maanantai 26. helmikuuta 2018

Mina Iranta: Iran isoäidin maa

Olen tuntenut tai tavannut joitain Suomessa asuvia iranilaisia, ja siksi Iran isoäidin maa oli ollut jo kauan lukulistallani. Onhan Iran värikäs, kiehtova ja historiallinen maa, joka on paljon muutakin kuin vain se tiukka islamilainen tasavalta, jona se nykyään tunnetaan.

Helsinkiläinen Mina Iranta on suomalaisen äidin ja iranilaisen isän tytär, joka matkusti ensimmäisen kerran Iraniin vasta aikuisena. Suomessa kasvaneena hän katsoo Irania toisaalta ulkopuolisen silmin, mutta luonnollisesti hän myös tuntee voimakasta yhteenkuuluvuutta iranilaisten sukulaistensa kanssa ja rakastaa toista kotimaataan.

Kirjassaan Iranta jakaa paljon tietoa Iranista: sen historiasta, politiikasta, uskonnosta, kulttuurista ja tavoista. Toisaalta hän myös kertoo omista matkoistaan sinne ja kiertelystään eri puolilla Irania sukulaistensa kanssa.

Tietenkin kaikki tieto Iranista oli mielenkiintoista luettavaa, mutta itseäni kiinnosti eniten tavallinen arki ja tavalliset ihmiset, joista kirjassa myös kerrotaan paljon. Politiikasta ja uskonnostahan kuulee muutenkin puhuttavan, mutta tavallisten iranilaisten jokapäiväiseen elämään pääsee harvemmin kurkistamaan.

Sitä tavallista elämää on esimerkiksi pelottavan kaoottinen liikenne, Teheranin ilmansaasteet, avomieliset taksikuskit ja taksikyyti, joka saattaa maksaa euroissa vain kymmenen senttiä. Asunnot ovat avaria, mutta pukeutumissääntöjen takia ikkunat ovat läpinäkymättömiä tai niiden edessä on aina verhot yksityisyyttä takaamassa. Suomalaisen kahvin ja pullan sijaan nautitaan teetä pähkinöiden ja hedelmien kanssa. Sosiaalinen elämä on vilkasta: ei ole mitenkään poikkeavaa, että yllätysvieraita voi tulla vaikka kolme kertaa samana päivänä. Tai että syödään myöhään illalla ja vieraita tulee vielä iltakymmeneltä, vaikka aamulla olisikin aikainen herätys. Aikakäsitys on muutenkin omaa luokkaansa. Jos vieraita on kutsuttu, voi olla, ettei talon isäntäväki ole edes paikalla sovittuna kellonaikana. Sitten vieraat vain kohauttavat olkiaan ja palaavat myöhemmin uudestaan.

Naiset ovat hyvin ulkonäkökeskeisiä, ja toisen ulkonäköä myös kommentoidaan hyvin suorasukaisesti. Toinen on voinut laihtua tai lihoa sen mukaan, millä tuulella kommentoija sattuu olemaan. Koska pukeutumissääntöjen luvatussa maassa kasvot ovat se osa naisesta, joka näkyy julkisellakin paikalla, naiset panostavat meikkaamiseen. He myös rakastavat näyttäviä koruja, jollaisia vaatimaton suomalainen ei osaisi pitää.

Iranilaiset rakastavat myös kimaltavia koriste-esineitä, jotka voivat olla suomalaisen makuun outoja ja mauttomia. Ostoskeskuksissa on paljon liikkeitä, joissa myydään kaikenlaisia turhanpäiväisiä koriste-esineitä.

Rajoituksia, sääntöjä ja kieltojahan Iranissa on tietysti paljon, mutta niitä myös kierretään. Monesti juuri kielletyt asiat houkuttavat kaikkein eniten. Esimerkiksi koira on islamin mukaan epäpuhdas eläin. Vaikka niiden omistaminen on kyllä Iranissa laillista, papiston aloitteesta vuonna 2013 voimaan tullut laki kieltää ulkoiluttamasta niitä julkisesti tai kuljettamasta niitä autossa. Niinpä jopa lemmikkikoiran ulkoiluttamisesta tulee kritiikin osoittamista islamilaiselle hallinnolle sekä piinaava jännitysnäytelmä, kertoo Mina Iranta. Silloin tällöin ihmiset kuitenkin uskaltautuvat ulos koirineen.

Naiset puolestaan uhmaavat joskus pukeutumissääntöjä. Jonkun siveyspoliisi saa kiinni, jotakuta toista ei. Naisilta on kielletty myös miesten urheilun, kuten jalkapallo-otteluiden seuraaminen: "Viranomaisten päätelmä on, että miesten urheilun seuraaminen on liian rajua naisten herkälle psyykelle." Tätäkin kieltoa naiset kuitenkin ovat uhmanneet, esimerkiksi kesällä 2005 sata naista tunkeutui puoliväkisin Teheranin Azadi-stadionille seuraamaan ottelua.

Eräs 25-vuotias brittiläis-iranilainen nainen puolestaan tuomittiin Iranissa vuodeksi vankeuteen hänen yritettyään päästä seuraamaan lentopallo-ottelua...

Tanssiminen ja alkoholi ovat myös kiellettyjen listalla, mutta toki kodeissa tanssitaan, ja jos on varaa, voi ostaa kallista naapurimaista ostettua alkoholia tai sitten tehdä sitä salaa itse. Moni ei kuitenkaan edes kaipaa alkoholia. Alkoholittomia oluita kyllä löytyy moneen lähtöön: on ainakin sitruunan- ja meloninmakuista olutta.

Tatuoinneista puolestaan tekee erityisen muodikkaita ja haluttuja juuri se, että sekä niiden tekeminen että ottaminen on laitonta Iranissa.

Monet näiden lukemattomien rajoitusten alla elävät ihmiset haaveilevatkin ulkomaille muuttamisesta. Toisaalta kuitenkin Mina Irantan kirja kertoo ihmisistä, jotka elävät kaiken keskellä tavallista elämää, jossa on ystävyyttä, rakkautta, leppoisaa perhe-elämää, hyvää ruokaa, iranilaisten ja islamilaisten juhlien viettämistä, matkoja, työntekoa ja paljon muuta. Iranilaiset ovat hyvin koulutettuja ja naisetkin voivat käydä töissä.

Teheranissa on paljon kirjakauppoja, joten ilmeisesti ihmiset myös lukevat. Televisiota katsotaan, ja kerran Mina Irantan yllätykseksi sieltä tulee jopa suomalainen elokuva Kaappari vuoden 1978 lentokonekaappauksesta! Yksi monista lempikohdistani kirjassa on, kun televisiosta tulee rytmikästä iranilaista musiikkia, jolloin Mina Irantan sukulaismies ja tämän tytär alkavat tanssia muiden taputtaessa rytmiä. Juuri tuollaisista arjen ohikiitävistä hetkistä ja tunnelmista on mielestäni mukavaa lukea.

Noihin ohikiitäviin hetkiin kuuluu sekin, kun yksi perheenjäsen rukoushetken aikaan kumartuu Mekkaan päin ja samalla muut touhuavat ympärillä kaikessa rauhassa toisen hartaudenharjoituksesta välittämättä. Eräs sukulaismies taas saattaa kesken Mekkaan päin kumartelemisensa huudella jotain tyyliin: "Joko se ja se on tullut kotiin?" ja sitten jatkaa taas rukousta muina miehinä - mistä tavasta hänen vaimonsa muistaakseni sai aihetta vähän motkottaa.

