmielisiä.

Myöhemmin selviää myös anonyymin bloggaajan henkilöllisyys. Sekin selviää, kuinka Vilja ja Aleksi selviytyvät rajusta kriisistään.

Kirjan aihe on raskas, mutta Rauhalan kaunis ja runollinen kieli keventää sitä hienosti. Tämä on upea romaani, joten maltan tuskin odottaa Synninkantajien ilmestymistä!

"Nainen keinui keveästi ja huolettomasti ja lauloi. Pienin sylissä, keskimmäinen viereisessä keinussa. Hän nousi pääskynä livertämään kotipihan sinitaivaalle. Hän ei joutanut kaipaamaan eikä suremaan. Maailma oli kaunis. Nainen oli järkyttävän kaunis. Aleksi olisi halunnut keinua naisen kanssa kahden. 
  Keinu pysähtyi. Viserrys lakkasi, aurinko katosi pilven taakse. Naisen katse verhoutui, poskipäät ja ohimot palasivat varjoisiksi ja vartalo jäykistyi. Hän puhdisti itsensä ja lapset hiekasta, ja he kävelivät kotiovelle. Ruoka-aika. Lihapullat, perunamuusi ja porkkanaraaste ananaspaloilla."

Gummerus Kustannus Oy 2013, 284 sivua
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
Kannen kuvat: Istockphoto

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä - Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa

Jostain kumman syystä minulta oli mennyt viime vuonna täysin ohi tällaisen kirjan ilmestyminen. Vasta nyt talvella sain tietää sen olemassaolosta, kun joku jakoi siitä kuvan Instagramissa. Kirja olikin saatava heti käsiinsä, koska olen suuri Latinalaisen Amerikan ystävä, ja tämä on siis minulle todellinen unelmien kirja!!

Hilla Hautajoki oli väsynyt työkeskeiseen elämäänsä Suomessa ja kaipasi muutosta. Hän jätti rohkeasti kaiken taakseen ja lähti viideksi kuukaudeksi Guatemalaan opiskelemaan espanjaa. Sieltä käsin hän teki ystävineen retkiä naapurimaihin. Matka ei loppunut vielä tähänkään, vaan kielikoulun jälkeen seurasi kolme kuukautta Buenos Airesissa Argentiinassa, josta käsin Hautajoki vieraili Chilessä, ja lopulta matka vielä jatkui Argentiinasta ylöspäin: Paraguay, Bolivia, Peru, Ecuador ja Kolumbia. Yhteensä Hautajoki matkusti vuoden aikana seitsemässä Keski-Amerikan ja seitsemässä Etelä-Amerikan maassa. Mikä unelmien täyttymys!

Kirja oli juuri sitä mitä odotinkin ja vielä paljon enemmän. Monelle Terhi Rannelan vasta ilmestynyt Kesyt kaipaavat, villit lentävät voi olla Se Suuri Matkakirja, joka saa haaveilemaan, mutta itselleni tämä Hilla Hautajoen kirja oli aivan unelmien täyttymys! Itse vietin kerran 2,5 kuukautta Ecuadorissa, ja siitäkin on jo melkein 20 vuotta... Siitä lähtien olen kuitenkin monesti haaveillut, miten ihanaa olisi matkustella enemmänkin Latinalaisessa Amerikassa. Sen jälkeen olen myös nauttinut suuresti kaikista siitä maanosasta kertovista kirjoista.

Hautajoen kirjassa on sitä kaikkea, mitä matkalla voi kokea: upeita paikkoja, ihania uusia ystäviä, hauskanpitoa, kommelluksia, koomisia tilanteita, vaaroja, vähältä piti -tilanteita, luonnonmullistuksia... Pelkästään Guatemalassa hän ehti kokea sekä maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksen että hirmumyrskyn.

Minua kiinnosti tietenkin kaikki mahdollinen tieto ja kokemukset eri maista, joissa Hilla Hautajoki kävi. Itselleni tuttuja asioita olivat ainakin flirttailevat miehet, salsan tanssiminen (tosin itse pidin enemmän merenguesta ja cumbiasta), marsun syöminen, yöllä yksin liikkumisen vaarallisuus, risteyksiin pysähtyneiden autojen ryöstöt joiden takia auton ovet piti lukita sisäpuolelta, Andien vuoristo ja tulivuoret. Niin, ja huumeiden käytön yleisyys Latinalaisessa Amerikassa. Hautajoelle tarjottiin huumeita kaikissa muissa maissa paitsi huumemaana tunnetussa Kolumbiassa. Itsellenikin tarjottiin marihuanaa Ecuadorissa.

