tiistai 31. lokakuuta 2017

Markku Toimela & Kaj Aalto: Salakahvilla Pohjois-Koreassa - Markku Toimelan jännittävä tie Pohjois-Korean luottomieheksi

Odotin lukevani kirjan Pohjois-Koreasta ja tunsin aluksi tulleeni huijatuksi, kun tässä kirjassa kerrottiin paljon muutakin Markku Toimelan elämästä. Olin pettynyt. Mutta sitten huomasin, että hänellähän on ollut mielenkiintoiset vaiheet muuallakin: hän on nimittäin tehnyt kehitysaputyötä myös Bangladeshissa ja Mongoliassa. Kaikista näistä kolmesta maasta kirja kertoo kiinnostavasti.

Niin - ja tuleehan siitä Pohjois-Koreastakin lopulta tietoa aivan tarpeeksi!

Ensimmäisissä luvuissa hypitään kuitenkin ajassa edestakaisin sen verran, että hiukan se haittaa keskittymistä. Mutta sitten alkaa rauhoittua.

Alkupuolella kerrotaan hiukan Markku Toimelan lapsuudestakin, muun muassa hänen helluntailaisesta perheestään. He eivät kuitenkaan olleet mitään "tiukkapipoisia" helluntailaisia (kuten kirjassa taidettiin todeta), vaan olivat tekemisissä myös esimerkiksi luterilaisten kanssa. Myös Markku Toimelasta tuli helluntailainen, ja hänen kristillinen taustansa ja uskonsa tulee kirjassa ajoittain esiin. Mutta maailmalla hän on toiminut kehitysyhteistyössä tehden aivan käytännön avustustöitä, joskin kristillisen järjestön kautta (jonka nykyinen nimi on Fida).

Jo nuorena Toimela oli varsinainen maailmanmatkaaja. Eipä siis ihme, että hän päätyi kansainvälisiin töihinkin - ja halusihan hän myös tehdä jotain hyvää ja hyödyllistä. Aluksi hän perheineen toimi siis Bangladeshissa, joka kirjan perusteella vaikuttaa melkoisen hurjalta maalta dramaattisine tulvineen. Siinä talot ja autot peittyivät veden alle, mutta kun tulva meni ohi, ne vain kuivattiin ja korjattiin - ja elämä jatkui pienestä homeen hajusta välittämättä. Toimelat kuitenkin viihtyivät maassa hyvin.

Mongoliasta en oikeastaan muista mitään mainittavaa, mutta siitäkin kirjassa siis kerrotaan, ehkä kuitenkin vähemmän kuin noista kahdesta muusta maasta.

Pohjoiskorealaisten kanssa Fida ja Markku Toimela ovat sitten päässeet luottamuksellisiin väleihin. Siellä on autettu hammasterveyteen liittyvissä asioissa ja opetettu siemenperunoitten kasvatusta. Perunaa on aiemmin viljelty Pohjois-Koreassa, mutta taito on päässyt unohtumaan. Kuitenkin peruna on ravintoarvoltaan parempi kuin riisi, ja siksi sen viljelyn uudelleen oppiminen on ollut tärkeää maassa, jossa ravinnon saanti on välillä niukkaa.

Pohjois-Koreasta riittää tarinoita. Miksi suomalaisten rakentama rakennus (oliko se juuri perunavarasto?) oli yllättäen purettu - ja miten toimia siinä tilanteessa? Suuttua kun ei voinut, koska Aasiassa pitää varoa, ettei kukaan menetä kasvojaan. Saunoja Toimela on nähnyt maassa paljon ja saunonutkin monessa. "Salakahvejakin" tulee juotua niin kotimaassa kuin maailmalla, ja tuon sanan arvoituksellinen tausta ratkeaa tässä kirjassa. Myös koiraa hän on päässyt syömään Pohjois-Koreassa, jossa se on suurta herkkua, kuten muuallakin päin Aasiassa. Kuulemma oli hyvää (mitä en epäile, minä joka taas olen muun muassa syönyt marsun Etelä-Amerikassa).

Ihmisiin Toimela välittömänä ja ulospäinsuuntautuneena saa hyvin kontaktin ja on luonut luottamuksellisia välejä. Olikin mukava lukea kohtaamisista paikallisten kanssa. Toimela on päässyt työnsä ansiosta Pohjois-Koreassa paikkoihin, joihin turistit eivät pääse, ja on nähnyt tavallisten pohjoiskorealaisten arkea maaseudulla. Missä liikkuukin hän juttelee ihmisille. Pohjoiskorealaiset käyvät esimerkiksi mielellään puistoissa piknikeillä, ja siellä Toimela saattaa todeta, että on hyvä tuoksu, jolloin ihmiset tarjoavat hänelle maistiaisia ja voidaan vaihtaa muutama sana. Toki joskus mukana kulkeva koordinaattori estelee puhumasta paikallisille.