Mina Irantan sukulaisten perhe-elämä vaikuttaa hyvin rennolta tavallisten ihmisten elämältä, kun suomalainen kuvittelisi, että siellä kaikki miehet vain alistavat naisia. Kuvaavaa oli jonkun suomalaisen kommentti, kun Iranta tuli matkalta Suomeen: Ihanaa, että olet elossa! Aivan kuin Iranissa ei olisi muuta kuin väkivaltaa, ahdistelemista ja tappamista. Jos Iranissa kuolee, se kuitenkin todennäköisemmin johtuu hurjasta liikenteestä, jossa vasemmalta puoleltasi tuleva auto saattaa yllättäen päättää kääntyä edestäsi oikealle...

Juuri tuon tavallisen arjen kuvauksesta nautinkin kirjassa eniten, kuten taisin jo sanoakin.

Haluaisin jakaa jonkin hyvän kohdan kirjasta, mutta nyt en osaa valita mitään. Joka tapauksessa jos vähänkin kiinnostaa, tämä on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja! Se on elämys ja lukunautinto!

Ehkä tähän loppuun voisin vielä mainita hauskoina yksityiskohtina iranilaisesta elämänmenosta nenäleikkaukset (että saataisiin länsimaalainen nenä) ja naisten alushousujen pakaratoppaukset!

Olisi ollut kiva nähdä myös kuvia Iranista, mutta kuvaliitettä tässä kirjassa ei valitettavasti ole. Kuvia ja lisätietoa löytyy kuitenkin kirjan Facebook-sivulta www.facebook.com/isoaidinmaa/.

Reuna Oy 2016, 304 sivua
Kansi: Nunnu Halmetoja
Taitto: Paula Heiäng

P. S. Kirjan lopussa on kokonaiset kaksi sivua pitkä kirjallisuusluettelo, joka sisältää niin tietokirjallisuutta, romaaneja kuin sarjakuvia. Sieltä löytyy paljon kiinnostavaa. Kuvassa näkyy luettelon kaunokirjallista osastoa:

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Outi Pakkanen: Helle

Outi Pakkanen ei ole minulle kovin tuttu kirjailija, mutta luulen silti lukeneeni jotain häneltäkin joskus kauan sitten. En muista, olenko lukenut yhtään Anna Laine -dekkaria, mutta nytpä tutustuin kyseiseen henkilöön.

Anna Laine viettää kylmää ja sateista juhannusta mökillä ystävänsä Mervin kanssa. Juhannuksenvieton katkaisee ikävä uutinen: Annan asunnossa Helsingissä on tapahtunut vesivahinko, josta myös alakerran naapuri on joutunut kärsimään ja on syystäkin vihainen. Molempien asunnot joutuvat remonttiin.

Onneksi Mervin vanhalla tädillä on tyhjillään oleva kaksio töölöläisessä kerrostalossa. Anna pääsee koiransa Justuksen kanssa muuttamaan remontin ajaksi sinne. Tosin kaksio ei ole kaksinen: se on kissanhajuinen ja sijaitsee pohjakerroksessa haisevaa roskista vastapäätä, ohikulkijoiden pällisteltävänä.

Kerrostalon tunnelmassakin on jotain outoa. On erikoisia ja toisiaan inhoavia naapureita, joista yhden ja toisen elämässä tuntuu olevan omat arvoituksensa. Talon asukkaiden elämään liittyy tiiviisti myös eräs jumalaisen komea mies. Kun kylmä alkukesä vaihtuu pian hehkuvaan helteeseen, myös Anna Laineen tunteet kuumenevat ja hän rakastuu korviaan myöten tähän mieheen. Mutta vaikuttaako mies liian hyvältä ollakseen totta?

Lopulta rapun asukkaitten kesäiset pihajuhlat, jotka raju ukkosmyrsky keskeyttää, muodostuvat dramaattiseksi käännekohdaksi.

Tarina on hyvin hitaasti etenevä ja kehittyvä. Sivun sata paikkeilla mietin jo, mahtaako tässä kirjassa mitään sen kamalampaa tapahtuakaan kuin koiran katoaminen. Myös monet henkilöhahmot vaikuttivat minusta enemmän tai vähemmän epäaidoilta, kliseisiltä ja pinnallisilta. Jokaisella on yksi tai kaksi ominaisuutta, joita korostetaan voimakkaasti, vaikka oikeasti ihmisen sielunelämä ja persoonallisuus ovat paljon monimutkaisempia.

Lisäksi toisiaan inhoavat naapurit sekä naisten keskinäinen kateus ja kilpailu ovat kaksi aihetta, joista en itse välttämättä jaksaisi lukea.

Kuitenkin vähitellen kuvaan tulee mukaan niitä mainitsemiani arvoituksia ja salaisuuksia talon asukkaiden elämästä, ja näin lukijan uteliaisuus herää. Mistä on kysymys itse kunkin kohdalla? Mihin tämä kaikki lopulta johtaa? Kuka tekee ja mitä? Tarina lähtee vetämään, ja kyllä tämä kirja on lopulta ihan viihdyttävää lukemista, vaikka ei lempikirjojeni joukkoon ylläkään.

Mukavaa oli myös lukea kesästä ja helteestä näin talven pakkasten keskellä - Pakkasen kirjoittamana... ;) Helsingissäkin oli kiva seikkailla, kun en ole siellä käynyt pitkään aikaan. Ja tietenkin nautin Anna Laineen ihanasta gourmet-kokkailusta. Onneksi kirjan lopussa onkin hänen laittamiensa ruokien ohjeet, mistä ropisee lisäpisteitä kirjalle.

Outi Pakkanen onnistui myös yllättämään minut, ja sehän kuuluu hyvän dekkarin tärkeimpiin ominaisuuksiin!

1. painos Kustannusosakeyhtiö Otava 2015
Seven-pokkari 2016, 332 sivua
Kannen kuva: Vastavalo
Takakannen kuva: Katja Lösönen

torstai 22. helmikuuta 2018

Juha Veli Jokinen: Raiteilta

Maaliskuun 6. päivänä vuonna 1998 toimittaja Jokinen astuu Tampereen asemalla Jyväskylään menevään junaan. Hän on matkalla rakennusalan messuille, joille ei koskaan saavu. Jokinen valitsee paikan neljännestä vaunusta, vaikka kertoo yleensä matkustavansa junan etuosassa. Hän ei vielä tiedä sitä, mutta "matka kohti suuronnettomuutta on alkanut", kuten hän toteaa kirjansa ensimmäisen luvun lopussa.

Tämä kirja on muutaman kuukauden takainen kirpputorilöytöni. Minua kiinnosti aihe, Jyväskylän tuhoisa junaonnettomuus, koska itse olen tainnut siihen aikaan seurata uutisia aika huonosti, kun en paljoa muista tuosta tapauksesta. Sen toki muistan, että sellainenkin onnettomuus sattui.

Olin lukenut kirjaa jo puoleenväliin, kun vasta tajusin senkin, että nythän on vuosi 2018, joten kyseisestä onnettomuudesta tulee vajaan kahden viikon päästä kuluneeksi kaksikymmentä vuotta.