Kiinnostavaa on sekin, että samassa maassa käyvien kokemus voi olla aivan erilainen. Hautajoen Ecuadorkin oli erilainen kuin se, jonka minä koin, koska hän ei käynyt niissä paikoissa, jotka minulle tulivat tutuimmiksi. Matkalla Quitosta Kolumbiaan hän nukkui sen kaupungin ohi, jossa asuin ne 2,5 kuukautta. Itse taas en ole käynyt Galápagos-saarilla eivätkä ne edes kiinnosta minua, vaikka kaunista siellä varmasti onkin.

Kirjaa lukiessa hienoa oli myös seurata sitä, miten Hautajoki etsi kadotettua itseään ja sitä, mitä hän todella halusi elämältä. Vuoden kokemus muuttikin häntä, ja hän löysi haluamansa niin että on asunut ja matkustellut sen jälkeen myös Australiassa ja Aasiassa.

"Jo edellisen puolen vuoden aikana Keski-Amerikassa olin löytänyt kävelyyni ja puheeseeni uuden rytmin - suuni lisäksi kätenikin olivat alkaneet puhua! - , mieleeni rauhan, ajatteluuni kokonaan uusia kulmia, tunteilleni enemmän ilmaisumuotoja sekä kodin ja ystäviä paikoista joista en ollut tiennyt etukäteen mitään. Liikkeessä olemisesta oli tullut minulle elinehto. Vapaus keinutti minua eteenpäin, ja tuntui että valintani olivat konkreettisempia kuin ennen, sillä valintojen seuraukset näin heti sillä hetkellä kun olin päätökseni tehnyt. Ne veivät minua johonkin suuntaan saman tien, eivät vasta ensi kuussa tai kolmen vuoden päästä. Toimin täysin intuitioni varassa ja rakastin tehdä päätöksiä, jotka olivat itsellenikin yllätyksiä."

Kirjassa on niin paljon värikkäitä tapahtumia, etten edes yritä kertoa kaikkea tässä, mutta jos Latinalainen Amerikka, arjesta irrottautuminen tai reppureissaus vähänkään kiinnostaa, lue tämä kirja! Repun tilalla Hautajoella tosin oli punainen matkalaukku, jonka mukaan ottamista hän kirosi monet kerrat. Lopulta se tuntui kuitenkin tuovan onnea hänen matkoilleen.

Loppuun lainaus retkestä Pacaya-tulivuorelle Guatemalassa:

"Robert ja minä kipusimme niin lähelle laavaa kuin uskalsimme. Se virtasi tulisena purona vain kymmenien senttien päässä meistä, ja varoimme jokaista askeltamme. Yhdelle saksalaismiehelle oli käydä kalpaten, sillä hän astui kuvia ottaessaan liian lähelle laavaa ja tulinen maa söi häneltä kengänpohjat. Hän riisui jäljelle jääneet kengänluurangot jalastaan ja pudotti laavapuroon, joka ahmaisi ne hetkessä. Oli oikeastaan häiritsevää, miten paljon ihmiset törttöilivät kuvia ottaessaan ja tukkiessaan muilta tien. Hengittäminen oli tuskaisaa, rikki korvensi nielua ja yskitti. Robert yllätti minut kaivamalla esiin pienet kuohuviinipullot ja pussillisen vaahtokarkkeja, joista vain muutaman onnistuimme grillaamaan syömäkelpoisiksi, sillä suurin osa leimahti liekkeihin. Skoolasimme hikisinä ja nokisina. Jostain ylempää sinkoilevat kipinät kuitenkin pakottivat meidät pian kapuamaan takaisin turvallisemmalle maaperälle."

Pari kuukautta myöhemmin Pacaya purkautui. Henkensä menettivät kaksi paikallisopasta ja yksi CNN:n toimittaja. Hautajoki toteaa: "Surullista kyllä, uutinen levisi kansainvälisiin medioihin vain koska yksi uhreista oli yhdysvaltalainen toimittaja. Ei niillä guatemalalaisilla niin väliä, amerikkalaisen henki painaa enemmän..." Tuon purkauksen jälkeen vaeltajia ei ole enää päästetty yhtä lähelle laavaa, mutta Hautajoella ehti olla hieno kokemus tulivuorella.