Mukavaa oli lukea tavallisista ihmisistä ja tavallisesta elämästä. Ei kirjassa ongelmiakaan kielletä, mutta niistä voi luonnollisesti lukea enemmän pohjoiskorealaisten pakolaisten kirjoittamista elämäntarinoista (joita olen lukenutkin). Fida pyrkii olemaan paikalla auttamassa tavallisia ihmisiä ja jättämään maan hallinnon kritisoimisen muille. Tavalliset kansalaiset ovat kuitenkin avun tarpeessa ja ovat syyttömiä maansa tilanteeseen. On hienoa, että heitä on joku auttamassa, ja tästä pohjoiskorealaiset ovatkin olleet kiitollisia.

Markku Toimela on myös ollut paikan päällä näkemässä, miten Fidan ruoka-avustukset ovat oikeasti menneet tavalliselle kansalle, mikä onkin tärkeää.

Kaikki tämä ja paljon muuta tässä kirjassa. Nyt olen sen verran unen partaalla, etten osaa tämän paremmin tätä kirjaa kuvata, mutta kannattaa lukea itse!

Kirjassa on muuten myös pari upeaa kuvaliitettä, jotka värittävät mukavasti lukuelämystä.

Docendo 2017, 240 sivua

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Satu Prusti Nelson: Aurinkoon puettu aika

Soledad on saanut yksinäisyyttä tarkoittavan espanjankielisen nimensä lapsuutensa Veracruzissa, Meksikossa. Tuo yksinäisyys häntä seuraakin halki vuosien, kun hänet revitään juuriltaan ensin lastenkotiin ja sieltä adoptiolapseksi kylmään, kaukaiseen Suomeen. Soledadin mieleen jää elämänmittainen ikävä, kaipaus ja tyhjiö, jota mikään ei voi täyttää, ei varsinkaan rikkaiden adoptiovanhempien tarjoama ulkonainen hyvinvointi. Tunnetasolla perheessä on viileää ja suorituskeskeistä.

Ennen kaikkea Soledad kaipaa rakasta isoäitiään Guadalupea, josta eroon joutuminen Meksikosta lähtiessä oli hänelle kaikkein tuskallisinta. Mutta myös Veracruz väikkyy hänen mielessään rakkaana, lumoavana ja suorastaan tarunhohtoisena lapsuuden kotikaupunkina.

Vihdoin kaksikymppisenä Soledad lähtee opiskelemaan Meksikon pääkaupunkiin Méxicoon. Alkaa pitkä ja monivaiheinen etsintä ja hakeminen, löytöretki Meksikoon, juurille ja omaan itseen. Totta kai tie vie myös Veracruziin isoäitiä etsimään. Mutta löytyykö isoäiti, entä löytyykö Soledadin kaipaama täyttymys hänestä - tai mistään muustakaan?

Tämän paksun romaanin lukeminen oli todellista lukemisen juhlaa ja nautintoa monesta eri syystä. Ensiksikin kirjoittajan, vanhan ystäväni Satun kieli on kaunista ja runollista. Se on hyvin visuaalista ja maalauksellista, mikä on ymmärrettävää, koska Satu on myös taidehistorioitsija ja kuvataiteilija. Hän kuvaa upeasti Meksikon luontoa, ihmisiä, tapahtumia ja ihmisten mielenliikkeitä. Koska Satu on taiteilija, myös taidetta käsitellään kirjassa - tämä vinkiksi taiteen ystäville.

Nautin siitäkin, että tarina etenee monien mutkien kautta, kuten elävässä elämässäkin, ja arvoitusten verhoa raotetaan vain vähän kerrallaan. Lukija ei myöskään pysty arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, koska juonenkäänteet ovat niin ennalta-arvaamattomia. Jännitys pysyy kaiken arvoituksellisuuden ansiosta hienosti yllä.

Satu Prusti Nelson ei tarjoa tässä romaanissaan helppoja vastauksia eikä oikaise mutkia suoriksi. Sekin on minusta hienoa. Hän kuvaa osuvasti Soledadin ristiriitaista mieltä ja suhdetta itseensä, toisiin ihmisiin ja myös Jumalaan (johon Soledad ei usko, vaan vastustaa häntä kiivaasti).