Jokinen kuvaa asemalla ja junassa, samassa vaunussa ja sen ohella ravintovaunussa kohtaamiaan ihmisiä. On tavallinen perjantai, kaikki on perin juurin tavallista. Jokinen jutustelee kevyesti ihmisten kanssa. Hän odottaa tapaavansa Jyväskylässä myös erään naisen, jonka kanssa suhde on lupaavalla alulla.

Jyväskylää lähestyttäessä lukijan jännitys tiivistyy: koska rysähtää, mitä sitten tapahtuu, miten Jokisen käy...

Juna tulee kaupunkiin aivan liian nopeasti; myöhemmin selviää, että sen vauhti on ollut Keljon Prisman kohdalla 143 km / h. Sitten todella rysähtää... Veturi lentää kymmenien metrien päähän, kaksi ensimmäistä vaunua kaatuvat ja Jokisen vaunu on ensimmäinen, joka pysyy pystyssä. Mutta ei sielläkään rysäyksestä selvitä haavereitta eikä vammoitta. Eikä henkisesti varsinkaan.

Kun vaunusta vihdoin pääsee ulos, Jokinen näkee verisen onnettomuuspaikan ja irrallisia raajoja - hirvittävä näky, joka jää vaivaamaan häntä unissa ja valveilla. Tuho on järkyttävää. Aluksi Jokinen toimittajana ryhtyy tekemään omaa työtään, mutta onneksi lopulta joku ymmärtää passittaa hänet ambulanssiin, koska hänkin on loukkaantunut. Hän pääsee sairaalaan, joskin liian vähäksi aikaa, ja saa pian myös henkistä ensiapua.

"Olin nähnyt isäni arkussa ja Poliisi-TV -aikoinani olin ollut pariinkin kertaan seuraamassa ruumiinavausta. Niissä tilanteissa ihmisen kuolemaan oli ollut selvä syy. Ruumiit olivat kokonaisia, paitsi tietysti ruumiinavauksessa, jossa ihminen paloitellaan, mutta siihenkin toimenpiteeseen löytyi selitys. Nyt kaikki tuli niin nopeasti, ilman hyvää syytä. Yhtäkkiä kävelevistä ihmisistä tuli palasia, lihakasoja. Ihminen hajosi palasiksi julmalla tavalla." 

On selvää, että tällaisen näkeminen järkyttää, kuten myös se, että itsekin oli mukana onnettomuudessa. Joutuu miettimään, miten äkkiä elämä voi päättyä, tai miksi nämä ihmiset kuolivat, mutta minä jäin henkiin. Raiteilta ei suistu vain juna, vaan henkiinjääneen oma elämä. Tapauksen jälkeen Jokinen saakin aluksi sairauslomaa. Kevään mittaan hän käy läpi omaa kriisiään. Tapaus nostaa pintaan myös monet lähiomaisten kuolemantapaukset, joita mies nyt suree. Kaiken lisäksi eräs sukulainen kuolee melko pian onnettomuuden jälkeen. Myös ihmissuhderintamalla on pohdittavaa. Jokinen avaa kirjassa paljon henkilökohtaista elämäänsä ja tuntemuksiaan kahden ensimmäisen kuukauden ajalta. Hän löytää myös hyviä rentoutumis- ja irrottautumiskeinoja.

Kun kirja on julkaistu jo onnettomuutta seuraavana vuonna ja se kertoo vain kahdesta ensimmäisestä kuukaudesta, lukija ei voi tietää, minkä verran tämä onnettomuus vaikutti Jokisen elämään myöhemmin.

Takakannen mukaan Jokinen joutui miettimään onnettomuuden jälkeen uudella tavalla, mitä hän oikein haluaa elämältään. En tiedä, saiko hän ainakaan kirjassa kerrottuna aikana mitään vastauksia tuohon kysymykseen. Lyhyt aikahan se toki onkin niin isoissa asioissa.

Pysäyttävä kirja.

"Ajattelin elettyä elämääni kuin ulkopuolisena, kelasin menneitä vuosia kuin valokuva-albumia. Olisinko ollut valmis jättämään tämän elämän muutama tunti sitten? Millaisena ihmisenä minut olisi muistettu? Olinko maksanut kaikki vippini, oliko edes murto-osa nuoruuden haaveistani toteutunut? Milloin olin ollut onnellinen?
  Ajattelin itseäni vanhempieni lapsena, ja veljenä, ystävänä, työtoverina, rakastajana. Kuka tulisi minun hautajaisiini ja pysähtyisi arkulle. Tulisiko joku vielä vuosien päästä haudalleni - ja hymyilisi?"


Kirjapaja Oy 1999, 148 sivua
Kansi Maria Appelberg

maanantai 19. helmikuuta 2018

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Gaby on ruandalaisen äidin ja ranskalaisen isän poika, puoliksi tutsi. Perhe asuu Burundissa, jonne äidin perhe on aikoinaan paennut Ruandasta. Burundissa kaikki on hyvin Gabyn lapsuudessa, joka on lähes täydellisen idyllistä - isän ja äidin välirikkoa lukuunottamatta.

Ystäviensä kanssa Gaby viettää aikaa naapurustossa, joka on todellinen rauhan tyyssija. Kelpaa siellä käydä mangovarkaissa ja keksiä kaikenlaista muutakin mukavaa ajanvietettä ja jäynää, mitä nyt kymmenvuotiaat pojat vain voivat saada päähänsä. He pitävät päämajaa tyhjälle tontille hylätyssä Volkswagen Kombissa, josta käsin suuntaavat kulkunsa milloin Muhajoelle ja milloin minnekin.

Tässä vaiheessa burundilaiset ovat yhtä etnisestä taustastaan riippumatta. Nimittäin sielläkin on hutuja ja tutseja.

Kirjan alkuosassa Gabyn leppoisasta lapsuudesta lukiessaan voi samalla ihastella Gaël Fayen visuaalista, kuvailevaa kieltä. Voi melkein nähdä silmissään ihmiset, paikat ja tapahtumat; voi aistia ohikiitävät hetket ja tunnelmat. Nautin seuraavanlaisista virkkeistä: "Pihalla joukko hanhia ohitti peräkanaa yövartijan, joka istui ruokomatolla paksu ja harmaa huopa tiukasti ympärillään ja kuunteli pienestä radiosta kirundinkielisiä aamu-uutisia."

Vielä Gabyn yksitoistavuotispäivää juhlittaessa ilo on ylimmillään eikä mikään voi varjostaa sitä. Tämäkin on yksi kaunis kohta, jonka lukemisesta nautin:

"Vieraat taputtivat tahdissa ja kopisuttivat jalkojaan niin että pihan hiekka pölisi. Musiikki tykytti yhtä kiivaasti kuin pulssi ohimoillamme. Tahdit sykkivät. Tuuli puhalsi ja huojutti puiden latvoja, lehdet havisivat ja oksat kahisivat. Ilmassa oli sähköä. Märän maan hajua. Lämmin kuuro teki tuloaan, niin ankara, että kiirehdimme kasaamaan pöydät, tuolit ja astiat ennen kuin vetäydyimme terassin alle seuraamaan, kuinka juhlahumu liukeni rankkasateeseen. Pian syntymäpäiväni olisi ohi, joten nautin tästä tuokiosta ennen ukkosmyrskyä, viipyilevästä onnenhetkestä, jona musiikki yhdisti sydämemme ja täytti tyhjän tilan välissämme, se juhlisti olemassaoloa, yksitoistavuotiasta taivaltani lapsuudteni fiikuskatedraalin suojissa, ja syvällä sisimmässäni tiesin, että kaikki kyllä järjestyisi."