Vielä kerran: ihana kirja! Un hermoso libro, sí! Jos vielä sallitte viimeiset hehkutukset, niin tämä oli paras koskaan tekemäni nojatuolimatka. Lue ja ihastu!

Like Kustannus Oy 2017, 342 sivua

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna

Tänään olin piristyksen tarpeessa, ja onneksi lukuvuoroaan olikin odottamassa tämä Pirkko Saision riemastuttava teos. Se jos mikä toimi tehokkaana piristyspillerinä!

Kirjassaan Saisio jakaa monia ihastuttavia, hilpeitä ja hassunhauskoja tilanteita, joita hän on kokenut yhdessä tyttärenpoikansa kanssa. On siellä toki suruakin seassa, ainakin kun kissa kuolee äkillisesti kesken leikkiensä. Poika kulkee kirjassa nimellä, joka muuttuu iän myötä: Kolmivuotiaasta tulee lopulta Kuusivuotias. Saisio ja hänen elämänkumppaninsa taas eivät kokeneet olevansa mummoja, joten heistä tuli Nonna ja Donna.

Saisio on jakanut näitä tarinoita aluksi Facebookissa, jossa ne kaikesta päätellen saivat ihastuneen vastaanoton, ja lopulta häntä pyydettiin kokoamaan kirja noista päivityksistään.

Lasten suusta kuulee perinteisesti parhaat jutut, ja se pitää paikkansa tämänkin pojan kohdalla. Lukija saa monet kerrat nauraa makeasti. Milloin on aikuisilta opittuja pikkuvanhoja sanankäänteitä tyyliin "tämmönen vaihe mulla nyt on", milloin itse keksittyjä sanoja ja muuta lapsen logiikkaa. Lapsi on myös ihanan kekseliäs ja hänellä on mielikuvitusta. Saision tyttärenpoikakin suunnittelee muun muassa omia pelejä ja keksi niihin hauskoja sääntöjä; silloin tällöin hän myös perustaa oman ravintolan, jonka ruokalistalla on aina mitä erikoisimpia ruokia, kuten asli, fasza, lusla ja lamniluotafa. Kirjassa kerrotaan myös, mitä aineksia nämä kyseiset ruokalajit pitävät sisällään.

Hauskat ja lähes filosofiset ovat nämä itse tehdyn pelin ohjeet, joista minulle tulee jotenkin mieleen venäläisen Daniil Harmsin absurdit tekstit:

"Alussa sinä, mikä sinä olet, niin pistät nappulasi lähtöviivalle.
  Se kuka voittaa, on voittaja. 
  Sitten jos sinä häviät, voi tulla itku.
  Jos olet valmis voittamaan, sitten tämä on pitkä.
  Jos sinä voitat yhdellä nappulalla, niin et voita.
  Kahdella et myöskään voita.
  Kolmannella olet voittanut, mutta silti et ole voittanut.
  Neljännellä olet voittanut. Toiselle tulee itku, tai sitten kolmannelle.
  Voittajalle tulee kaikkein paras olo. Kakkoselle tulee kakkoshyvinolo, eli kolmoselle tulee kolmoshyvinolo. 
  Ihan ensiksi laitatte tyypit omille paikoilleen ja muut syrjään pelilaudalta. Pois kokonaan.
  Loppu.
  Piste."

Poika tekee myös hauskoja räppejä milloin mistäkin. Joskus hän haluaa kuulla Biisin eikä ymmärrä, kun Saisio kyselee, että minkä biisin. No Biisin!! Nonnan biisit ovat tietysti ihan tylsiä verrattuna pojan omiin räppeihin. Nonna on myös puhunut Helsingin kirjamessuilla, jossa tyttärenpoikakin oli mukana ja kommentoi jälkeenpäin: "Sehän oli tärkeä ja kiinnostava ja aika tylsä tilaisuus."

Tuosta lasten luovuudesta olen kyllä niin kateellinen, koska oma luovuuteni koki melko totaalisen kuoleman viimeistään yläasteella. Syytän koulua luovuuteni kuolemasta! Sen jälkeen minua on aina vaivannut niin armoton itsekritiikki, etten uskalla edes yrittää mitään.

Tässä kirjassa Saision lapsenlapsen luovuus pääsee esiin myös siinä, että kirjan värikäs kuvitus on hänen omaa käsialaansa. Olikin ilo nähdä myös noita pienen lapsen elämäniloisia taideteoksia!