Suurena Latinalaisen Amerikan ystävänä yksi suurimmista nautinnoista minulle tässä tarinassa oli sen sijoittuminen Meksikoon. Kirja oli kuin nautinnollinen nojatuolimatka sinne! Meksikossa en itse ole koskaan käynyt, mutta se maa kiehtoo minua. Meksikossa vaihto-oppilasvuoden viettäneenä Satu osaa kuvata ihanan elävästi värikylläistä meksikolaista elämänmenoa. Hän on myös tehnyt tutkimustyötä kirjaansa varten ja pyrkinyt tarkkuuteen yksityiskohdissa; perfektionisti kun kertoo olevansa.

Meksikolaisten ihmisten, luonnon, ruokien ja tapahtumien kuvauksen lisäksi kirjassa kerrotaan meksikolaisten uskonnollisuudesta: katolisesta kirkosta, atsteekkien vanhoista jumalista ja meksikolaisten noitien yöllisistä rituaaleista.

Kuitenkin keskeisimpänä esiin nousee kristinuskon sanoma, jota Soledad yrittää paeta. Samoin kuin hän pakenee ihmisiäkin ja sulkee sydämensä niiltä, jotka todella välittäisivät hänestä. Hän haluaa helliä omaa rikkinäisyyttään ja menneitä vääryyksiä, joiden syytä kaikki hänen mielestään on. Soledad ei osaa uskoa mihinkään hyvään tai pysyvään. Pystyykö hän lopulta vapautumaan katkeruutensa vankilasta?

Kristinuskokin tulee kirjassa minusta esiin hienovaraisesti ja kauniin runollisesti, mutta toki joku, joka ei halua kuulla aiheesta mitään, ei ehkä kestä sitäkään. Erilaisia uskonnollisia keskusteluja kirjassa kyllä käydään aika monta, mutta on välillä paljon muutakin!

Luin kirjaa hitaasti nautiskellen, mutta loppua kohti jännitys tiivistyi niin, että loppu oli pakko ahmaista suorastaan hätäisesti - eikä kyyneleitäkään voinut välttää. Loppu kruunasi kaiken - eikä vielä lopussakaan kerrottu ihan kaikkea, mikä jätti kauniisti tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle.

Minusta tämä oli niin upea kirja, että koen todella vaikeana tästä kirjoittamisen. Tuntuu, että kaikki mitä osaan tästä sanoa, on vaisua ja haaleaa verrattuna tähän kirjaan, joka vahvana ja loistavana kuin Meksikon aurinko toi tervetullutta valoa ja lämpöä tähän pimenevään vuodenaikaan!

Tällaisesta kirjasta pitäisi myös jakaa tekstinäyte, mutta mitä osaan valita yli 500-sivuisesta kirjasta?? No, tässäpä vaikka vähän sitä meksikolaista tunnelmaa, josta itse nautin:

"La Mercedin torilla ihmiset tuuppivat toisiaan tungoksessa. Tori oli kävelymatkan päässä Zócalosta, mutta kuitenkin tarpeeksi kaukana kaupungin valtaväylien yltyvästä melusta. Tarkkasilmäinen taraskinainen vahti maahan levitetylle pellavaliinalle aseteltuja hedelmiään. Hän oli rakentanut ananaksista, avocadoista, banaaneista ja papayoista huojuvia torneja, joita oli syytäkin vahtia, sillä ne saattoivat sortua minä hetkenä hyvänsä. Nainen oli kääriytynyt Patzcuaron yönsiniseen saaliin. Sombreropäinen, valkoisiin housuihin ja kirjailtuun liiviin pukeutunut muhkeaviiksinen mies seisoi edellisen vieressä katsellen kaihoisasti alabasteripuun varjoon kaupitellessaan savesta valettuja lintuveistoksia ja sateenjumalan patsaita."

Minun ja Satun yhteinen runoilijaystävä olisi varmasti ottanut jonkin runollisemman lainauksen kirjasta, mutta en voi sille mitään, että runollisuuden ohella itseäni kiehtoi tuo rakastamani Latinalainen Amerikka! :)

Ilkka-lehdessä olleessa jutussa Satu sanoo jotenkin niin, ettei tämä kirja kerro pelkästään adoptiolapsen itsensä etsimisestä, vaan sopii universaaliksi tarinaksi kenen tahansa matkasta omille juurilleen ja itseensä. Häntä kiehtoi kirjoittaa psykologinen tarina, ja sellainen tämä kirja juuri on.

Voin lämpimästi suositella tätä syksyn uutuusromaania syksyn ja talven pimeiden iltojen lukunautinnoksi! Varoitus kuitenkin, että matkakuume voi lukiessa nousta aika korkealle...

Marketiimi 2017, 509 sivua