Tuona hetkenä Gaby on vielä iloinen ja luottavainen poika. Mutta hänen lapsuudelleen tulee julma loppu. Ensin Burundissa tapahtuu vallankumous ja aletaan sotia. Sitten alkaa Ruandassa järjetön verilöyly, se surullisenkuuluisa kansanmurha. Gabykin joutuu oppimaan, että Afrikassa "rauha oli vain lyhyt tauko sotien välissä."

Gaby haluaisi pysyä puolueettomana, sivussa kaikesta sotimisesta ja vihaamisesta, mutta hänen omat rakkaat ystävänsäkin lähtevät vihanpitoon mukaan. He jankuttavat, ettei Gaby voi väittää olevansa "vain burundilainen". On valittava puolensa; jokaisen on tehtävä se. Sinähän olet tutsi ja he tappavat tutseja, myös sinun sukulaisiasi, Gabylle sanotaan. Hän yrittää paeta tilannetta, mutta onko se mahdollista? Pelko, kauhu, kuolema ja suru saavat kiinni jokaisen, lupaa kysymättä. Saako vihakin?

Gaël Faye on kirjoittanut kauniin, mutta surullisen ja julman romaanin siitä, miten erään pojan onnellinen lapsuus loppuu. Kirja on upea sekä kielellisesti että sisällöltään. Kielellisistä ansioista kuuluu suuri kiitos myös kirjan suomentaneelle Einari Aaltoselle. Ihailin monia hänen loistavia sanavalintojaan.

Kirjailija on itse ranskalais-burundilainen, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Tarina onkin uskottava ja todentuntuinen. Juuri tällaisia kohtaloita Burundissa ja Ruandassa on varmasti koettu.

Tämä Gaël Fayen esikoisromaani on niin lupaava, ettei ole ihme, että se on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja että sen käännösoikeudet on myyty 29 maahan. Millaisia kirjoja Faye vielä kirjoittaakaan?!

Kustantajalle kiitos tästä arvostelukappaleesta, joka oli todellinen lukuelämys!

Like Kustannus Oy 2018, 217 sivua
Alkuteos: Petit pays
Suomentanut Einari Aaltonen
Etukannen kuva: Colin Bootman

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät - Matkapäiväkirjani sivuilta

Kirjailija Terhi Rannela on matkustellut lukuisissa maissa eri puolilla maailmaa. Tässä kirjassa hän avaa lukijoille matkapäiväkirjojensa sivuja. Osa näistä teksteistä on julkaistu kolumneina eri lehdissä, osa on kirjoitettu tätä teosta varten.

Nojatuolimatkailijalle avautuu hänen muistojensa kautta melkein "puoli maailmaa". Näiden sivujen kautta pääsee matkustamaan pitkin Eurooppaa, ja Aasiaa sekä lisäksi Yhdysvaltoihin ja Uuteen-Seelantiin. Matkoja on monenlaisia: on teehuoneita ja etikettimokia Japanissa, yöllisiä ostoksia tavaratalossa Singaporessa, lintubongausta Islannissa ja kaatosateen pakoilua kirjoja lukien hotellihuoneessa Norjassa. Uuteen-Seelantiin mennessään Rannela ensin pettyy ja pitää näkemäänsä rumana, mutta huomaa myöhemmin, että se on upea maa.

Matkoilla ollaan sekä suurkaupunkien kaaoksen keskellä että Lapin tai Islannin luonnon hiljaisuudessa. Lapissa Rannela ajaa fatbike-maastopyörällä tunturien rinteillä; Islannissa hän muun muassa näkee virta-alleja, jotka uivat vastavirtaan - vesiputoukseen! Hän miettii: "Juuri noinhan sitä pitäisi: uskaltaa sukeltaa toiseen suuntaan kuin muut, ryhtyä oman elämänsä virta-alliksi."

Rannela viettää aikaa museoissa, kahviloissa, kuntosaleilla, krav maga -tunneilla ja hierojilla. Ja tietysti kirjakaupoissa! Hän myös kertoo monista matkoilla lukemistaan kirjoista. On mielenkiintoista tutustua hänen kirjamakuunsa ja kirjojen hänessä herättämiin ajatuksiin.

Kirjailijana hän pystyy tekemään työtään myös matkoilla, majailipa hän sitten jossain residenssissä, kuten Virossa, tai oleskelipa ulkomailla muista syistä. Kirjassa kerrotaankin paljon myös kirjailijaelämästä, kirjoja työkseen kirjoittavan ihmisen arjesta - juhlaakaan unohtamatta. Myös kirjailijaelämästä lukeminen minua on aina kiehtonut, joten sekin teki tästä kirjasta lukuelämyksen. Matkailun ohella.

Matkojenkaan aikana ei voi täysin unohtaa pahaa maailmaa; esimerkiksi uutiset terrori-iskuista pysäyttävät Rannelan milloin missäkin. Britanniassa hän tapaa kodittomia ja pohtii heidän tilannettaan; Saksassa hän kävelee miehensä kanssa punaisten lyhtyjen alueella. Kreikassa ajankohtaista on talouskriisi.

Jokainen tietysti kiinnostuu eri maista; itseäni tässä kirjassa ihastuttivat eniten Islanti ja Uusi-Seelanti. Näistä jälkimmäinen on jäänyt minulle hyvinkin tuntemattomaksi, ja totesin lukiessani, että esimerkiksi Australian aboriginaaleista tiedän edes jotain, mutta Uuden-Seelannin maoreista en tiedä käytännössä mitään! Kuten en tuosta maasta muutenkaan. Kirjasta mieleeni jäivät ainakin Uuden-Seelannin punapuut ja mustat joutsenet.

Parasta tässä teoksessa ovat monet ohikiitävät tuokiot ja tunnelmat: vanha mies ateenalaisella kadulla soittamassa haitaria, mummu joka istuu kotitalonsa portaalla iltaisin ja juttelee ohikulkijoiden kanssa, tuoreiden aprikoosien syöminen, kulkukissat rantaravintolassa, palloa heittelevä perhe rantavedessä... Nämä esimerkit otin Ateenasta ja Samokselta, mutta kirjan jokaisessa matkakohteessa on ne aivan omat fiiliksensä.

Kirjan lopussa on myös lukuvinkkejä, joissa on ainakin Rannelan matkojensa aikana lukemia kirjoja.

Kirjailija toivoo tämän matkakirjan saavan lukijansa unelmoimaan.

"Eikä vain unelmoimaan, vaan ehkäpä lainaamaan vinon pinon matkaoppaita, katsomaan inspiroivia videoita, tutkimaan karttoja ja piirtämään omia, vertailemaan lentolippujen ja hotellien hintoja, katselemaan houkuttelevia kuvia, etsimään eri maista kertovaa kaunokirjallisuutta ja lähtemään reissuun. 
  Nojatuolilla tai lentokoneella."

Uskon, että unelmia tämä kirja kyllä herättää. Itsekin aloin miettiä omia haaveitani...