Poika, jonka oikea nimi muuten on Remu, on puuhakas ja aikaansaava. Kerran hän alkaa kirjoittaa kirjaa, josta tulee kuulemma niin pitkä, että hän ilmoittaa aamulla, ettei ehdi mennä päiväkotiin tänään. Eräässä nonnan päivityksessä taas lukee:

"Kuusivuotiaalla oli puuhakas viikonloppu.
  Avattuaan ravintola Porkkanan päätti hän perustaa sanomalehden.
  Etusivulla lukee:
  Maailma on kallis. Ruokajuttuja sivulla viisi."

Yksi monista hauskoista tilanteista sattuu, kun Viisivuotias on väsynyt oltuaan pitkän tarhapäivän jälkeen vielä katsomassa balettiesitystä. Kun hän tulee kotiin, siellä onkin vieraita, eikä hän ole ollenkaan ilahtunut moisesta. Häntä on kuitenkin kasvatettu käyttäytymään kohteliaasti:

"Kun Kaverini, Kaksivuotiaan Mummi, alkoi ennen pitkää ehdotella kotiin lähtemistä, piristyi Viisivuotias silminnähden.
  Minä yritin estellä, Viisivuotias tuijotti minua murhaavasti ja muotoili niin kohteliaan lauseen kuin siihen hätään pystyi:
  - Minä kyllä kannustan tätä kotiin lähtemistä."

Toisessa tilanteessa leikitään:

"Sitten oltiin beduiimeja. (Menetettyään uskonsa beduiineihin näyttää Kuusivuotias uskovan nyt beduiimeihin.)
  Istuttiin beduiimiteltassa ja syötiin halvaa ja taateleita. 
  Väitettiin, että ne ovat aitoa beduiimiruokaa, mutta Kuusivuotias ei uskonut, vaan asiasta piti soittaa äidille.
  Äiti ei vastannut, joten Kuusivuotias teki meille ansan ja kysyi mistä taatelit ja halva oli hankittu.
  K-kaupasta ostettiin.
  Kuusivuotias riemastui: Saharassa ei ole K-kauppoja, ainoastaan hiekkaa ja keitaita!"

Samassa päivityksessä kerrotaan myös käydystä evoluutiokeskustelusta; tarhassa kun on tyttö, jonka mummo on ollut apina ennen ihmiseksi kehittymistään. "Se on hieno evoluutiohyppäys, apinasta suoraan mummoksi!" Saisio toteaa.

Monen lapsen elämästä saisi vähintään yhtä hauskan kirjan. Toivottavasti lasten vanhemmat tai muut läheiset kokoavat näitä muistoja talteen, että niitä voi jälkeenpäinkin lukea. Remulle on aarre, että hänen nonnansa on koonnut tällaisen kirjan. Viimeistään aikuisena sitä on hauska lukea.

Spuuki Spaidermän ja raju nonna on siis aivan ehdoton hyvän mielen kirja! Suosittelen lämpimästi kaikille lasten ystäville ja lapsenmielisille!

Kustannusosakeyhtiö Siltala 2017, 194 sivua
Kuvitus: Remu Välisaari

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Hala Jaber: Lentävällä matolla Bagdadiin - "Haluan pelastaa nämä lapset"

Libanonilaistaustainen brittijournalisti Hala Jaber toimi Irakin sodan aikana sotakirjeenvaihtajana Bagdadissa yhdessä valokuvaajamiehensä Steven kanssa. He matkustivat sinne monesti Beirutista The Flying Carpet -lentoyhtiön koneella - siitä kirjan nimi. Hala Jaber oli lisäksi lapsena haaveillut taikamatosta, joka veisi hänet kohti unelmien toteutumista. Sekin haave kuvaa tätä kirjaa.

Toimittajan työ sodan runtelemassa Bagdadissa on täynnä varotoimia, vaaroja, ilmaiskuja, pelkoa, työtoverien ja paikallisten kuolemia ja haavoittumisia sekä toinen toistaan järkyttävämmistä ihmiskohtaloista raportoimista. Surua ja tuskaa. Hala Jaber tapaa muun muassa pojan, joka on menettänyt molemmat kätensä - ja lisäksi perheensä. Pojan kädet paloivat, minkä on täytynyt olla järkyttävän tuskallista.

Sitten Hala Jaber kohtaa pienen kolmevuotiaan Zahran, joka on palanut pahasti ohjusiskussa ja lisäksi menettänyt vanhempansa ja viisi sisarustaan. Vain Zahra ja hänen muutaman kuukauden ikäinen sisarensa Hawra ovat jääneet henkiin. Zahran kohdatessaan tuo kovapintainen toimittaja ei enää pystykään suhtautumaan viileän ammatillisesti, vaan tunteet saavat hänessä vallan.

