Kirjassaan Neil Hardwick kertoo sairastumisestaan vakavaan masennukseen ja burn outiin. Koska asialla oli burn outin osalta tekemistä työn kanssa, hän kertoo aluksi taustaa työstään ja siitä, miksi televisiotyö alkoi turhauttaa ja uuvuttaa häntä. Hiukan huumoriakin kerronnassa on mukana, varsinkin eräs todella koominen tapaus, joka sattui työmatkalla Intiassa.
Mitä huumoriin tulee, laitoin senkin tämän tekstin tunnisteisiin, koska huumori liittyy Hardwickin työhön. Tämä ei ole huumorikirja, mutta se käsittelee aihetta sen kääntöpuolelta: mitä tapahtuu, kun humoristin elämästä katoaa huumori - kun Jumala lakkaa kertomasta Hardwickille vitsejä?
Myös uskontoa ja filosofiaa sivutaan kirjassa, koska masennuksessa on kysymys kuoleman läheisyydestä ja elämän tarkoituksesta. Hardwick itse ei usko Jumalaan, mutta käsittelee teoksessaan kuitenkin siis myös uskontoa. Mitä tulee siihen "Jumalan kertomaan vitsiin", joka tapahtui Intiassa, Hardwick arvelee, että sen vitsin kertoi varmaan sikäläinen jumala Shiva.
Sairaus alkoi rajuilla fyysisillä oireilla; tosin aikaisemmin oli jo alkanut esiintyä esimerkiksi asioiden unohtelua. Hardwick ei aluksi tajunnutkaan olevansa masentunut, vaan luuli olevansa fyysisesti sairas. Tämä lienee tyypillistä juuri burn outille, ainakin mitä olen kuullut puhuttavan.
Mutta kyllä myös masennus tuli ajallaan, eikä se ollut mitään sellaista pientä "surumielisyyttä", jota kenellä tahansa on joskus ja josta voi päästä, "kun vain ottaa itseään niskasta kiinni." Siksi Hardwick kritisoikin masennus-sanan käyttöä sairauden ollessa kyseessä, kuten myös minä ja monet muut olemme kritisoineet.
Depression syvyyksissä hän makasi päiväkaudet kotonaan puhelin irti seinästä eikä jaksanut käydä missään eikä tehdä mitään. Hardwickin tapauksessa asiaa pahensi tietysti vielä se, että hän oli julkisuuden henkilö. Niinpä hän sairasteli myös Englannissa ja Thaimaassa saadakseen olla tuntematon ja rauhassa. Näistä jälkimmäisessäkin hän pitkään vain lojui asunnossaan eikä jaksanut kiinnostua mistään, mikä on varma sairauden merkki. Silloin on asiat huonosti, jos noin eksoottisessa maassa oleskellessa ei mikään kiinnosta.
Hän kirjoittaa myös ulkopuolisuuden kokemuksestaan, kun on ns. aikuisena suomalaiseksi tullut. Sairastaessaan hänestä alkoi tuntua, etteivät suomalaiset edes välittäneet hänestä. Vainoharhaiset ajatuksetkin kuuluvat monesti depressioon, hän toteaa. Sairauden yhtenä laukaisijana toimi myös yksityiselämässä sattunut menetys, kun eräs "neiti Pinkki" jätti hänet.
Käsikirjoitus on alun perin tarkoitettu vain Hardwickin toipumisprosessia tukemaan ja hänen psykiatrinsa luettavaksi. Jälkeenpäin Hardwick sitten muokkasi siitä julkisuuteen sopivan version, joka on varmasti ollut rohkaisuna monille kohtalotovereille vuosien varrella.
En tunne Hardwickin myöhempiä vaiheita, koska en juuri katso televisiota (koska luen aina!! ja koska sieltä ei tunnu tulevan kovin paljon laadukasta ohjelmaa...). Toiseksi en juurikaan seuraa julkkisten elämää. Tunnen lähinnä poliitikkoja ja kirjailijoita.
Mutta jälkisanoissaan Hardwick toteaa: "Koska tämä ei ole mikään satu, en valitettavasti voi antaa sille onnellista loppua. Tätä kirjoittaessani olen edelleen sairas, olen ollut sitä jo noin viisitoista kuukautta."
Usein vakava masennus jatkuukin pitkään ja voi uusiutua myöhemminkin vähintään jossain muodossa. Tämä on sairaus, joka ei välttämättä parane koskaan kokonaan.
Juuri noissa jälkisanoissa on muutama erityisen hyvä kohta, kuten tämä:
"Masennuksesta kärsivän ihmisen aivojen kemiassa on vikaa. Siksi pyydänkin, ettei kukaan tule meille sanomaan, että meidän pitäisi lakata syömästä vaarallisia, riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä, ryhdistäytyä ja temmata itsemme kuiville. Ei kukaan mene sokeritautia sairastavallekaan sanomaan, että tämän pitäisi lakata ottamasta insuliinia. (Sitäpaitsi eivät riippuvuutta aiheuta depressiolääkkeet, vaan rauhoittavat.) Tuskinpa sydäntautistakaan käsketään ryhdistäytymään. 'Jalka poikki, vai? Älä viitsi, ala kävellä vain! Kyllä se siitä paranee.' Me pyrimme kyllä paranemaan, minkä ikinä osaamme. Nimittäin ne meistä, jotka vielä ovat hengissä."
Hardwick on kiitollinen siitä, ettei hänen masennuksensa sittenkään ollut aivan pahinta lajia, niin että hän olisi tehnyt itsemurhan. Itsemurhan tehneiden läheisille hän sanoo:
"Voin vain sanoa sen, ettei se ollut teidän vikanne, ette te sitä pommia sinne asettaneet. Se ei ollut kenenkään vika.
Se oli sairautta."
Kustannusosakeyhtiö Otava 1999
Nidottu laitos Seven-pokkarit 2000, 174 sivua
Suomennettu käsikirjoituksesta I'm still here - an unsuccesful suicide note
Suomentanut Juhani Lindholm
Graafinen suunnittelu: Katja Alanen
Kuvat: Petri Artturi Asikainen
Tämä on hieno ja tarpeellinen kirja. Muistan miten juuri silloin, kun tämä ilmestyi oli naistenlehdissä viisasteluja, miten joku julkkis paransi itsensä masennuksesta päättäväisyydellä ja ulkoilulla. Hui hai, alakulo kuuluu normaaliin ihmisen elämään.
VastaaPoistaTuo loppu "...Se oli sairautta" on myös tarpellinen muistutus ja vapautus kaikille, jotka syyllistävät itseään lähimmäisen luhistumisesta ja itsemurhaan päätymisestä.
Tällaiset kirjat ovat todella tärkeitä ja tarpeellisia. Niillä on annettavaa sekä sairaille että heidän läheisilleen. Ja kunpa mahdollisimman moni itsemurhan tehneen omainen lukisi tuon loppuun laittamani lainauksen. Se on todella vapauttava.
Poista