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Karisto Oy 2018, 219 sivua
Kansi: Annika Hiltunen

maanantai 12. helmikuuta 2018

Tapani Sopanen: Enkeliprinsessa

Tässä kirjassa Tapani Sopanen kertoo avoimesti omasta perheestään ja erityisesti heidän toiseksi vanhimmasta lapsestaan Helistä. Pienenä Heli sairasti muun muassa aivokalvontulehduksen, ja sen jälkeen huomattiin vähitellen, ettei hän kehittynyt niin kuin muut lapset. Lopulta aivan varmaa syytä Helin vammaisuudelle ei taidettu löytää, ei ainakaan tämän kirjan kertoman perusteella, mutta totuus oli armoton: hän oli kehitysvammainen.

Tämän jälkeen Tapani Sopanen ja hänen vaimonsa Marja-Liisa joutuivat käymään läpi rajut sopeutumisprosessit. Oli tuskallista hyväksyä oman lapsen kehitysvammaisuus, se ettei hän koskaan olisi aivan kuin muut, "normaalit" ihmiset. Ei oppisi eikä ymmärtäisi kaikkea niin kuin muut. Aluksi Sopanen uskovaisena miehenä vei Heliä esirukousjonoonkin, jos tyttö vaikka paranisi rukouksella. Mutta pettymyshän siellä vain tuli. Sekin oli kuitenkin yksi askel kasvun tiellä. Sopanen kirjoittaa:

"Mutta sisimmässäni alkoivat liikkua muunlaiset ajatukset. Vähä vähältä meidän oli hyväksyttävä tilanne sellaisena kuin se oli. Ja tunsin, miten minulta kysyttiin, rakastinko Heliä juuri sellaisena kuin hän oli. Hyväksyinkö Helin vammoineen päivineen kokonaisena ihmisenä, yhtä arvokkaana, yhtä tärkeänä?
  Tietysti hyväksyin ja rakastin. Tietysti.
  Miksi sitten koko ajan rukoilin, että Heli tulisi normaaliksi? 
  Vaikenin.
  Selittelyiltä meni pohja pois. Jos rakastin ja hyväksyin, en pyytäisi Helin paranemista, vaan kiittäisin hänestä. Jos todella hyväksyin hänet sellaisena kuin hän oli, katsoisin hänen parastaan ja alkaisin kaikin keinoin tukea häntä. Minussa oli jo aiemmin herännyt taistelumieli, ja nyt se tuntui taas virkistyvän."

Äärettömän rakashan tytär on vanhemmilleen juuri sellaisenaan. Surun hetkien rinnalla on myös ilon ja onnen hetkiä. Kun Heli alkaa vihdoin, huomattavasti myöhässä, puhua, se on upea saavutus. Samoin kaikki muut pienetkin edistysaskeleet ovat Helin kohdalla suuria ilonaiheita. Heli on myös hyvin rakastettava lapsi, ihana juuri sellaisena, omana aitona itsenään. Ei mikään ihmisen puolikas, vaan kokonainen ihminen.

Mutta voimiahan hänen hoitamisensa vaatii varsinkin äidiltä. Eikä ihmisille aina voi tai osaa avautua näistä asioista. Onneksi Sopaset kuitenkin löytävät sellaisia ystäviä, joiden kanssa he pystyvät olemaan aivan avoimesti sitä mitä ovat. Mutta jaksamisen rajoillakin käydään, eikä sitä aina pysty näyttämään muille. Marja-Liisa runoilee näin:

"Puhelin soi,
lähimmäiseni on kiinnostunut
voinnistani.
Hymyillen minä vakuutan jaksavani:
päivä kerrallaan,
tulevaisuutta murehtimatta.
Minä valehtelen.
Minä en jaksa.

Herra, anna anteeksi valheeni."

Sopaset ovat helluntailaisia, ja kirja kertookin paljon siitä, kuinka he hakevat ja saavat voimaa ja lohtua Jumalalta, uskostaan ja toisten uskovien seurasta. Kirja on hyvin kristillinen - ja helluntailaisilla mausteilla maustettu. Tämä tiedoksi sekä niille, joita kristilliset kirjat kiinnostavat, että niille, joita ne eivät kiinnosta.

Mutta jos lapsen kehitysvammaisuus aiheena kiinnostaa, kirjasta voi saada paljon, ajatteli uskonasioista mitä tahansa.

Itse en ole helluntailainen, mutta tämä kirjan aihe kiinnosti, ja oma anoppini oli tätä kerran suositellut luettavaksi.

Hyvin avoin, aito, koskettava ja liikuttava kirja tämä on. Sille on olemassa jatko-osakin, jonka nimi on Taitaa olla torstai. Sitä(kään) en ole vielä toistaiseksi lukenut. Se kertoo Helin varttumisesta murrosikään, kun tässä ensimmäisessä kirjassa hän on alle kouluikäinen.

Ristin Voitto 1992 (1. painos 1983), 191 sivua
Kansi: Eero Antturi
Kannen kuva: Timo Pellinen

perjantai 9. helmikuuta 2018

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Elisabeth Norebäckin psykologinen trilleri ei jätä kylmäksi! Se oli niin jäätävää jännitystä, että jouduin toipumaan kaikista tunnemyrskyistä yön yli voidakseni kirjoittaa siitä.

Tukholmalainen Stella Widstrand on esimerkki sellaisesta ammattiauttajasta, joka tuntuu paenneen omia ongelmiaan toisten auttamiseen. Hän kuuntelee psykoterapeuttina työkseen toisten ahdistuksia, mutta on hänellä itselläänkin tietty hyvinkin raskas menneisyys painolasteineen. Hänen tyttärensä on kadonnut yksivuotiaana ja julistettu lopulta kuolleeksi. Mutta Stella ei ole koskaan suostunut uskomaan, että Alice olisi kuollut. Hänen täytyy elää jossain.

Niin raskaasti Stella on ottanut tämän hirveän menetyksen, että on nuorempana ollut psykiatrisessa hoidossakin sen takia. Häntä myös pidetään aina hulluna, jos hän väittää Alicen elävän, tai mikä vielä sairaampaa, että on muka nähnyt tämän jossain.

Sitten Stellan asiakkaaksi ilmestyy Isabelle, joka on ulkonäöltään ja iältäänkin aivan selvästi tuo kaksikymmentä vuotta sitten kadonnut tytär. Stella joutuu syystäkin pois raiteiltaan. Hän alkaa ottaa selvää Isabellesta ja palaa menneisiin muistoihin monella tavalla. Samanaikaisesti alkaa tapahtua outoja asioita. Hänestä tuntuu, että häntä seurataan, ja joku tuijottaa hänen kotinsa ikkunasta. Mutta onko kaikki vain kuvitelmaa ja harhaa - onko Stella itse menossa kovaa kyytiä takaisin psykoosiin? Mieheltään Stella ei ainakaan saa tukea luuloilleen, ja siksi hän pyrkiikin salailemaan monia menojaan ja tekemisiään asiaan liittyen. Mutta päätyy kaikessa toiminnassaan joutumaan aina vain enemmän hullun kirjoihin.

Kirja on Elisabeth Norebäckin esikoisromaani. Hän on onnistunut heti esikoisessaan valtavan hyvin. Jännitys tiivistyy ja tunnelma muuttuu koko ajan intensiivisemmäksi. Loppua kohti mentäessä alkoi jo ahdistaa melkein liikaakin! Ehkä kokeneemmat trillerien ystävät ovat lukeneet hyytävämpiäkin tarinoita - en tiedä, koska itse luen näitä hiukan satunnaisesti. Mutta minulle meno tässä kirjassa oli jo siinä rajoilla, että selviänkö tästä loppuun asti! En siis kaikkein herkimmille suosittele - enkä kevyttä lukemista kaipaaville.