Hän on nimittäin paennut raakaan työhön oman elämänsä tragediaa: lapsettomuuden surua ja tuskaa. Lasta oli yritetty saada jo kauan ja kaikki temput oli tehty, mutta mikään ei tehonnut. Asia oli Hala Jaberille niin kipeä kuin se vain voi omaa lasta kaipaavalle naiselle olla. Zahran kohdatessaan hän ei pysty enää painamaan tunteitaan pinnan alle, vaan rakastuu sydänjuuriaan myöten tuohon suloiseen pikkutyttöön.

Hänen sydämessään herää kysymys: voisiko hän ehkä adoptoida Zahran ja Hawran? Heidän vanha isoäitinsä on tosin elossa, mutta jaksaisiko hän huolehtia lapsista - ja olisiko tytöillä muutenkaan mitään tulevaisuutta levottomassa Bagdadissa?

Kysymys kuuluu myös: mitä isoäiti itse sanoo, suostuuko hän ajatukseen? Entä onko yleensäkään oikein repiä juuriltaan ja omasta maastaan noita kaikkensa jo muutenkin menettäneitä lapsia?

Sodan keskellä kun ollaan,vastaan tulee paljon mutkia, esteitä ja hidasteita. Kirja ei kuvaakaan pelkästään Hala Jaberin yritystä auttaa tyttöjä, vaan myös hänen rohkeaa työtään, joka vie hänet sinnekin, minne kukaan muu ei mene. Arabina hän luo yhteyksiä joka suuntaan, jopa Al Qaidaan, ja hänen on esimerkiksi välttämättä päästävä raportoimaan Fallujan kaupunkiin, jonka pommitusta länsi on juuri aloittamaisillaan.

Kirjan ainoa koominen kohta lienee se, kun Jaber joutuu kuitenkin pakenemaan Fallujasta niinkin proosallisen asian kuin kuukautisten takia, jotka sattuvat alkamaan juuri siellä. Hän ei ollut muistanut ottaa tamponeja mukaan, eikä Al Qaida edes hyväksy niitä...! Joten paha mennä heiltä pyytämään...

Myöhemmin käy ilmi, että kuukautiset itse asiassa pelastavat Jaberin hengen, koska hänen pakonsa jälkeen Falluja pommitetaan niin pahasti, ettei hän olisi selvinnyt sieltä hengissä.

Muuten hän näyttää pystyvän toimimaan kuin mies miesten keskellä, vaikka arabimaailmassa ollaankin. Joskus kun sota käy hänelle liian raskaaksi, hän toki tarvitsee vastapainoksi juoruilua ja kikattelua libanonilaisten ystäviensä kanssa siellä kotipuolessa. Silloin manikyyristä ja pedikyyristä puhuminen alkaa kummasti kiinnostaa!

Kirja on järkyttävä, riipaiseva ja sydäntäraastava kuvaus sekä sodan kauhuista ja sen uhreista että sotakirjeenvaihtajan vaarallisesta työstä ja hänen henkilökohtaisesta lapsettomuuden surustaan. Loppuun asti lukija joutuu myös jännittämään, miten adoptioasiassa lopulta käy.

Tällainen kirja kannattaa ehdottomasti lukea - jos pystyy. Mitään kevyttä luettavaa se ei nimittäin ole. Jouduin itse pitämään taukoa välillä ja lukemaan jotain kevyempää vastapainoksi. Nenäliinoja kannattaa myös varata lähistölle... Kirja avaa meidän sodan kokemattomien ihmisten silmiä näkemään, miten hirvittävä asia sota on. Irakin sodassa näytti kaiken lisäksi tulevan kohtuuttoman paljon siviiliuhreja.

Surun keskellä kirjassa on kuitenkin myös kauneutta: rakkautta ja tulevaisuuden toivoa.

Voitin tämän kirjan varmaan jo noin vuosi sitten Sheferijm-kirjablogin arvonnasta. Lämmin kiitos sinulle, Aino!

