Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

1900-luvun alun Ambomaalla suomalaiset lähetystyöntekijät tekevät työtään, kun yllättäen eräänä yönä tyhjillään ollut kappeli palaa. Eikä siinä kaikki, vaan kappelin edestä löytyy pahoin palaneena eräs rikas paikallinen nainen, ja sisällä taas näkyy kuoliaaksi palaneen ihmisen hahmo, joka tosin hajoaa ja katoaa palavan kappelin sortuessa hänen päälleen.

Kirjan päähenkilö, Tobias-niminen lähetyssaarnaaja, haistaa jutussa kirjaimellisesti palaneen käryä eikä suostu jättämään asiaa tutkimatta, vaikka monet yrittävät häntä estellä. Jotkut haluaisivat uskoa, ettei kappelin palamiseen liity mitään rikosta. Kuitenkin koko kirja on täynnä juonitteluja ja valheiden verkkoja ja lopulta yksi jos toinenkin kirjan henkilö on sekaantunut johonkin epäilyttävään.

Kirjassa liikutaan niin lähetysasemalla kuin paikallisessa hovissakin. Hovin näkijöillä on omat valtapyrkimyksensä, muun muassa syytön nainen yritetään tehdä syylliseksi ja häntä Tobias yrittää pelastaa. Myös eri kirkkokuntien lähetystyöntekijöillä on maassa kilpailua keskenään.

Suunnilleen joka toinen luku kertoo nykyhetkestä ja joka toisessa ollaan menneisyydessä, josta vähitellen lähestytään nykyaikaa. Näin monet kulissien takana tapahtuneet asiat alkavat tulla päivänvaloon, samoin kuin kaikki lähetyskentällä koetut vaikeudet ja vastoinkäymiset. Tobias yrittää epätoivoisesti tulla joksikin, saada jotain suurta aikaan, mutta epäonnistumisia ja tragedioita koetaan vuosien varrella monia. Hänen oma avioliittonsakin kärsii hänen perfektionistisesta työlle antautumisestaan. Eikä hän onnistu itsekään olemaan niin viaton kuin mitä hän opettaa ja vaatii muilta.

Tarina on todella koukuttava ja mukaansatempaava, ajankuva tuntuu uskottavalta ja jännitystä riittää. Loppuratkaisu yllättää hyvän rikosromaanin tapaan. Samalla kun tämä kirja on rikosromaani, se toki on myös historiallinen ja ihmissuhderomaani. Kertoopa se lähetystyöstäkin, joskaan en tiedä, miten uskottavia jotkut yksityiskohdat olivat, esimerkiksi lähetyssaarnaajien kova kiroileminen. Luulisi 1900-luvun lähetyssaarnaajien olleen melko vakavamielistä joukkoa. Tobias kyllä on sitten myös vakavamielinen, jopa liiankin ankara sekä itseään että muita lähettejä ja pakanoiksi kutsumiaan paikallisia kohtaan. Tuo ankaruus kyllä tuntuisi sopivan menneisiin aikoihin, kun Suomessakin jossain vaiheessa laitettiin ihmisiä kirkon edessä jalkapuuhun ja kinkereillä pöydän alle.

Rikostarinan sijoittaminen tällä tavalla toisaalta kristilliseen ympäristöön ja lisäksi vielä Afrikkaan ja sen heimouskontojen keskelle tuo virkistävän erilaista näkökulmaa. Tuntuu kuin kirjoittajalla olisi ollut paljonkin tietoa tuon ajan Afrikasta, vaikka en toki tiedä, minkä verran taustatiedoissa on faktaa ja minkä verran mielikuvitusta. Mutta hieno lukuelämys joka tapauksessa.

Loppuun kirjasta pieni ote, joka mielestäni kiteyttää osuvasti sen, mistä tässä kirjassa on kysymys.

Tobias iski lapionterän maahan, väänteli ja kiersi sitä puolelta toiselle tiiviiksi kuivuneessa mullassa. Hän löystytti maata juuren ympäriltä, kunnes uskoi sen tulevan ulos kutakuinkin yhtenä kappaleena. Sitten hän tarttui rikkaruohoon, nosti sen maasta ja viskasi sivuun.
 - Näitä täällä riittää. Mikä siinä on, että kun ihminen toivoo johonkin paikkaan kasvavan jotakin kaunista, hän saa tehdä sen eteen jatkuvaa työtä, mutta paha ja arvoton kukkii ja kukoistaa kaikkialla vaivatta. Ihmisten mielissä, pelloilla, haudoillakin.
 

Kustannusosakeyhtiö Siltala 2015
438 sivua