Mutta loistava ja koukuttava tarina ehdottomasti. Norebäckiltä voi odottaa vielä paljon.

No, sen joudun kuitenkin myöntämään, että erään melko olennaisen seikan oivalsin aivan liian aikaisessa vaiheessa. En tiedä, lieneekö osuutta asiaan sillä, että olin aivan äskettäin lukenut erään toisen kirjan samasta aihepiiristä. Toki nämä kaksi tarinaa olivat aivan erilaisia, mutta eräs tietty yhtäläisyys niissä oli.

Sellainenkin lukija, joka ei aivan niin nopeasti tajua, alkaa varmaan aavistaa tiettyjä asioita suhteellisen nopeasti. Mutta kirjan jännittävyyteen se ei vaikuta; pieni hermolepo tuli tosiaan tarpeeseen tämän kirjan lukemisen jälkeen! Kirja tarjoaa niin rajun annoksen dramatiikkaa ja tunnemyrskyjä. Sen voin taata, että jännitystä ja dramaattisia juonenkäänteitä kaipaava saa Norebäckin kirjasta niitä aimo annoksen!


"Nousen hitaasti ja menen ikkunan luo. Katson puutarhan suuntaan, katson tarkasti sen jokaista osaa. 
  Olenko alkanut nähdä asioita? Kuviteltuja asioita, jotka ovat olemassa vain omassa, häiriintyneessä tajunnassani.
  Mitä muuta kuvittelen? 
  Alicen?
  Ajatus on sietämätön.
  Menen keittiöön.
  Avaan viinipullon.
  Juon suoraan pullon suusta."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Like Kustannus Oy 2018, 408 sivua
Alkuteos Säg att du är min
Suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld
Kannen suunnittelu: Elina Grandin
Kannen kuva: tagstiles.com / photocase.com

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Laurent Gaudé: Eldorado

 Tämä ranskalainen romaani on todellinen taideteos ja helmi! Siksi oli yllättävää, että löysin sen kirjaston poistomyynnistä. Eikö kyseisen paikkakunnan asukkaita ollut tällainen kirja kiinnostanut? Aihekin on nimittäin äärimmäisen ajankohtainen: Välimeren yli henkensä uhalla pyrkivät pakolaiset. Eikä kirja ole kovin vanhakaan.

Kuvausideat olivat vähissä, mutta kun meri liittyy tarinaan erittäin keskeisesti, kuvasin sitten nämä kaksi taideteosta yhdessä: kirjan ja taulun. Ehkä kuvasta ei tullut paras mahdollinen, mutta olkoon...

Olen niin mykistynyt tästä Laurent Gaudén teoksesta, että mitä nyt osaan sanoa?

Kirjassa kulkee rinnakkain ja vuorotellen kaksi eri tarinaa. Italiassa kapteeni Salvatore Piracci vahtii työkseen, etteivät laittomat maahanmuuttajat pääse nousemaan rannikolla maihin. Hän pelastaa meren armoille jätettyjä pakolaisia kuolemasta, mutta toisaalta keskeyttää heidän matkansa toimittamalla heidät saman tien lukkojen taakse vastaanottokeskukseen. Sitten eräänä päivänä hänen edessään seisoo nainen menneisyydestä: Syyrian pakolainen, joka kertoo rankan tarinansa ja esittää oudon pyynnön. Tämän kohtaamisen jälkeen Piraccin elämä muuttuu. Tekikö hän oikein vai väärin? Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Mitä on oikeudenmukaisuus? Mitä mieltä on hänen työssään? Hän ajautuu syvään kriisiin suhteessa työhönsä ja elämän tarkoitukseen.

Toisaalla on nuori sudanilainen Sulayman, joka lähtee pitkälle ja epätoivoiselle matkalle Eurooppaan. Yritys päästä Libyan kautta Italiaan epäonnistuu, ja edessä on vielä pitempi taival Pohjois-Afrikan maiden halki Espanjan Ceutaan. Pääseekö hän sinne - ja miten julmasti elämä kohtelee häntä matkalla? Myös Sulayman itse muuttuu; hän löytää itsestään rumuutta, jota häpeää. Mutta toisaalta hän sittenkin löytää itsestään vielä myös inhimillisyyttä.

Myös Salvatore Piracci tekee oman yllättävän ratkaisunsa, joka muuttaa kaiken.

Tämä on kirja unelmista, toiveista, pettymyksistä ja julmasta todellisuudesta. Meillä kaikilla on oikeus toivoa parempaa elämää ja pyrkiä siihen. Mutta miksi meillä valkoisilla ja länsimaalaisilla tuntuu olevan siihen enemmän oikeutta kuin muilla?

Vaikka Gaudén kirja tekee surulliseksi, se on myös kaunis ja runollinen. Hän kuvaa kaiken tuon julmuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä eläviä henkilöitään herkästi ja eläytyen. Eikä hänen kirjansa ole toivoton. Se antaa maahanmuuttajille oikeuden etsiä sitä unelmien Eldoradoa, jona he näkevät Euroopan. Kirja viestittää, että vaikka tulisi pettymyksiäkin, toivosta ei saa koskaan luopua. Todellisuus on usein jotain muuta kuin meidän vaaleanpunaiset unelmamme, mutta sittenkään emme saa lakata toivomasta ja yrittämästä.

Tulee mieleen eräs laulu, jossa sanotaan: "Vaikka mustavalkoinen ois maailma, silti oikeus on meillä kaikilla nähdä sateenkaaren värisiä unia."

Myös syyrialaisilla ja sudanilaisilla - kaikilla heillä on oikeus. He ovat ihmisiä aivan kuten me.

Niin, tämä kirja on taideteos. Sen luettuaan jää pitkäksi aikaa syviin mietteisiin. Jää myös toivomaan hyvää kirjan henkilöille, vaikka tietää heidän olevan fiktiivisiä... Mutta lukemattomille tosielämän henkilöille tämä kaikki on totta juuri nytkin. Kunpa he saisivat tarvitsemansa.

Paikkansa pitää takakannen lainaus: "Joskus sitä miettii, onko romaanien lukeminen kovin hyödyllistä ajankäyttöä. Sitten sitä lukee jotain sellaista kuin Laurent Gaudén Eldoradon, ja kaikki epäilykset pyyhkiytyvät pois." (Le Parisien)


"Katselen veljeäni, joka tarkastelee appelsiinipuita, autojen sekamelskaa ja ohi tungeksivia kulkijoita, ja tiedän mitä hän ajattelee. Hän juo teetä päästämättä silmistään aukiota, jota ei tule enää näkemään. Hän painaa kaiken mieleensä. Niin, tiedän mitä hän ajattelee, ja seuraan hänen esimerkkiään. Istun hievahtamatta ja antaudun äänten ja tuoksujen vietäväksi. Emme tule ikinä takaisin. Jätämme entisen elämän kadut taaksemme. Emme ikinä enää osta mitään tämän kadun kauppiailta. Emme juo enää teetä täällä. Pian nämä kasvot haalistuvat ja muuttuvat himmeiksi mielessämme."