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2009, 262 sivua
Alkuteos: The Flying Carpet to Bagdad. One Woman's Fight For Two Orphans of War
Suomentanut Tuija Tuomaala
Kannen kuva: Steve Bent

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Tässäpä oli täysosuma kirjaksi - todellinen lukunautinto! Hassua sinänsä, että tämäntyyppiset kirjat ovat niin viihdyttäviä, kun tässäkin kuitenkin käsitellään hyvinkin vakavia aiheita. Mutta osuvat henkilöhahmot, arvaamattomat juonenkäänteet, tiivistyvä jännitys ja herkullinen satiiri tekevät kirjasta sekä vangitsevaa että viihdyttävää luettavaa.

Tapahtumat liittyvät australialaisen Pirriween alakoulun oppilaiden ja vanhempien välisiin suhteisiin. Heti kun pienet esikoululaiset tulevat tutustumaan tulevaan kouluunsa, sattuu jotain outoa, ja tästä tarina lähtee liikkeelle. Erästä pientä poikaa aletaan epäillä koulukiusaajaksi, vaikka todisteita ei ole. Poika kiistää toistuvasti syyllisyytensä ja vaikuttaakin kiltiltä. Mutta ei kiusattu tyttökään vaikuta valehtelijalta.

Vanhemmuus ja varsinkin äitiys osoittautuu haudanvakavaksi asiaksi. Äidit jakaantuvat keskenään riiteleviin ja kilpaileviin puolueisiin. Samalla kuvataan heidän yksityiselämäänsä, erityisesti keskenään ystävystyvien Madelinen, Celesten ja Janen elämää, ystävyyttä, perheitä ja rakkausasioita.

Alusta lähtien on myös selvää, että koulun vanhempien riehakkaassa, alkoholipitoisessa illanvietossa joku tulee kuolemaan. Mutta kuka ja miksi? Entä kuka sen tekee ja mikä siihen on syynä?

Keskeistä kirjassa on keskiluokkaisten ihmisten elämän satiirinen kuvaus. Miten hienot kulissit yhdellä ja toisella on, mutta kulissien takana on niitä kuuluisia luurankoja kaapissa. On salaisuuksia ja valheita. On perheväkivaltaa ja menneisyyden traumoja. Tai sitten vain ongelmallinen äiti-tytärsuhde ja kateutta aiheuttava ex-miehen uusi vaimo, joka vaikuttaa kaikessa ärsyttävän täydelliseltä.

Kirjan henkilöhahmot ovat uskottavia kaikkine ristiriitoineen, ja Moriarty kuvaa taidokkaasti heidän keskinäisiä suhteitaan, ystävyyttä, rakkautta, kateutta, vihaa, inhoa, itseinhoa ja pelkoa. Tai parisuhdeväkivallan uhrin syyllisyyttä siitä, että mies lyö, "koska minun oma syynihän se taas oli, että hän löi"...

Myös Moriartyn huumori on huikeaa. Aluksi tosin ihmettelin lukemiani kommentteja tämän kirjan hauskuudesta, mutta kun luin eteenpäin, huomasin, että totta se oli. Moriarty osaa sivaltaa riemastuttavan terävästi kuvaillessaan keskiluokkaisten henkilöidensä elämää, jossa koulun oppilaiden äärimmäisen erilaiset vanhemmat, "pankkiirit ja kristalliparantajat", joutuvat leikkimään keskenään omaa "piiri pieni pyörii" -leikkiään, ja jossa itse kukin kiillottaa huolella omaa julkisivuaan.

Surullistakin se julkisivun kiillottaminen tietysti on, mikä näkyy erityisesti siinä, että urallaan menestyvä, komea ja suosittu vaimonhakkaaja on innokas somettaja, joka jakaa Facebookissa kuvia unelmien perheestään ja heidän "onnellisesta perhe-elämästään".

Voin vain ihailla kirjailijoita, jotka osaavat luoda näin monimutkaisia juonia ja henkilöitä!! Itse kun pystyisin kirjoittamaan lähinnä hyvin simppeleitä tarinoita, jos niitäkään...

Kirja koukutti minut heti alusta lähtien ja mitä pitemmälle luin, sitä enemmän se tempasi mukaansa. Jännitystä ja mullistavia yllätyksiä on luvassa ennen kuin tämä kirja tulee päätökseensä. Lopussa oli vain todettava, että vau! Upea kirja!

Moriartyn kirjojen lukemista on siis syytä jatkaa. Vahva suositus!

1. painos WSOY 2015 
Lukemassani Bon-pokkarissa 447 sivua
Alkuteos Big Little Lies
Suomentanut Helene Bützow 
Kuva: Yamada Taro / Image Bank / Getty Images