Bazar Kustannus Oy 2013, 252 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Eldorado 2006
Suomentanut Lotta Toivanen

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Mary Kubica: Pretty Baby - Kuinka pitkälle olet valmis menemään

Näissä merkeissä olen viettänyt aurinkoista pakkasviikonloppua eilen ja tänään. Olen matkustanut Mary Kubican kirjan kautta Amerikkaan, siellä Chicagoon, ja pohtinut monimutkaisia ihmissuhteita, menneisyyden traumoja, kovia kokemuksia ja niiden seurauksia.

Heidi Wood on hyväsydäminen ihminen, joka on töissä köyhiä ja pakolaisia auttavassa järjestössä. Tämä ei kuitenkaan riitä hänelle, vaan hänen miehensä Chris ja tyttärensä Zoe ovat saaneet tottua hänen ainaisiin tempauksiinsa, kuten kulkukissojen pelastamiseen.

Mutta sitä hekään eivät olisi uskoneet, että eräänä päivänä Heidi tuo heidän kotiinsa kadulta löytämänsä köyhän, kodittoman ja haisevan teiniäidin pienen vauvansa kanssa. Nuorella tytöllä on oudolta kuulostava nimi Willow. Chris ei voi käsittää vaimonsa sinisilmäisyyttä: eikö tämä yhtään ajattele mitä tekee, kun tuo suoraan kotiinsa jonkun tuntemattoman kuljeksijan, josta ei voi tietää, onko hän varas, murhaaja vai mikä. Heidi taas ei näe eikä kuule mitään, vaan on onnellinen voidessaan auttaa. Ja niin päivä toisensa perään kuluu yhteiselon merkeissä, koska Heidihän ei tapansa mukaan kysele Chrisiltä lupaa tekemisiinsä.

Mutta mikä on Willow'n tausta, josta hän ei suostu puhumaan? Mitkä ovat hänen synkät salaisuutensa? Entä onko Woodin perheellä itselläänkään kaikki aivan kunnossa?

Heidi, Chris ja Willow kertovat kukin vuorollaan tarinaa eteenpäin omasta näkökulmastaan. Kubica on taitava luomaan uskottavia henkilöhahmoja ristiriitoineen ja mielenliikkeineen sekä näiden henkilöiden välisiä suhteita. Käy ilmi, että yhdellä ja toisella on menneisyydessään rankkoja ja traumatisoivia kokemuksia, jotka vaikuttavat heidän pyrkimyksiinsä ja toimintaansa nykyhetkessä.

Psykologiasta, ihmissuhteista ja mielenterveysaiheesta kiinnostuneille kirja onkin antoisaa luettavaa - niin myös jännityksen ystäville. Tarinasta muodostuu taitava kudos, jossa jännitys tiivistyy loppua kohti. Kirja onnistui myös yllättämään ainakin minut - tai ainakaan aivan kaikkea en pystynyt arvaamaan etukäteen. Kovaksikeitetyt dekkarien ja trillerien lukijat ehkä osuvat useinkin oikeaan arvauksissaan?!

Huomasin kiintyväni kirjassa varsinkin erääseen henkilöön ja toivoin, että hänelle kävisi hyvin kaikkien kokemiensa julmuuksien jälkeen. Mutta miten kenellekin kävi, sen saatte itse lukea!

"Ystävyyden osoituksena alkanut teko kasvaa nopeasti kieroutuneemmaksi tarinaksi kuin kukaan olisi osannut aavistaakaan", kerrotaan takakannessa. Totta!

Ainakin minulle tämä kirja oli nautinnollista luettavaa. Se onnistui lisäksi olemaan jopa koskettava ihmiskuvauksessaan. Kirjan henkilöt tulivat lähelle. Varsinkin erään henkilön psykologinen kuvaus on loistavaa ja todentuntuista. Vaikka siis kokisi, ettei jännitystä olisi omaan makuun tarpeeksi, voi kirjan lukea myös psykologian ja ihmissuhteiden kannalta.

"'Soita sitten lastensuojeluviranomaisille. Anna heidän selvittää asia. Ei tämä sinulle kuulu.'
  Tietenkin se kuuluu. Kaikki laiminlyödyt, kaltoinkohdellut, syrjityt, huomiotta jääneet, hylätyt, unohdetut, nälkiintyneet, pahoinpidellyt, yksinäiset luojan luomat kuuluvat Heidille.
  Tiedän vuorenvarmasti, etten voi voittaa sitä väittelyä. 
  'Mistä tiedät, ettei hän tapa meitä?' minä kysyn sen sijaan. Se on mielestäni hyvä kysymys. Näen mielessäni aamu-uutisten otsikot: Perhe surmattu Lincoln Parkissa olevassa huoneistossa."


HarperCollins Nordic AB 2016, 400 sivua
Suomentanut Virpi Kuusela
Kannen suunnittelu: Harlequin (UK) Ltd
Kannen kuvat: Irene Lamprakou / Trevillion Images ja Shutterstock

torstai 1. helmikuuta 2018

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut

Elämä potkii päähän nuorta brasilialaista Sérgiota. Hän saa potkut töistä ja vaimon perhe kohtelee häntä epäoikeudenmukaisesti. Tulevaisuus köyhänä ja työttömänä ei vaikuta ruusuiselta.

Suunnilleen hetken mielijohteesta Sérgio alkaa kertoa ihmisille, että hän muuttaa ulkomaille, ja pian hänellä on jo kohdemaakin: Portugali. Suurin odotuksin hän lähtee matkaan. Ihmisetkin kohtelevat äkkiä häntä kuin hän olisi jotain erikoista, vaikka hän on edelleen työtön. Atlantin taakse muuttaminen tekee ihmisestä hetkessä niin hienon, että sitä ihmetellään kuin ei kukaan olisi koskaan muuttanut ulkomaille.

Sérgio itsekin ajattelee, että Portugalissa hänestä tulee automaattisesti rikas ja hän voi sitten palata menestyneenä ja rahakkaana miehenä kotimaahansa, jossa häntä sitten ihaillaan. Mutta todellisuus uudessa maassa on karu. Siellä Portugalin vanhoista siirtomaista, Brasiliasta ja Angolasta, paremman elämän perässä tulleet siirtolaiset ovat toisen luokan kansalaisia. Parhaassa tapauksessa voi päästä tarjoilijaksi tai rakennustyömaalle - naiset joutuvat usein myymään itseään.

Kuitenkin Lissabonissa asumisessa on myös omat ilonsa. Sérgio istuskelee ravintoloissa, tapaa uusia ihmisiä ja kuljeskelee katsomassa nähtävyyksiä.

Kirjassa (joka on tosin ohut) on vain kaksi lukua. Ensimmäisessä ollaan Brasiliassa, toisessa Portugalissa. Aluksi minun oli vaikea päästä kärryille tähän tarinaan, jossa ei ollut ollenkaan kappalejakoa. Sellainen kirjoitustyyli tuntuu jotenkin hengästyttävältä tajunnanvirralta, jossa tuntuu kuin hypittäisiin täysin päämäärättömästi asiasta toiseen. Usein jouduin palaamaan vähän taaksepäin ja lukemaan uudestaan, kun ajatukseni lähtivät harhailemaan. Mutta kun tarina kuitenkin aika pian alkoi vetää, pääsin sisälle sen imuun ja ahmaisin kirjan nopeasti kerralla loppuun asti. Ja siellä lopussa, viimeisen lauseen luettuani totesin: olipa taidokas pieni romaani!

Kirja piirtää riipaisevaa kuvaa Eurooppaan tulevista köyhistä siirtolaisista ja toisaalta entisten siirtomaiden oloista. Noissa maissa, kuten Brasiliassa, rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Kuten eräs Rodolfo pauhaa Sérgiolle, ei Brasiliassa tavallinen ihminen pysty rikastumaan rehellisellä työllä, vaan on pitänyt syntyä rikkaaseen sukuun päästäkseen elämässä eteenpäin.

Ruffato on kirjoittanut hienon teoksen, joka on avartavaa ja pysäyttävää luettavaa. Tämä kooltaan pieni kirja on sisällöltään suuri.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

"Kaikkien kasvoilta paistaa maanpakolaisuus,
     kahdeksi kappaleeksi revityn sylin kaipaus,
                 Epätoivoni haaksirikkoutukoon siis
     matkalla vanhasta kotimaasta kohti uutta!"

                                                   Miguel Torga


Into Kustannus Oy 2018, 130 sivua
Alkuteos Estive em Lisboa e lembrei de você
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Kansi: Tuomo Parikka

Neil Hardwick: Hullun lailla

Tämänkin kirjan sain luettua vasta nyt, vaikka se on ilmestynyt melkein 20 vuotta sitten! Kaikkea ei nähtävästi vain ehdi lukea. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kirjassaan Neil Hardwick kertoo sairastumisestaan vakavaan masennukseen ja burn outiin. Koska asialla oli burn outin osalta tekemistä työn kanssa, hän kertoo aluksi taustaa työstään ja siitä, miksi televisiotyö alkoi turhauttaa ja uuvuttaa häntä. Hiukan huumoriakin kerronnassa on mukana, varsinkin eräs todella koominen tapaus, joka sattui työmatkalla Intiassa.

Mitä huumoriin tulee, laitoin senkin tämän tekstin tunnisteisiin, koska huumori liittyy Hardwickin työhön. Tämä ei ole huumorikirja, mutta se käsittelee aihetta sen kääntöpuolelta: mitä tapahtuu, kun humoristin elämästä katoaa huumori - kun Jumala lakkaa kertomasta Hardwickille vitsejä?

Myös uskontoa ja filosofiaa sivutaan kirjassa, koska masennuksessa on kysymys kuoleman läheisyydestä ja elämän tarkoituksesta. Hardwick itse ei usko Jumalaan, mutta käsittelee teoksessaan kuitenkin siis myös uskontoa. Mitä tulee siihen "Jumalan kertomaan vitsiin", joka tapahtui Intiassa, Hardwick arvelee, että sen vitsin kertoi varmaan sikäläinen jumala Shiva.

Sairaus alkoi rajuilla fyysisillä oireilla; tosin aikaisemmin oli jo alkanut esiintyä esimerkiksi asioiden unohtelua. Hardwick ei aluksi tajunnutkaan olevansa masentunut, vaan luuli olevansa fyysisesti sairas. Tämä lienee tyypillistä juuri burn outille, ainakin mitä olen kuullut puhuttavan.

Mutta kyllä myös masennus tuli ajallaan, eikä se ollut mitään sellaista pientä "surumielisyyttä", jota kenellä tahansa on joskus ja josta voi päästä, "kun vain ottaa itseään niskasta kiinni." Siksi Hardwick kritisoikin masennus-sanan käyttöä sairauden ollessa kyseessä, kuten myös minä ja monet muut olemme kritisoineet.

Depression syvyyksissä hän makasi päiväkaudet kotonaan puhelin irti seinästä eikä jaksanut käydä missään eikä tehdä mitään. Hardwickin tapauksessa asiaa pahensi tietysti vielä se, että hän oli julkisuuden henkilö. Niinpä hän sairasteli myös Englannissa ja Thaimaassa saadakseen olla tuntematon ja rauhassa. Näistä jälkimmäisessäkin hän pitkään vain lojui asunnossaan eikä jaksanut kiinnostua mistään, mikä on varma sairauden merkki. Silloin on asiat huonosti, jos noin eksoottisessa maassa oleskellessa ei mikään kiinnosta.

Hän kirjoittaa myös ulkopuolisuuden kokemuksestaan, kun on ns. aikuisena suomalaiseksi tullut. Sairastaessaan hänestä alkoi tuntua, etteivät suomalaiset edes välittäneet hänestä. Vainoharhaiset ajatuksetkin kuuluvat monesti depressioon, hän toteaa. Sairauden yhtenä laukaisijana toimi myös yksityiselämässä sattunut menetys, kun eräs "neiti Pinkki" jätti hänet.

Käsikirjoitus on alun perin tarkoitettu vain Hardwickin toipumisprosessia tukemaan ja hänen psykiatrinsa luettavaksi. Jälkeenpäin Hardwick sitten muokkasi siitä julkisuuteen sopivan version, joka on varmasti ollut rohkaisuna monille kohtalotovereille vuosien varrella.

En tunne Hardwickin myöhempiä vaiheita, koska en juuri katso televisiota (koska luen aina!! ja koska sieltä ei tunnu tulevan kovin paljon laadukasta ohjelmaa...). Toiseksi en juurikaan seuraa julkkisten elämää. Tunnen lähinnä poliitikkoja ja kirjailijoita.

Mutta jälkisanoissaan Hardwick toteaa: "Koska tämä ei ole mikään satu, en valitettavasti voi antaa sille onnellista loppua. Tätä kirjoittaessani olen edelleen sairas, olen ollut sitä jo noin viisitoista kuukautta."

Usein vakava masennus jatkuukin pitkään ja voi uusiutua myöhemminkin vähintään jossain muodossa. Tämä on sairaus, joka ei välttämättä parane koskaan kokonaan.

Juuri noissa jälkisanoissa on muutama erityisen hyvä kohta, kuten tämä:

"Masennuksesta kärsivän ihmisen aivojen kemiassa on vikaa. Siksi pyydänkin, ettei kukaan tule meille sanomaan, että meidän pitäisi lakata syömästä vaarallisia, riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä, ryhdistäytyä ja temmata itsemme kuiville. Ei kukaan mene sokeritautia sairastavallekaan sanomaan, että tämän pitäisi lakata ottamasta insuliinia. (Sitäpaitsi eivät riippuvuutta aiheuta depressiolääkkeet, vaan rauhoittavat.) Tuskinpa sydäntautistakaan käsketään ryhdistäytymään. 'Jalka poikki, vai? Älä viitsi, ala kävellä vain! Kyllä se siitä paranee.' Me pyrimme kyllä paranemaan, minkä ikinä osaamme. Nimittäin ne meistä, jotka vielä ovat hengissä."

Hardwick on kiitollinen siitä, ettei hänen masennuksensa sittenkään ollut aivan pahinta lajia, niin että hän olisi tehnyt itsemurhan. Itsemurhan tehneiden läheisille hän sanoo:

"Voin vain sanoa sen, ettei se ollut teidän vikanne, ette te sitä pommia sinne asettaneet. Se ei ollut kenenkään vika.
  Se oli sairautta."


Kustannusosakeyhtiö Otava 1999
Nidottu laitos Seven-pokkarit 2000, 174 sivua
Suomennettu käsikirjoituksesta I'm still here - an unsuccesful suicide note
Suomentanut Juhani Lindholm
Graafinen suunnittelu: Katja Alanen
Kuvat: Petri Artturi Asikainen